Liisa Grönroosin elämästä

Merikarvian Honkajärven Vanhatalon isäntäparille syntyi 13.11.1839 tytär, joka sai nimekseen Liisa. Perheen isällä oli jo tätä ennen kirkonkirjassa merkintä juopumustuomioista eikä elämänsä ollut jatkossakaan nuhteetonta. Eikä taloudellisesti menestyksekästä sillä perhe joutui jättämään tilan ja jatkoi elämää Lautjärven kylässä itsellisinä. Liisa oli 10-vuotias äitinsä kuollessa ja 17-vuotias isänsä kuollessa. (RK 1840-46 s. 57, 1846-52 s. 148, 1853 - 1859 s. 150)

Ainakin ripaus liiottelua tai unohdusta on siis muistelmassa, jonka mukaan

Jäädessään jo 5-vuotiaana orvoksi joutui Liisa Grönroos sukulaistensa hoidokiksi ja sai muuttaa talosta taloon aina sen mukaan kuin tila vaati. Ja 10 vuotisena rupesi hän vieraalla palvelemaan ja on hän vuosikymmenet ollut useimmissa Merikarvian talonpoikais- ja virkamieskodeissa palvelijattarena.

Voi kyllä hyvin olla, että Liisa on asunut muiden nurkissa erossa vanhemmistaan. Rippikirjaan muutto toiseen talouteen piiaksi näkyy vasta vuonna 1855 (RK 1853-59  s. 153,  s. 246, s. 457). Lehdessä Suomen nainen 39/1919 jatkettiin todeten, että

Vanha Liisa kuuluu siihen entisajan vaatimattomaan mutta uskolliseen ja rehelliseen palvelijain kantajoukkoon, jotka nykyaikana kuuluvat menneisyyteen ja joista puhuttaissa tuntuu kuin kuuntelisi satuja. Silloin oli työ ja velvollisuuden täyttäminen pää-asia, ei silloin uneksittu vapaa-päivistä eikä 8-tuntisista työpäivistä ja kaikesta huolimatta pysyttiin ihmisinä ja kiinnyttiin perheeseen sellaisilla rakkauden siteillä, että ne vielä 50 vuoden perästäkin yhdistävät ja lämmittävät. 

Marraskuun 13 p. täytti Liisa Grönroos 80 vuotta ja oli merikarvialaisilla ilo käydä kunniatervehdyksellä hänen pienessä kodissaan, jossa 80 vuotias vanhus pirteänä ja sydämellisenä kestitsi koko päivän vieraitaan. Tämä päivä oli omansa todistamaan, miten rakastettu ja kunnioitettu vanha Liisa paikkakunnallamme on; hän kuuluu kaikille ja kaikki hänelle! Lukemattomat olivat ne onnittelut, jotka muualtakin postitse Liisalle saapuivat ja todistivat nekin osaltansa, miten rakkauden työt vuosien ja matkojenkin takaa saavat sydämet kiitollisuutta osoittamaan. 

Vuosistaan huolimatta oli Liisa toissa keväänä paikkakunnallamme asustavan Valkoisen armeijan keittäjänäkin ja sai hän vielä silloinkin hänelle ominaisella hilpeydellä ja reippaudella vieraalta paikkakunnalta tänne joutuneet sotilaat, sairaanhoitajat ja päällystönkin itseensä kiintymään. — Yhä vieläkin on Liisa tärkeä tekijä paikkakunnalla hää-, hautajais- tai muissa juhlatilaisuuksissa. Viime keväänä vapausjuhlaa vietettäissä vietiin hän suorinta tietä juhlapatojen vierestä juhlavieraitten pöytään, jossa hänellä oli kunniasija arvokkaan vanhan rovastimme vieressä.

Liisa Juhontyttären elämästä

Liisa syntyi Ikaalisissa sotilas Johan Eekin ja vaimonsa Maria Erikintyttären tyttäreksi 27.2.1767 Vähä-röyhiön Heikkilässä. Perheessä oli jo lukuisia lapsia, mutta Liisa sai vielä muutamia pikkusisaruksia. Hän oli 17-vuotias, kun äitinsä kuoli. Viimeistään tämän jälkeen hän on ottanut palveluspaikan.

Ehkä työn perässä Liisa päätyi Ikaalisten ulkopuolelle, sillä 3.12.1790 syntyneen vanhimman lapsensa Stiina Loviisan kastetta ei ole löytynyt. Eikä myöskään aikaa eikä paikkaa Liisan porilaisen Johan Sneckströmin kanssa solmimalleen avioliitolle. Kun siinä syntyi 8.6.1794 tytär Anna Lisa, pieni perhe oli Ikaalisissa ja Johan kastelistan mukaan löysäläinen.

Pari vuotta myöhemmin Liisan mies oli värväytynyt sotilaaksi ja saanut nimekseen Swärd. Pari muutti Poriin Liisan appivanhempien kanssa samaan talouteen tai ainakin samalle tontille. Siellä syntyi poika Johan 29.10.1796.

Perheen isän armeijaura ei alkanut loistokkaasti, sillä hän karkasi ja vangittuna vietiin vuonna 1798 Viaporiin. Kurinpalautus lienee ollut lyhytaikainen, sillä samana vuonna perhe merkitään sisäänmuuttaneeksi Merikarvian Ylikylään. Siellä syntyi Maria 3.3.1799 ja Johan 3.1.1801, Filppulassa David 1.5.1802, Köörtilässä Michel 1.10.1803 ja Catharina 4.1.1807. Johan oli edelleen värvätty sotilas eli hänellä ei ollut työn puolesta asuntoa.

