Lännetär 3/1864 sisältää nimimerkin -hn-
Muistelmia, jotka sijoittuvat Kustaviin ja/tai Taivassaloon. Tuntuu todennäköiseltä, että kirjoittaja oli
täällä aiemminkin esiintynyt Evald Ferdinand Jahnsson, mutta en mene vannomaan. Blogini yleislinjan mukaisesti tekstistä kopioin naishistoriallisen osuuden Suomen sodan ajasta.
Sill' aikaa, kun kaikki kulku emäkirkon ja kappelin välillä oli estetty, kulki kuitenkin yksi ihminen sitä matkaa useimmin kuin koskaan ennen. Hän kutsuttiin tavallisesti Ahaisten Kaijaksi. Hän ehkä ansaitsee muutaman sanan elämäkerrakseen. Nimensä sai hän siitä kylästä, josta oli kotoisin, joka oli Tuurveden rannalla emäkirkon puolla. Tähän aikaan oli hän jo leskenä. Työ sanotaan harvoin käsissään olleen, mutta vähän tuosta, kuin kieli oli sitä vikkelämpi ja toimitti hälle ravinnon.
On vielä Kustaan kappelin puolella pohjukka, johonka Kaija tavallisesti venheestänsä maalle nousi, joka kantaa hänen jälkeensä Kaijanhaminan nimen. Kaija, näet, oli ruvennut niin sanoakseni posti-kuljettajaksi. Häneltä kappelilaiset saivat tiedon, miten emämaassa kuului, jos kohta väliin lieneekin asiaa vähän koristanut. Mutta ei ainoastaan tämä ollut virkansa, vaan lisäksi kuljetti hän niitä pakenevia Suomalaisia, jotka joukottain Ryssäin käsistä karkasivat "Ruotsin puolelle", joksi Kustaan kappelia ja Ahvenenmaata silloin kutsuttiin. Onhan tässä jo yhden ämmän työksi.
Koko suven ei Kaija kuitenkaan saanut rauhassa tätä työtänsä toimittaa, sillä Ryssät saivat tiedon akan töistä ja päättivät panna rajan niille. Ottivait siis Kaijamme kiinni ja kuljettivat häntä kahden hevosen välissä ylä-maihin päin. Otettiin kerta sitten yö-kortteeri eräässä talossa Nousiaisten pitäjää, jolloin jo oli 5 penikulmaa Taivassalosta kuljettuna. Tällainen mahtava akka, kuin Kaijamme oli, sai myös monta vahtia samaan huoneesen, jossa hänkin pihdistettiin kädet selän takana sidottuina. Kaija kuitenkin, joka ei vieläkään kaikkea toivoa heittänyt, rupesi kokoomaan ajatuksiaan, jotka ennenkin olivat auttaneet, kuin kuria oli keksiminen.
Jopa löysikin heti keinon. Toimitti, näet, näille Ryssille viinaa. Ryssät eivät olleet myöhäiset maistamaan. Mutta kuinka he maistoivat ja maistoivat, niin näistä pulskeista urhoista tuli hyvinki veteliä miehiä. Ei aikaakaan, niin yksi on yhdessä nurkassa, toinen toisessa, ja jokainen on matkalla uniherran luo. Nytkös kaijan kelpaa. Mitäs muuta kuin hiipii terävän aseen tykö ja hieruttaa siteitään sitä vastaan.
Tuokion kuluttua, niin Kaija jo mennä pötkii taaksensa katsomatta. Mutta kauvan ei vahtienkaan uni kestänyt. Kuin huomasivat kalliin saaliinsa karanneen, niin tästäkös melu nousee. Kaikki Ryssät, joilla jalkoja oli, lähtivät liikkeelle, mikä jalkapatikkaa, mikä hevosen selässä ajamaan Kaijaa takaa. Sen jälkeen, kuin kurkku myöntää, huudetaan "tarapapa, tarapapa!" (Kerron tässä sanan, niinkuin sen olen talonpojan suusta kuullut). Nylkös tarapapankin kiiru piiloon mennä, sillä kuinka ikänä juosta nutkuttikin, ei kauvas ehtinytkään.
Tällä kertaa pääsi piiloon erään maantien trumpun alle, josta kyllä kuuli, millainen kunnia hänelle osoitettiin. Kun sotamiehet olivat väsyneet Kaijaa hakemassa ja löytämisen toivon heittäneet, niin Kaija taas tuli piilostansa esiin ja jatkoi matkaansa kotiinpäin metsiä ja yksinäisiä teitä pitkin ja pääsikin onnellisesti kotiinsa. Hän ei kuitenkaan enää arvannut olla koti-paikoillaan, vaan tuli Kustaan kappelissa olevaan Ruotsin laivastoon matkojansa kertomaan. Näillä paikkakunnilla hän sitte oleskelikin siksi kuin laivasto lähti kotiinsa.
Vieläkin oli hänen Ruotsalaisilla pula kärsiminen. Poislähteissään hiljain syksyllä otti eräs laiva Kaijan paattineen seuraansa, joten Kaijan vasten tahtoansakin oli täytyminen mennä Ruotsiin. Tultiin jo pitkä matka "seksmiilaria", kuin Kaijan veneen pesti meni poikki ja hän siis paattinensa jäi keskelle merta, josta hän kuitenkin kunialla pääsi kotiinsa. Tätä meri-retkeä muistutettaissa oli Kaijan tapa närkästyksissä lausua: "Kyllä Ryssä piru oli, mutta Ruotsi oli tuhatta perkeleempi".
Kotiinsa tultua Kaija jätti sotaretket ja koki niinkuin ennen sotaakin ansaita elantoansa kielellänsä. Sodan jälkeen eli hän vielä 15 vuoden vaiheilla. Voitte arvata, ettei kiire kiusannut, kuin pääsi juttelemaan uro töistään sodan aikana. Lapsia oli hänellä 3 tyttöä, joista eritenki vanhin, Maija nimeltään, oli tuttu turhuudestaan. Olletikin kirkossa oli hän vaatetettu kuin riikon kukko viuhka kädessä, jolla löyhytteli, niinkuin muinen oli tapana. Taivassalolaiset leikin vuoksi näistä sananlaskussa sanoivat: "Joka tahtoo lesken naida, naikoon Ahaisten Kaijan; joka tahtoo piian naida, naikoon Kaijan Maijan."
Ahainen on kylä Taivassalon puolella. Sieltä haudattiin 97-vuotiaana
30.12.1827 kuollut leski Caisa Johansdotter ja 50-vuotiaana vanhanapiikana 9.3.1828 kuollut Maria Henriksdotter, joka stemmaa aika hyvin, vaikka potentiaalisen soutajan ikä tuntuu korkealta. Rippikirjaan kurkistus vahvistaa, että kyseessä on äiti ja tytär. Varhaisemmassa rippikirjassa on myös toinen tytär, Mariaa eli Maijaa nuorempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti