Puhuttelun historiaa (1/2)

Matti Vilppula oli kirjoittanut vuonna 2003 Hesarin kolumniin:

Teitittelyn puolustajilla on taipumus ajatella, että teitittely on ollut käytössä iät ja ajat. Sinuttelun yleistyminen olisi merkki kielen rappeutumisesta. Ruotsissa, missä sinuttelu on jo aika vakiintunutta, rappio olisi edennyt Suomeakin pidemmälle.

Tosiasia kuitenkin on, että sinutteleminen on vanha käytäntö, joka vielä keskiajalla oli vallalla joka puolella Eurooppaa. Kunnioituksen osoittamiseksi alettiin hallitsijoita puhutella monikollisella pronominilla te. Teititeltävien joukko laajeni käsittämään pian myös muut korkeassa asemassa olevat ja myöhemmin kaikki, joille piti tai joille haluttiin olla kohteliaita. Suomeen teitittelyn tapa levisi kyllä jo keskiajalla, mutta se eli pitkään ainoastaan sivistyneistön puheessa. Kansankieleen se omaksuttiin vasta 1700-luvulla.

Vaikea keksiä mistä lähteistä on menneiden aikojen puhemuotoja jäljitetty. Ylemmän luokan kirjeistä ainakin, mutta rahvaan kieltä?

Karl Gustaf Samuel Suomalainen esitti varmana tietona vuonna 1885 ilmestyneessä kirjassaan Suomalaisia Keskusteluja Ajan ratoksi suomenkieltä suosiville Suomen naisille I, että

Sivistyksen ja sen mukana ulkonaisen kohteliaisuuden kohotessa tuli sittemmin tavaksi puhutella vanhempia, tuntemattomia ja ylhäisempiä siten ikäänkuin puhutellussa ihmisessä olisi useampi persona. Ruvettiin puhuteltavaa sanomaan te'iksi elikkä teitittelemään (Savolainen se ei teitittele, vaan työköttelee), ja täten tehdään kaikissa Europan kielissä. Ruotsinkieli on tietääkseni ainoa, missä tämä teitittelemisen tapa ei ole tullut noudatetuksi. (Ellen kokonaan erehdy, on puolankielessä käynyt samoin). Siinä pidetään kohteliaampana puhutella ihmistä, vierasta ja vanhempaa, ikäänkuin hän ei olisi saapuvilla ensinkään. Kieliopissa kuuluvat tämmöistä tapaa sanovan puhuttelemiseksi kolmannessa personassa. Ja ruotsinkielestä tämä omituinen kohteliaisuuden laji on tullut meidän sivistyneitten kieleen ja siitä sitten jo osaksi kansaankin.

Eli kun minun muistaakseni on teitittelyn sanottu tulleen Ruotsista Suomeen niin 1800-luvun lopun hengessä vain huonot tavat olivat peräisin Ruotsista, jossa ei ollut hyviä ollenkaan... "Suomenkielessä, samoin kuin Europan kulturikielissäkin, ei Te sanalla ole mitään epäkohteliasta sointua, niinkuin Ruotsin Ni sanassa. (Niinkuin mainittiin, ovat vihdoin Ruotsalaisetkin hoksanneet, että tuo pikkuinen Ni sana on sangen hyvä ja kaunis kappale). "

Suomalainen jatkaa tilanteesta omana aikanaan:

"Helsingissä ja muutamissa muissa suuremmissa kaupungeissa on jo palattu kansalliseen, suomenkielelle niin luonnolliseen ja itsessänsä erittäin somaan teitittelemisen tapaan, mutta maaseuduilla ja pikku kaupungeissa yhä vieläkin pidetään teitittelemistä epäkohteliaisuutena - kumma kyllä. Heidän mielestänsä tuo kolmannessa personassa puhutteleminen on kauniimpaa ja luontevampaa ja hienompaakin."
"Tyttökouluissa kuulee täntapaista puhuttelua liiankin usein. Kun oppilaat vielä ovat pikkuisia tyttöjä, niin opettajattaret ja opettajat heitä sinuttelevat, mutta kun he kasvavat isommiksi ja saavat pitkät leningit ylleen, niin ei heitä enää tahdota sinutella, mutta ei raskita teititelläkään. Silloin käytetään muka välikeinona tuota muukalaista tapaa, joka on niin rumaa ja outoa. "
"Lyhyesti: puhuteltaessa pitää joko sinutella tahi teititellä, aina sen mukaan ketä puhuttelee. Läsnäolevaa henkilöä puhutteleminen kolmannessa personassa on, Suomen Kielettären loukkaamista. Arvonimeä saapi ja tulee joskus käyttää teitittelemisen rinnalla, mutta varottava on, ett'ei tätä käytetä liiallisesti, koskapa se muutoin tuntuisi imartelulle."