Tarkemmin sanottuna Johan oli 29.5.1802 Suomeen sijoitetun tykistön katselmuksessa 2. majurin komppaniassa tykkimies n:o 11. Samanniminen, mutta eri-ikäinen, muutamaa tuumaa lyhyempi ja naimaton mies oli toisessa komppaniassa komennettuna Pommeriin kesällä 1807. Merikarvialla kiertäneen kertomusperinteen mukaan myös sikäläinen Johan palveli Pommerissa marraskuussa 1805 alkaneella sotaretkellä. Ja oli täten yllättynyt kun kotiin palattuaan sai kuulla Catharinan syntymästä. Tai ehkä epäselvä isyys liittyi jo aiemmin syntyneeseen lapseen. Varmimmalta osalta tarinoissa tuntuu se, että Johan kävi käsiksi vaimonsa lapsen isäksi huhuttuun mieheen. Siikaisissa lastenopettajana ollut Benjamin Smedsteen runoili tapahtuneesta tähän tapaan

Kankaanpää oli kappeli
jossa Snäkki kirkossa tappeli

Hemiän kanssa
arvostansa -
hohoo, jaa-jaa!

Pappi alttarilda katteli,
kuing' Snäkki Hemjät' korvall' nakkeli;

ja sen näki,
koko kirkkoväki -
hohoo, jaa-jaa! 

Muistitiedon mukaan Johan sai tästä välikäräjillä tuomiokseen 40 paria raippoja ja kuusi kuukautta pakkotyötä Viaporissa. Etsimällä tuomion saisi varmuutta kertomusten aikajanaan, jossa selvin tieto on, että Johan palasi Suomen sodan jälkeen Merikarvialle niin täynnä taisteluintoa, että yritti tappaa kirkkoherran, kun tämä oli menossa kirkkoon antamaan kuulutusta keisarille vannottavasta uskollisuudenvalasta.

Jo vuodesta 1806 Johan puuttuu rippikirjasta perheensä kohdalta. Mutta ilmeisesti tappoyrityksestä selvinnyt kirkkoherra yritti sovitella pariskuntaa asumaan yhdessä. Yritykset päättyivät eräänä helluntaina, kun Johan ase veneessä vei vaimoaan myötävirtaa kirkkoon, jota lähestyessä piti Liisan soutaa. Hän osui "yläpuolella Päärlyn torppaa" kiviin ja kirosi miestään, joka ei ollut katsonut eteensä. Liisan piti astua kivelle. Kun vene irtosi Johan sanoi ottavansa hänet kyytiin vain, jos Liisa peruu viimeaikaiset ilkeät sanansa. Tilanne toi pian paikalle pitäjäläisiä, jotka olisivat voineet auttaa Liisan kiveltä, mutta Johan uhkasi ampua yrittäjät.

Liisa istui kivellä koko jumalanpalveluksen ajan, kun ei taipunut miehensä edessä. Tilanne jatkui iltaan ja vesi nousi. Lopulta Liisan oli pakko nöyrtyä, mutta sopu ei kestänyt kauempaa kuin rannalle pääsyyn. Kyseiset "kivet ovat nyt jo kesäisin melkein kuivalla maalla. [...] Kivet ovat kerrotusta tapauksesta saaneet nimekseen "Snäkki-kivet, ja jotkut sanovat isompaa niistä "Liisankiveksi"."

Tämän jälkeen Liisan aviomies muutti kertomusten mukaan toisaalle, Merikarvian ja Ahlaisten rajalla olleen sahan läheisyyteen. Viaporissa oppimaansa hyödyntäen Johan alkoi rakentamaan "västingiä", "porasi, ampui ja hakkaili hän kallion reunoja ja melkein satumaisella voimalla kuin muinaiset kalevalaiset ja jatulit nosteli isoja kivilohkareita ja sovitteli niitä toistensa päälle." Hautausmerkintäänsä ei ole löytynyt, mutta Liisa merkittiin rippikirjassa leskeksi vuodesta 1826 alkaen. Merikarvialla kerrottiin tosin tarinoita, joiden mukaan Johan ei ollut koskaan kuollut.

Perheen aikuisiksi kasvaneista lapsista Anna Lisa meni naimisiin Siikaisissa 7.2.1819 ja jäi seurakuntaan. Naimattomaksi jäänyt isosiskonsa Stiina Lovisa oli asunut Siikaisissa jo vuosia ja kuoli siellä 17.12.1819 ruotuvaivaisena lisämerkinnällä "krympling". Siikaisiin päätyi myös kaksi kuukautta ennen esikoisensa syntymää eli 7.4.1828 avioitunut Mikko. 

Vuonna 1837 syntynyt Matilda Roslin-Kalliola muistaa Liisan äreänä ja tyytymättömänä ja ulkomuodoltaan tummanruskeana ja kurttuisena.

Lastensa luona ei eukko pysynyt, vaikka he olivat kaikki hyvillä tiloilla ja hyvissä varoissa - poika oli aikansa palveltuaan ja saatuaan rahoja säästöön talonkin ostanut - ja elivät sovussa keskenään ja muiden ihmisten kanssa sekä olisivat jokainen mielellään hänet pitäneet mielellään luonansa. Hän oli siihen määrään kummallinen, että ei hän ottanut vaatteitakaan vastaan tyttäriltään, kun he niitä tekivät ja toivat hänelle. He koettivat tuoda sekä kankaita että valmiita vaatteita, mutta hän oli vain vihainen, käänsi selkänsä ja meni pois. [...]

