"Suomen kukko" Tukholmassa

Luvian kappalaisen pojaksi vuonna 1820 syntynyt Carl Ferdinand Nordlund totesi kirjassaan Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885), että nuoruudessaan luvialaisten kauppalaivastoon

kuului toistakymmentä suurempaa ja pienempää itse talonpoikain rakentamaa ja kuljettamaa alusta. [...] Komeat olivat niitten nimet, saadut mytologiasta, maanpäällisistä ja maanalaisista jumalista taikka eläinmaailmasta ja tähdistöstä. Mutta oikokirjoitus oli vähän takapajulla. Erään aluksen nimi piti ola "hvita gåsen", mutta perälle oli sen asemasta asetettu "Vitakos"

Vielä erikoisempi oli nimi "Sällan värre" eli harvoin pahemmin. Sen "rakentaja, omistaja ja kuljettaja" oli Nordlundin mukaan Kustaa Kukko eli Luvian Mikolan Kukolaa isännöinyt Gustaf Johansson, joka oli syntynyt vuonna 1783. Lasse Wahlroos on kirjassa Luvian merenkulun historia (2004) varovaisempi ja pitää Kustaata vain laivan osakkaana ja mahdollisesti laivurina.

Nordlund ei ehkä moisista yksityiskohdista ole nuorena miehenä huolehtinut, mutta todennäköisesti on nähnyt Kustaan ja kuvauksensa ulkonästään siis totuudenmukainen.

Kukko oli erinomaisen pitkä ja harteva mies pitkällä siivottomalla tukalla, joka ei nähnyt kampaa muina aikoina kuin lauantai-iltana kylvyn jälkeen, mutta ei milloinkaan merimatkoilla.

Päässä oli punainen muorin  kutoma tiittilakki, joka yö päivät yhä piti paikansa, yllä polvihousut sarkakankaasta tai nahasta, juhlapäivinä lyhyt jakku messinkinapeilla, vaan tavallisesti tuo paksu, kirjava, tapaperäinen ulkomaalainen "tikkaröijy", työ- ja meriväen eroamatoin kumppani helteessä ja pakkasessa, sateessa ja poudassa; jalassa paksut pieksut.

Tukholma.
John Thomas James: Journal of a tour in
Germany, Sweden, Russia, Poland, during 1813 and 1814. 1817

Kukosta elämään jääneet tarinat liittyvät hankaluuksiinsa ruotsinkielen kanssa Tukholmassa. Hän oli esimerkiksi yrittänyt saada lasillisen sahtia fraasilla "ett fönster sagd". Mutta tuttavia hänelle kertyi ja sai paikallisilta liikanimen "Finska tuppen".

Semmoisessa seurassa kerran ilo oli ylimällään, kun Kukko pyysi syödäksensä koolinkaalia. Tuotiin esiin hyvin täysinäinen ja höyryävä lautanen kaalilientä. Osansa syötyä pyysi hän "mera kålin". Tuotiin minkä pyysi.

Tämän syötyä oli Kukko jo saanut tarpeensa, mutta kun hänen sanavarastonsa ei riittänyt esiintuomaan sopivaa kieltosanaa, ei hän nyt hämissän löytänyt muuta, kuin tuon jo ennen lausumansa."mera kålin".

Ravintolan palvelijat ja  vieraat nyt ihmeekseen ja suurimmaksi huvikseen katselivat kuinka Suomen kukko tuskissaan söi ja hikoili, hikoili ja söi, kunnes hän vihdoin oikein epätoivossa ollessaan löysi tämän lauselman, jonka hän melkein huutamalla esitti: "inte mera kålin kalin".

Tästä seurasi tietysti hillitsemätöin nauru.

Kuin Kustaa kotona ollessaan jälkeenpäin kertoi tämän seikan tuttavilleen, lisäsi hän aina siihen: jollei Jumala olis saattanut tätä lausetta suuhuni, niin hän varmaan olisi minun kaalilla tappanut.

Suhteita tukholmalaisiin oli aikaa luoda, sillä Nordlundin mukaan alukset ehtivät tavallisesti tehdä kolme tai neljä matkaa kesässä.

Senaikaisten maalaisten aluksien lähtö merimatkalle ei kysynyt suuria valmistuksia. Kun kaljatynnyri ja ruokavarat olivat paikalla, käytiin papilta anomaan väkipassia, joka myös kävi papinkirjasta. Siinä se kaikki oli.

Vaivan palkasta tuotiin aina kotiin tultua papille kartuusi "Geflen vaakunaa" ja papin roualle kimppunen kuivia rinkilöitä. 

 Nämä yksityiskohdat papin poika ainakin tiesi varmasti.