Onkilahdella koettua

A. W. Lindgrenin kertomus Torpan tyttö (I 1884 ja II 1885) on sijoitettu fiktiiviseen hämäläiseen Onkilahden pitäjään. Kansantapojen kuvaus on tehty niin huolella, että uskoisin Lindgrenin niissä kohdin tukeutuneen todellisuuteen. Wikipedian mukaan hän oli syntynyt Tampereella ja vaikutti samalla suunnalla. Opuksesta Mansikoita ja mustikoita. 4. selviää, että hän on kirjoittanut täällä aiemmin mainitsemani tarinat Vuosien sadoista eli Klaus Götrikkinen ja Erä-Pyhä. Kyseessä siis suomenkielisen historiallisen fiktion merkkimies. Mielellään hänelle attribuoisin myös Maunu Särkilahden piispakaudelle ajoittuvan tarinan Aulanko, joka julkaistiin syksyllä 1863 Hämäläisessä. (Mansikoiden ja mustikoiden ykkösosassa julkaistiin Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen Pohjan-piltti, jota muistaakseni pidetään ensimmäisenä suomenkielisenä historiallisena kirjallisena tarinana.)

Mitä Lindgren sai irti omasta ajastaan? Torpan tyttö alkaa viehättävällä pätkällä, jossa käydän läpi kirkonkellojen erilaisia soittoja ja ilmassa olevaa muutosta, josta esimerkkinä:

[Kansanjuhlissa] pidettiin puhetta "kansallisuudesta", joka oli samanlainen outo jumala kuin se, jota muinaiset Egyptiläiset palvelivat.

Mutta sen verran kansa oppi siitä pian tietämään, että sille oli huudettava "eläköön" ja että se asui jossain Helsingissä. Ja jollei sille ahkerasti huudettaisi "eläköön" joka kerta kuin sen kunniaksi pidettiin puheita, niin se pian kuolisi.

Myöhemmin on kansanjuhlista pitkä kuvaus. Kansallisuuden lisäksi siellä korostettiin kielikysymystä.

Mutta kaikessa tapauksessa ja näihin pieniin erilaisuuksiin katsoenkin, niin ei heidän mielestänsä muuta Suomessa ollut kuin yksi kieli, se, jota he puhuivat ja kirkossa saarnattiin.

Siis oli varsin turhaa pitää siitä asiasta pitkiä puheita.

Ja jos pohjalaiset, jotka rakennustöissä kävivät ja joskus keväin ja syksyin kulkivat heidän pitäjänsä läpi, puhuivat ruotsia, niin mitä se heihin, Onkiveteläisiin, koski.

Ja kun heille viimein selitettiin, että herrasväkikin puhui ruotsia, niin he vielä enemmän kummastelivat että semmoisista asioista puhetta nostettiin. Eikö herrat ja rouvat ja ryökkinät saaneet keskenänsä puhua mitä kieltä he "lystäsivät." Koskiko se kansaan ollenkaan?

Vaatteista todetaan, että

Onkiveden seurakunnassa oli nimittäin tapa pitää kolmenlaisia vaatteita, nimittäin kirkkovaatteita, joita ei muualla käytetty kuin "kirkossa ja arkussa," pyhävaatteita, jotka muutettiin ylle kirkosta tultua, ja arki vaatteet.

Leikkuussa ja talkoissa oltiin tavallisesti pyhä vaatteissa. Sillä elonleikkuu oli juhla, jossa tapa vaatei enemmän siisteyttä kuin arkipäivinä.

Onkilahdella ei ollut penkkijakoa, mutta erityiset surupenkit:

Ruumiitten saattojoukot asettuivat kukin penkkeihinsä, joihin he kaikki tunkivat, jos tilaa oli taikka ei. Sentähden nähtiin muutamissa penkeissä, erittäin ovien puolella, harvassa väkeä, kun toisissa taas oli niin ahtaalla suuria ja pieniä, että muutamat erittäin vähemmät, istuivat hartioistaan ihan litistyneinä. Sama oli laita sekä miesten että vaimoin puolella.

Niitä sanottiin suru-penkeiksi, eikä niistä kukaan noussut seisoalleen, kun muu seurakunta, esim. uskontunnustusta luettaessa, seisoi.

Tämä on vanha tapa, josta ei poiketa niinkään paljon, että suruväki jakaisi itsensä kahteen tahi kolmeen penkkiin, joissa heillä olisi vähän avarampi tila. He kestävät ennen kolmen tunnin kirkonmenon ajan kaikkea sitä tuskaa, minkä kuumuus ja ahtaus tuottaa. Hiki valuu otsalta silmille, nenälle ja suulle; mutta hartiat ovat semmoisessa pinnistyksessä, ettei kädet ulotu pyhkäisemään sitä pois.

P.S. 1. Toisen fiktiivisen katsauksen maakuntaan tarjoaisi Theodolinda Hahnssonin Haapakallio: idyllin tapainen kuvaelma Hämeenmaasta (1869)

P. S. 2. Anton Wilhelm Lindgrenin faktaksi luokiteltava Kuvaelmia Suomen maakunnista V : Hämeenmaa (1864) on luettavissa Hämeenlinnan kirjaston Lydia-sivustolla.