Mainitussa kirkkotallissa piti hän aina kesäisin asuntoa, talvisin yötyi kussa kulloinkin.

Sukkaa kudellen, mikä kuitenkin jo vanhuuden vuoksi kävi huonosti, kulki hän talosta taloon. "Jumalapa teille antamista antakoon, aina ma täällä jotakin suuhuni saan, mutta (osoittaen toiseen taloon) ei tuolla tarvitse mitään ottaa", ulkokullaili hän nurkuvalla äänellä. Mutta he hymyilivät tuolle jo tutulle lauseelle, ja vaikka tiesivätkin mummon, kun ehti toiseen paikkaan, sanovan samaa heistä, antoivat he kuitenkin. [...]

Hän kuoli tämän vuosisadan jälkimmäisen puoliskon alulla, poikansa luona, jonne hän vietiin, kun tuli hoidettavaksi.

Liisa Juhontytär kuoli Merikarvian haudattujen listan mukaan 15.6.1852 vanhuuteen 85-vuotiaana.

Lähteet:

Mathilda Roslin-Kalliola: Snäkki ja muita muistelmia. 1908
Matilda Roslin-Kalliola: Viestini menneiltä sukupolvilta. 1921Keskustelu SukuForumilla vuonna 2010Keskustelu Digiarkiston keskusteluforumilla 2017Geni-profiili Lisa Johansdotter (1767 - 1852) linkkeineen
Ikaalisten syntyneet 27.2.1767, 8.6.1794
Ikaalisten rippikirja 1764-69,  1770-75, 1784-89 s. 404Porin kaupungin rippikirja 1783-88 s. 272, 1795-99 s. 278Porin kastetut 29.10.1796
Suomeen sijoitettu tykistö, katselmusrullat 29.5.1802, 1.6.1808 (Johan karannut 30.5.)
Merikarvian syntyneet 3.3.1799, 3.1.1801, 1.5.1802, 1.10.1803, 4.1.1807
Merikarvian rippikirja 1794-99, 1800-05 s. 112, 1806-11 s. 48, 1812-18 s. 129 , 1819-25 s. 122 , 1826-32 s. 319, 1833-39 s. 306, 1840-46 s. 306, 1846-52 s. 382
Merikarvian vihityt 7.4.1828, haudatut 15.6.1852
Siikaisten vihityt 7.2.1819, rippikirjat 1811-1816 s. 101,  1817-1823 s. 112, syntyneet 27.6.1828

Kuvitus Välskärin kertomuksista 

Pysähdyksiä Merikarvialla ja harhailua Porissa

Kuten jo retkiraporttisarjan alkupuolella ehdin valittamaan, Merikarvian kohteista oli vaikea saada tietoa. Ilman aukiolotietoja en museota yrittänytkään, mutta selvitin parin kohteen koordinaatit googlaten.

Googlauksella selvisi myös, että Matilda Roslin-Kalliolan kirjailijakoti oli kesällä auki kuutena maanantaina ja minä olin paikkakunnalla keskiviikkona. Mutta kävin kuitenkin katsomassa ulkoa.

Roslin-Kalliolan teksteistä olen blogiin poiminut Pappilassa pidetyn aatelisneidin ja Satunnaisen sitaatin kirkonkirjan virheestä. Vaikka tekijänokeutensa ovat ajat sitten rauenneet, teoksistaan vain yksi on digitoitu tavanomaisiin paikkoihin.

Anna Rogelin muistomerkillä ei ole aukioloaikoja. Se sijaitsee aivan talon nurkalla, mutta viitoitettu reitti kulki puutarhan sivuitse.

Muistomerkissä yllätti sen pystytysajankohta. Vuonna 1870 Suomen muistomerkkikulttuuri oli edelleen nuorta, joten maaseudulle sijoitettu naisen muistomerkki on aika erikoinen juttu. Sanomia Turusta kertoi 12.1.1872, että "talon tyttärelle, joka 14 vuotta sänkyn omana julisti pyhää Sanaa monelle tuhannelle ihmiselle[...] on hiljasin aikoin pystytetty muistopatsas, sanotun vainajan koto-talon tontille, - usiain seurakuntalaisten kustannuksella. [...] Muistomerkki on hakatusta ja silitetystä kivestä, kullatuilla kirjaimilla"

Lopuksi halusin palata vielä kerran 1802-reitille, joten kävin Lankosken sillalla. Se on kyllä rakennettu vasta 1800-luvun lopulla, mutta olinpas edes lähellä yhtä Kustaa IV Adolfin ruokapaikkaa.

Seuraavana aamuna katsastettuani eilen mainitun kiviaidan lähdin Preiviikiin etsimään Rajakalmistoa, josta otettu komea valokuva oli jäänyt viime syksyn arkeologiakurssilta mieleen. Verkkosivut lupasivat vieressä olevan infokyltin, mutta joko olin väärillä ympäröivillä teillä tai niiltä ei ollut kylttiä kohteelle. Jota en siis koskaan löytänyt. Sille, että olen kymmenen vuotta kulkenut opastetuilla arkeologisilla retkillä, on syynsä.

