Haalittua

Ulkojäsen kirjoitti tutusta tuskasta:

Tämä sielun dilemma on vaivannut minua viime päivinä, sillä en saa puhallettua henkeä omaankaan tekstiini. Kerron miten diplomaatit ja ministerit tapaavat ja neuvottelevat, mutta useinkaan en tiedä keitä he ovat, mitä he todellisuudessa haluavat ja mihin he uskovat. Tai miltä näyttää kokoushuone, jossa keskustelut käydään. Onko siellä pitkä pöytä tummaa puuta, jonka päälle Belgian edustaja päättäväisenä laskee kansionsa? Kuuluuko sisälle kadun melu, osuuko ikkunasta tunkeva auringonvalo häiritsevästi jonkun kasvoihin? Turhauttavaa! Miksen kuule miten vichyvesipullo sihahtaa, miten tupakka sytytetään, ovi suljetaan? Mikseivät dokumenttini kerro katseesta, jonka italialainen vaivihkaa luo kollegaansa tämän kumartuessa merkitsemään jotakin muistilehtiöönsä, tai tavasta, jolla hollantilainen puristaa tuolinsa käsinojaa? Entäpä jos ranskalaisen ajatukset eivät olekaan asiakirjassa, jota hän pitelee käsissään vaan jossakin banaalimmassa: särkevässä hampaassa tai loma-asunnon kattoremontissa − tai kenties olennaisemmassa: naisessa jonka hän lähtiessään jätti hotellihuoneeseen? Ehkä hänen tarkkaavaisuutensa juuri siksi ratkaisevalla hetkellä herpaantuu?

Minulle ei yksinkertaisesti vain riitä että tiedän saksan delegaation haluavan ratkaista Euratomin ongelmat ja ranskalaisten toistavan perinteistä kantaansa yhteismarkkinoista. Ja että lopulta sihteeri kirjoittaa pöytäkirjaan: Le séance est levée le mardi 31 octobre 1967 à 18h 45.

Jussi Jalonen kirjoitti historiatietoisuuden kriisistä ja Reija Satokangas samalla sävelellä "Mutta taas kerran minä hämmästyn, kuinka kaukana nämä 1980-luvun lopussa syntyneet ovat Suomen historian peruskysymyksistä."

Yleisradion tiedesivujen jutussa faarao Tutankhamonista kirjoitetaan: "Ovatko edesmenneen ihmisen sairaudet myös julkista tietoa vai pitäisikö heidät jättää rauhaan? Tieteellisesti menneiden aikojen sairauksien kartoittaminen tuottaa arvokasta tietoa, mutta yksityiskohtien liittäminen yksittäiseen henkilöön on vähän eri asia." No jos on jo kaivettu haudastaan, niin tautien tutkiminen on sitten enää pikkujuttu. Itselläni primäärireaktio museoiden luurankoihin iästä tai kansalaisuudesta riippumatta on, että heidät olisi pitänyt jättää rauhaan. Poikkeuksena he, joiden tiedetään uskoneen tulevaan elämään. Sen he ovat tavallaan tutkijoiden käsissä saaneet.

Kielen kannoilla-blogi kirjoitti Salemin noitaoikeudenkäyntien tarjoamasta näkymästä 1600-luvun Amerikkaan. Toisin kuin Suomessa, siellä on näköjään pidetty keskustelupöytäkirjoja.

Jukka Kemppinen hehkutti Markku Kuisman kirjaa ”Rosvoparonien paluu. Raha ja valta Suomen historiassa”

Viime viikolla mainittu Miika Vanhapihan kenkäkurssi oli saanut valmista aikaiseksi.

Anna Larsdotter oli kiinnostunut saksalaisesta vaikuttajasta, jolta jäi kuollessaan vuonna 1763: "en boksamling om 62 000 band", "200 par skor, 800 broderade nattrockar, 500 dräkter, 102 klockor, 843 snusdosor, 87 ringar, 67 luktflaskor och 1 500 peruker!"Se oli vähemmän materiaalista se elämä 1700-luvulla.

SydänSatakunnassa kerrottiin 16.2.2010 harjavaltalaisen Hympin talon papereista: "Hympin papereista löytyi lukuisien joulukorttien ja postimerkkien lisäksi muun muassa monia Ylisen talon hää- ja hautajaiskutsuja sekä muita tapahtumakutsuja. Vanhimmat olivat 1800-luvun alkupuolelta ja 1800-1900-lukujen taitteesta. Opettajien kotiarkiston kätköistä löytyi monen muun dokumentin ohella – yllättäen – Paimion kunnan käsinkirjoitettu henkikirja vuodelta 1932!"