Kohdattuja kiviaitoja

Jatkoin Siipyystä vanhaa rantatietä. Merikarvian Trolssin kohdalla tuli vastaan komeat kiviaidat. Niitä ihmettelemään oli niin kova kiire, että pysäköin auton vähemmän optimaalisesti ja kuvaus piti sitten muiden liikkujien takia lopettaa ennenaikaisesti. Alla olevassa on vain puolet näkymästä.

Lähikuvaa oikean reunan ulkopuolelle jääneestä aidasta.

Aidat eivät olisi päässeet yllättämään, jos olisin jaksanut selata muuten puutteelliseksi kokemiani Merikarvian kunnan verkkosivuja. Niiltä kun voi lukea, että "Kiviaitoja voi ihailla muun muassa Tuorilassa viihdekeskus Merikievarin läheisyydessä, Rantatien varrella Trolssissa sekä Lankosken kylätiellä." (Ja Trolssin tien varrelta olisi voinut bongata pellonhaltijakiviä!)

Kiviaidat olisin myös voinut etukäteen löytää Museoviraston Valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä, joissa puolestaan tiedetään, että "Uudisraivaajat ovat keränneet pelloilta valtavan määrän kiviä ja latoneet osan niistä peltojen ympärille leveiksi aidoiksi ja osan pelloille suuriksi kasoiksi hallaa torjumaan. Vastaavanlaisia leveitä kiviaitoja on muissakin Merikarvian kylissä, esimerkiksi Riispyyssä ja Lankoskella, ja niitä on myös ruotsinkielisellä Pohjanmaalla kuten Koivulahdella, Siipyyssä ja Teerijärvellä."

Näiden sijaan näky yhdistyi mielessäni Aira Roivaisen twiittiin, jossa hän kyseli kilometrin mittaisten kiviaitojen nykytilaa. Mutta kun majapaikkaan päästyä tarkistin, olikin hänen kuvassaan "Porista Noormarkun kautta Lassilaan johtavan tien varrella, n. 4 1/2 km:n päässä Finpyyn kylästä, ovat vuosikymmeniä kaikkien matkamiesten huomiota herättäneet molemmin puolin tietä olevat kilometriset kiviaidat. Nämä ovat kuuluisat Svensbergin eli "Vänsperin" kiviaidat."

Sattumalta majoituin samalla kohden kuin kartassa lukee Finpyy, joten innostuin googlailemaan illalla ja aamulla kurvasin vain hieman alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen paikan päälle. (Kiitos Teuvo Vehkalahdelle blogitekstistä, joka antoi modernia osviittaa.) Yhdestä mutkasta löysin kahden puolen tietä muuria, joka jatkui myös pätkän suorakulmaisesti pellonreunassa.

Mutta tämä on vain häivähdys alkuperäisestä kokonaisuudesta, jonka kuvan Roivainen oli löytänyt Suomen Kuvalehdestä 25/1930. Jutun mukaan nämä Svensbergin aidat oli rakennettu 1900-luvun alussa.  

Yritin kotona saatavilla olevista digitoiduista lehdistä löytää lisää tiedonmurusia, mutta selvisi vain, että Pomarkun Längelmäkoskea pidettiin vankkojen kiviaitojen paikkana (Satakunnan kansa 20.6.1926&26.5.1927). Jään siis ihmettelemään ilmiön ajallista ja alueellista dimensiota ja suhdetta talousseurojen kiviaidoista 1700-luvulla antamiin palkintoihin.

Satunnainen sitaatti kirkonkirjan virheestä

Matilda Roslin-Kalliola omaelämänkerrallisesti kirjassaan Viestejä menneiltä sukupolvilta:

Sunnuntai-iltana toukokuun 28. päivänä 1837 näkivät silmäni ensi kerran päivän valon. Olen siis sunnuntailapsi. Mutta sitäkin suosionosoitusta on minun kaikin voimin täytynyt itse puolustaa niinkuin kohta saamme kuulla. Seuraavana sunnuntaina, kesäkuun 4. päivänä tulivat papit iltapäivällä kastekutsuihin. Arkipäivinä ei siihen aikaan tällaisiin hommiin ehditty. Rovasti Gust. Joh. Ingelius suoritti kastetoimituksen ja hänen apulaisensa Otto Reinhold Halen oli kummina. Neiti Anna-Charlotta Bergelin, kirkkoherra Bergelin vainajan tytär, kantoi minut pyhälle kasteelle, jossa sain nimen Matilda Fredriikka. Kummeja oli muuten kahdeksan kappaletta. Vieraat olivat, katsokaas, kaikki "virkaväkeä". 

Isäni oli jo toukokuun keskivaiheilla tehnyt "Porin reisun" ja tuonut hyvää ainetta suunavaukseksi. Täällä kotipitäjässä, Merikarvialla, ei silloin ollut vielä ainoatakaan puotia, kaikki täytyi tuoda Porista. Vieraat olivat kaikki hyvällä tuulella, kun lähtivät, papit eivät suinkaan vähimmin. Isäni itse oli aivan raitis, mikä silloin kotipolton aikoina oli harvinaista, mutta vieraille piti olla tarjottavaa. 

Ristiäisten jälkeisellä viikolla kysyi neiti Karin Bergelin, kummitätini vanhempi sisar, tavatessaan "maisterin" eli apulaispastorin: Muistitkos kirjoittaa lapsen kastekirjaan ja merkitä syntymäpäivän oikein? 

— Ai, en tosiaan muistanutkaan, olin niin väsynyt, kun pääsin kotiin, että menin heti levolle ja nukuin. Mutta kyllä sen nyt teen, kun menen pappilaan. Kiitos, että huomautit!
— Älä nyt vain enää unohda. Ja muistatkos asian niin, ettei tule virhettä?
— Kyllä sen vielä muistan ja teen sen nyt heti, kun menen kansliaan. — 

Muistikos hän nyt? Ei! Hän kyllä kirjoitti nimen oikein ja kaikki kummienkin nimet ovat kastekirjaan merkityt, mutta syntymäpäiväksi on merkitty toukokuun 31 p., joka on ollut keskiviikko. Isäni oli kumminkin piirtänyt Uuden Testamenttinsa kanteen tyttärensä nimikirjaimet ja syntymäpäiväyksen: M. F. 28.V.1837. Ja tämä päiväys on oikea, sillä sen mukaan lapsi on syntynyt sunnuntaina ja kastettaessa ollut kahdeksannella vuorokaudella, niinkuin vanhemmat sanoivat olleenkin. 

Kun myöhemmin eräs kirkkoherroistamme huomautti minulle syntymäpäiväkesteissäni, että kirkonkirjojen mukaan olen kolmea päivää nuorempi, esitin hänelle nämä mainitsemani vastatodistukset huomauttaen lisäksi, että apulaispastori Halen on voinut erehtyä päiväyksessä, koska hänet myöhemmin erotettiin papin virastakin juopumuksen tähden. Saadakseni varmuuden syntymäpäivästäni tiedustelin kerran äidiltäni yksityiskohtia siitä sunnuntai-illasta, jolloin synnyin. Äitini kertoi, että kylän nuoria kalastajia oli iltapäivällä tullut isäni luokse vieraisille. Isäni oli näet hyvin iloluontoinen ja seurahaluinen mies ja siitä syystä suosittu tuttavapiirissään. Nuoret eivät huomanneet ajan kulumista. Kun äitini iltamyöhällä näytti väsyneeltä, sanoivat vieraat: — Mene sinä vaan levolle, se ei meidän juttuamme häiritse. Vihdoin nousi vanhin joukosta, Rönnqvist nimeltään, kehottaen toisiakin lähtemään. Silloin viittasi äitini isää luokseen ja käski hänen mennä vieraitten mukana hakemaan "Jumpin mummoa" luoksemme. Kun mummo tuli klo 10 aikaan, oli lapsi jo syntynyt.

Pappilassa pidetty aatelisneiti

Matilda Roslin-Kalliola mainitsee kirjassaan Viestini menneiltä sukupolvilta Merikarvian kirkkoherra Bergelinin antaneen "pappilassa vapaan asunnon ja sijan pöydässänsä kolmelle vallassäätyyn kuuluvalle henkilölle."

Ensimmäinen heistä oli eräs neiti nimeltä Bergenkrantz, joka oli Tukholmasta tullut Porin kaupunkiin, jossa hänellä oli ollut vanhempi sisar naimisissa. Sieltä hän oli tämän kuoltua muuttanut Merikarvialle. Hän oli sangen köyhä ja vanha, joten hän ei enää ajatellutkaan muuttaa takaisin kotimaahansa. Tälle Bergelin rakennutti erityisen vähäisen huoneen pihan sivuun kellarin päälle, syystä että pappilassa silloin oli aivan vähän huoneita. Asuinrivissä oli näet ainoastaan neljä huonetta. Yhtä niistäkin täytyi käyttää keittiönä; muuta olivat: sali, kirkkoherran kamari ja vieraskamari. Keittiössä eli asuintuvassa naiset ja lapset asuivat ja sitä käytettiin ruokasalinakin arkioloissa. Väen huoneet, pirtti ja leipomahuone olivat vastapäätä asuinriviä. Äsken mainitussa pienessä huoneessa sai neiti Bergenkrantz-vanhus siis elää vapaudessaan, häntä palveltiin ja vaalittiin kuin omaista toistakymmentä vuotta, kun hän kirkkoherran aikana korkeassa iässä laski päänsä lepoon.

Merikarvian haudattujen listan mukaan "Amiralitets Ljeut:sdrn Demois: Catharina Bergencrantz" kuoli 67-vuotiaana 4.6.1812.

Porissa oli 29.11.1781 porvari Henric Achander vienyt vihille neidin Margareta Kristina Bergencrantz, joka oli siis muistitiedon mukaan Catharinan sisar. Hugo Lagströmin Genos-artikkelin mukaan Greta Stinan vanhemmat olivat luutnantti Otto Erik Bergencrantz ja Maria Beata Garvolius. Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin perusteella Otto Erik kuuluu aateliseen Bergencrantz-sukuun, jonka Adelsvapen-wikin tiedot ovat osaltaan (tätä kirjoittaessani) puutteelliset.

Pariskunnan Achander-Bergencrantz poika meni 1801 kirkkoherra Bergelinin tyttären kanssa naimisiin ja oli vuodesta 1805 Merikarvian kirkkoherran apulainen. Pappilaan oli siis majoitettu vävyn täti eikä täysin tuntematon säätyläinen. Tai ainakaan rippikirjat eivät todista avioliittoa edeltävää, "toistakymmentä vuotta" jatkunutta asumista. En löytänyt neitiä pappilan sivuilta ollenkaan.

Kuva kahdesta naisesta ote Pehr Hilleströmin maalauksesta Tvänne Qvinnor, den ena skär skinka, den andra stöter peppar (1794). Wikimedia.

Kustaa IV Aadolf aterioi Merikarvialla

Kirjoitin blogikirjoitussarjan jälkeen kirjan Kuningasparin kesämatka Suomeen 1802, jossa enemmän tietoa tästäkin osasta matkaa.
Edellisen osan Kristiinankaupunkiin on Kustaa IV Adolfin vierailusta jäänyt konkreettiseksi muistoksi Lebellin kauppiastalon suuren salin iso ammesohva, jossa sanotaan hänen kesällä 1802 istuneen.

Sanomalehdessä Posttidningar 2.8.1802 julkaistussa kuninkaan matkaraportissa Kristiinankaupungin jäädessä taakse siirrytään rivakasti Ulvilaan ja sitten Huittisiin. Ulvilassa rovasti Lebellillä oli kunnia tarjota kuningattarelle ja kuninkaalle ilta-ateria sekä yöpymisen jälkeen aamiainen. (Lebellin isä oli kotoisin Kristiinankaupungista eli lienee olemassa sukuyhteys Lebellin kauppiastaloon.)

Mutta ennen Ulvilaa reitti kulki Merikarvian läpi. Sanomalehdessä Satakunta kerrotaan 24.7.1902, että "Lankosten kartanossa Merikarvialla" on "eräs vanha seinätaulu, jossa on seuraava kirjoitus"

Pöytä, jolta ateria kuninkaalle tarjottiin oli edelleen talossa. Sitä ja taulua ei mainitse sukututkija, jonka tiedossa on, että "Kiitokseksi vieraanvaraisuudesta, kuningas antoi heille lahjaksi hopealusikan. Lusikka oli suvun hallussa v.1933 asti, kunnes hävisi Oulussa."

Matkalla Ulvilasta Huittisiin ohitettiin Kokemäki ja sen 16 vuotta aiemmin valmistunut kivikirkko, joka on omistettu kuninkaan isälle ja ehkä ansaitsi pysähdyksen. J. A. Lindström toteaa (s. 199) Kustaa IV Aadolfin olleen katsomassa Kravin kanavan töitä heinäkuussa *1803*. Lienee todennäköisempää, että hän on pysähtynyt Ylistaron kylässä vuotta aiemmin ja nähnyt vielä aloittamattoman työn paikan. Tapio Salminen Kokemäen historiassaan lainaa Lindströmin käyttämän vuosiluvun ja jakaa muistitiedon kuninkaan vierailusta Vitikkalan säterirusthollissa (s. 71, 579).

Yöpymisestä Huittisissa on Reinhold Hausen Valtionarkistosta (kertomatta tarkemmin mistä sieltä!) löytänyt majoitusluettelon, joka julkaistiin SLS:n julkaisusarjan 75:nnessä osassa (Förhandlingar och uppsatser 29. 1915) ja on suomennettuna Raimo Viikin Suur-Huittisten historiassa II. Palvelusväen määrä ei käy ilmi, mutta sentään se, että joukossaan on kuusi kokkia, "pöydänpeittäjä" eli kattaja (?), kahvinkeittäjä ja musikantteja. Kirkkoherra perheineen tietenkin joutui hakeutumaan toisaalle yöksi, sillä kuningas ja kuningatar tarvitsivat kaksi huonetta kukin. Hovirouvat sentään jakoivat huoneen ja palvelusväki sai tyytyä siskonpetiin eli todennäköisesti lattiaan.

Puuttuvia esteettömyystodistuksia siellä ja täällä

Armeijasta irtautunut sotilas Johan Mansnerus oli syntynyt joskus Tukholmassa, mutta päätyi kuninkaallisen Tornerhjelmin rykmentin riveissä palvellessaan Suomeen. Loppujen lopuksi Nurmijärvelle, jossa ilman esteettömyystodistusta päässyt naimisiin. Niinpä kuulutusta kehiin, alla oleva sarjassa ensimmäinen ja julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 29.8.1797.

Vakuuttavasti Hiskistä löytyy Nurmijärvellä 8.11.1797 vihitty pariskunta "Alsk.Sold. Johan Mansneurus (af Toren Hjelmska)" ja "Pig. Maja St. Mouhiander".

Seuraavan potilaan kuvaus löytyi samaisesta sanomalehdestä. Myöskin Tukholmassa syntynyt tammisaarelainen muurarimestari Anders Hedergren mieli naimisiin tenholalaisen Johanna Fribergin kanssa. Esteettömyyden selventämiseksi asiasta kuulutettiin toista kertaa. Tämäkin tarina päättyi onnellisesti, pari vihittiin Tammisaaressa 16.11.1797.

Sanomalehdessä Inrikes tidningar 2.1.1799 julkaistu kuulutus (alla) ilmoitti, että virolainen renki Fredric Henricsson Hagström, joka oli tullut Tallinnasta viisi vuotta sitten Uudellemaalle oli aikeissa mennä naimisiin inkoolaisen Margaretha Ericsdotterin kanssa. Mitään ongelmia ei ilmaantunut ja häät pidettiin Inkoossa 26.6.1799.


Merikarvian kirkkoherra lähetti alla näkyvän kuulutuksen, joka julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 5.4.1803. Avioliittoon oli aikomassa Thomas Jöransson "ifrån Wiro, Auro socken och Wana by". Hänelle en löydä avioliittoa ainakaan Merikarviasta.


Rauman kaupungissa syntynyt renki Johan Lundberg oli päätynyt ensin sotilasuralle Tukholmaan ja sitten Ahvenanmaalle, jossa aikoi keväällä 1805 naimisiin Anna Maria Ranckin kanssa. Kumlingen kirkkoherra ei saanut yhteydenottoja mm sanomalehdessä Inrikes tidningar 28.5.1805 julkaistuun kuulutukseen ja pari vihittiin 19.10.1805.

Gustaf Dahlqwist oli keväällä 1806 varakorpraali kuninkaallisessa Adlercreutzin rykmentissä, Heinolan komppaniassa, asui luvan kanssa Tenholassa ja halusi siellä solmia avioliiton. Esteettömyystodistuksen puuttuessa tarvittiin ilmoittelua, alla oleva kappale sanomalehdestä Inrikes tidningar 29.4.1806. Bromarvin seurakunnassa Dahlqwist pääsi kristilliseen avioliittoon 5.10.1806, morsiamenaan "pig. Maria Christina Axelsdr. Lindholm".

Vaasassa ja Isokyrössä yhtäaikaa istunut kirkkoherra Äimelaus lähetti matkaan alla olevan kuulutuksen, joka julkaistiin sanomalehdessä Posttidningar 28.5.1807. Naimisiin halusi verotalonpoika Clemet Hiffasin poika Tobias Fors, joka oli syntynyt paikkakunnalla vuonna 1768. Esteettömyyttä oli selvitettävä, sillä Tobias ei ollut pysynyt synnyinkonnuillaan. Hän oli ensin palvellut Vöyrissä Pohjanmaan rykmentin sotilaana. Komennuksella Hangonniemelle Tobias oli karannut Venäjälle ja sitten ottanut pestin Leskikuningattaren henkirykmentissä Viaporissa, josta saanut eron vuonna 1804 ja palannut samana vuonna Pohjanmaalle. Kiertelijän halukas morsian oli Caisa Månsdotter Pipponen. Heidät vihittiin Isokyrössä 27.9.1807.

Postauksen viimeinen tapaus on entinen merimies Johan Gustaf Johansson Solander, joka oli päätynyt laivamieheksi Etelä-Suomen ja Ahvenanmaan komppaniaan numerolla 114 ja nimellä Myra. Tämä väitti syntyneensä Merikarvian Alakylässä 20.3.1783 ja toimineensa merenkulkualalla useilla seuduilla vuosina 1800, 1803 ja 1804, kunnes 1805 saapui Ahvenanmaalle. Miehestä kiinnostunut morsianehdokas oli talonpojan tytär Catharina Ericsdotter. Esteettömyyden selvittämistä kuulutettiin toista kierrosta sanomalehdessä Posttidningar 23.8.1808.

Miehen antama syntymäaika ja -paikka eivät stemmaa Merikarvian Hiski-tietoihin. Mutta oli toivottavasti rehellinen. Avioliitto taisi siirtyi sodan takia, se solmittiin Hammarlandissa vasta 24.1.1810.

Satakuntalaisia häätapoja

Kuvitukseksi vasemmalla "suomalainen morsian" vuodelta 1830, New York Public Libraryn digitoimana. Tuskin satakuntalainen, isompi näkymä kuvaan aukeaa tästä.

Yleisradion uutisista selvisi, että kiikoislainen kotiseutuneuvos Birgit P. Jaakola valmistelee väitöskirjaa hääperinteistä.

Sitä odotellessa. Pomarkkulaisista häätavoista kinasteltiin Satakunnan palstoilla syksyllä 1879. Sivultakatsojan raportissa 27.9.1879 todettiin että "häät ei kestä kuin korkeintaan 3 eli 4 tuntia ja vielä jos sopii niin vihitään keski-yön aikaan". Adamin pojan pojalla oli toista tietoa, joka painettiin lehteen 25.10.1879:

"Kylläpä se tapa mahtaa olla muuallakin maailmassa niillä, jotka käyvät pappilassa vihillä ainoasti vieraat miehet mukana; luulen pikemminkin sen käyvän. Vaan joka kerran pelimannin häihinsä käskee, niin kestävätpä lyhykäisemmätkin puoli- ja vieläpä kaksikin vuorokautta."

Molemmat nimimerkit olivat niin kuohuksissaan, etten heidän pitkistä kirjoituksistaan muuta tolkkua saanut. Merikarvian tapojen kauhistelija oli selkeämpi sanoissaan, jotka painettiin Satakuntaan 28.11.1883:

Se yhteinen häitten pito, joita tässä seurakunnassa pidetään, olisi mitä pikemmin parattarva, sillä surkuteltavampaan tilaan kuin ne nyt ovat, ei taida tulla. Huomaat, kun häät alkaivat Jumalan nimessä ja ylkä sekä morsian on juhlallisen valan toisillensa tehnyt, sekä pappi heidän avio-liittonsa siunannut, niin sitten alkaa tavallinen häitten pito. Niin kauvan käy vielä säntillensä, vaan kun tuo "kuokka-väki" työntää sisälle ryöstäen häävierasten sijat pannen huoneen kuin nuijalla lyöden täyteen; niin sitten sitä enää ei paljon "häähuoneeksi" ota. No, ei tässä kylliksi! Sitten alkaa kuokkavieraat "hoijakka" nimisen polskan morsiamen kanssa, johon ottaa osaa välistä toistakymmentä, enimmästi miehiä. Polskan loputtua antaa jokainen lanttinsa ja morsian kaataa ryypyn. Kun tämä on tehty alkaa uusi polska yhä edelleen. Ei kauvan tarvitte kestää ennen kuin "hoijakka" on vaikuttanut, josta seuraa häähuoneessa kova ja inhottava sekasorto ja ulkopuolella tappelua ja, kun vaan jatketaan "hoijakkaa", niin syntyy kahakoita häähuoneessakin. Nyt ei enää sovi sanoa sitä häähuoneeksi vaan ruokottommaksi kapakaksi, jossa toinen kiroo ja riitelee toisen kanssa, toinen laulaa loilottelee, kolmannet yrittävat tanssia j. n. e. Jos tässä olisi yritystä edeskäyvillä jotain tarjota häavieraille, niin mistäpä niitä löytää, kun noita "kuokkalaisia" kuhisee joka paikka täynnä ja, jolla vähänkään on tervettä järkeä, niin täytyy paeta tuollaisesta melskeestä.

Muut Kyläkosket - minikatsaus

Jätin Ilmoniemen kokoelmasta kertoessani pienehkön cliffhangerin - mitä oli Kyläkosken kohdalla?

Sukupuupala, jossa oli Lemminkäinen Kyläkoski, vaimo, tytär ja tyttären aviomies.

Lemminkäinen kuuluu "Merikarvian" Kyläkoskiin. Sisarussarja Lemminkäinen (s. 19.7.1875 Merikarvia), Muista Siveys (s. 2.1.1879 Merikarvia), Aino (s. 2.2.1881 Merikarvia), Hyve (s. 11.12.1884 Merikarvia), Matti (s. 21.9.1887 Merikarvia), Lyyli (s. 22.8.1890 Merikarvia) ja Pekka (s. 29.6.1892 Merikarvia) vaihtoivat nimensä Leinebergistä Kyläkoskeksi 12.5.1906. (Perheeseen oli syntynyt myös Toivo vuonna 1883.)

Heidän isänsä Frederik Leineberg oli kansakoulunopettaja, kuollut jo vuonna 1894. Lapsista Aino, Hyve, Lemminkäinen, Lyyli ja Pekka opiskelivat Sortavalan seminaarissa. Ainakin Pekan poika jatkoi opettajaperinnettä ja opiskeli Rauman seminaarissa.

Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tiedosto mainitsee Merikarvialta Unto Tapio Kyläkosken (s. 14.06.1918 k. 16.08.1941). SSS:n sivuilla oleva Luettelo puolustusvoimain ylipäällikön talvisodassa 1939-40 antamista kunniamerkeistä ja muistomitaleista, joita ei ole voitu toimittaa saajille sisältää Aino Lyyli Kyläkosken (s. 6.1.21) Merikarvialta.

(Lähteet linkitettyjen ohella: SSS:n nimenmuutoskanta, Hiski, Jyväskylän seminaarin matrikkeli, Sortavalan seminaarin matrikkeli, Rauman seminaarin matrikkeli)

Samalla päivämäärällä kuin Leineberg-sisarukset on Kyläkosken nimen ottanut myös Kalle R. Johansson Karjalohjalta. Mahdollisesti jäänyt lapsettomaksi tai sitten vaihtanut uudestaan nimeä, sillä joskus silloin kun Väestörekisterikeskuksen sukunimikartta oli toiminnassa pääsin vetämään sen johtopäätöksen, että Kyläkoskia oli kolmea plaatua: Kokemäki, Merikarvia ja Loimaa.

Ylläoleva ilmoitus Aura-lehdestä 15.1.1889 (löytyi Historiallisen sanomalehtiarkiston kautta) viittaa siihen, että loimaalaiset, ovat Ensimmäisiä Kyläkoskia. Kokemäkeläinen isäni isoisä otti nimen käyttöön vuosisadan vaihteessa.

Kojonkulma on Loimaalla kuuden kylän alue. Selasin rippikirjaa, mutta Joel Kyläkoskea ei osunut silmiin. Yllättävän paljon Joeleita kylläkin.

Ajallisesti seuraava havainto löytyy sivustolta Sukutilat webissä. Se kertoo, että loimaalainen isäntä Frans Kyläkoski on kuollut vuoden 1925 paikkeilla. Ollut naimisissa Sanni Pehun kanssa ja tätä kautta Haitulan kylän Pehun isäntä. Löysin Sannin viimeisestä mikrofilmatusta rippikirjasta, joka on Kansallisarkistossa käytettävissä, mutta se oli ennen avioliittoa. Henkikirjassa 1920 tämä Pehun isäntäpari oli sukunimeltään Pehu.

Henkikirjasta sain Fransin syntymävuoden 1882. Selasin onniarvoon Loimaan kastettuja ao. vuodelta, mutta en löytänyt selvää kandidaattia. Yllättävän paljon Franseja kylläkin.

Tilamatrikkeleista löytyy myös myöhempiä Kyläkoskia Loimaalta, samoin kuin edellä mainituista koulumatrikkeleista lisätietoja Leineberg-Kyläkoskista. Mutta kun ei ole tarkoitus rustata rekisteriotetta eikä tehdä tämän enempää tutkimusta, niin todettakoon vain tasapainoitukseksi, että Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tiedosto mainitsee Loimaalta naimattoman Veikko Johannes Kyläkosken (s. 06.01.1922 k. 27.06.1944) .