Perinteisiä käsityksiä ruuasta

Pari vuotta sitten lueskelin läpi sananlaskuja etsien ruokalajien mainintoja ja niiden välisiä arvoeroja. (Tulokset löytyvät kirjastani Suomen naisellista historiaa.) Äskettäin huomasin, että Pekka Hakamies oli tehnyt samaa tieteellisemmin ja laajemmin artikkelissa Ruisleipä ja muut ruokasymbolit (Kirjassa Suulla ja kielellä. Tulkintoja ruuasta. 2004 s. 79-91).

Sananlaskuista tulee selväksi, että hyvällä ravinnolla on yhteys työntekokykyyn. "Joka ei paljo syö, niin ei se paljo tee." Työ tuo siis toimeentulon. Ja koska syöminen on hyvästä, ei syömällä voi köyhtyä kuin hullu, joka "syö enemmän kuin tienaa".

"Nälkä ja uni ovat köyhän herkkuja." Ei työtä, ei ruokaa, mutta aikaa nukkumiseen, joka ei ole työntekoa.

Useat sananlaskut yhdistävät ripeän syömisen ja saman tahdin työnteon. Ei siis suosittu vetelehdintää ruokapöydässä.

Ruisleipä on mukana monessa sananlaskussa ja ilmiselvästi parasta mahdollista leipää. "Joka kauraleipää kiittää, se ei ruisleipee ole maistanakkaa."

Muun ruuan laadukkuuden merkki oli rasvaisuus ja suolaisuus. Silakassa oli usein suolaa, mutta sitä ei arvostettu ruokana. Alhainen status oli myös puurolla ja vielä heikompi vellillä.

Liha on sananlaskuissa sekä elävää että syötävää ja Hakamiehen mukaan näitä on vaikea erottaa toisistaan. Molemmat koettiin myönteisinä.

Kuva kirjasta The New Book of Nonsense

10 (tosi) outoa asiaa Suomen historiasta

BBC History Magazine, joka podcasteissaan toistetun väitteen mukaan on Ison-Britannian myydyin historialehti, julkaisi lokakuussa verkkosivullaan artikkelin 10 strange historical facts about Finland. Se on tekstimainontaa syksyllä ilmestyneelle Jonathan Clementsin kirjalle An Armchair Traveller's History of Finland, joka toivottavasti päätyy jossain vaiheessa käsiini.

Kymmenen "faktan" listassa ensimmäinen on poimittu Heimskringla-saagasta eli tositiedoksi luokittelu on kyseenalaistettavissa. Kakkosena on oravannahkojen käyttö rahana. En muista koskaan kuulleeni tämän tiedon lähdettä, mutta usein se on kyllä toistettu totuutena.

Kolmanneksi on poimittu Suomen oma Eeva&Aatami-tarina. Jotain kautta Clements on kuullut, että kansanperinteen mukaan Espoossa oli mustan surman jälkeen enää yksi tyttö ja munkki, jotka "joutuivat" uudelleenkansoittamaan pitäjän. En voi sanoa kuin, että syksyllä kuuntelemillani Uusimaa keskiajalla -luennoilla tällaista ei kerrottu ja väitettiin ettei suoria todisteita mustan surman tulosta Suomen puolelle ole.

Neljäntenä listalla on aselaiva John Grafton, jonka olemassaolosta minulla on havaintoja toisistakin medioista. Kuten esimerkiksi Wikipediasta. Viides fakta on, että suomalaiset keksivät Molotovin cocktailin. Kuudes, että 10% maa-alastamme on "hukassa". Seitsemäs, että Kalevala oli inspriraationa Tolkienille. Kahdeksantena kieltolakimme. Yhdeksäs nosto attribuoi teollisuutemme synnyn skottilaiselle eli James Finlaysonille. Tästä voisi varmaan kirjoittaa kokonaisen esseen. Mikä on teollisuutta, mikä ratkaiseva käänne.

Kuuden aidon faktan jälkeen kymmenes kohta palaa keskiajan hämärämpiin osiin toteamalla, että suojeluspyhimyksemme Henkka on englantilainen.

Aika outo kuva näistä Suomen historiasta muodostuu. Muuten loistammekin näkymättömyydellämme lehden verkkosivuilla. British princess who scandalised the royal family päätyy hetkeksi Suomeen ja Wikipedia tarkentaa Haikon kartanoon. 

Hämmästymistä ja outoutta tavoitellut kuva kirjasta 'The Brownies at Home'. Digitointi British Library, jakelu Flickr Commons.

Helsingin kamaluutta valitettu jo ainakin 100 vuotta

Kaikuja Kajaanista julkaisi 10.6.1909 tekstin Maalainen hyvässä Helsingissämme, joka sisältää monia tuttavieni esittämiä näkemyksiä kotikaupungistani. Seuraava marisija saa linkin tähän tekstiin ja pyynnön keksiä jotain uutta valitettavaa.

Minulla ei tavallisesti ole ollut kunnia asuskella kaupunkipaikoissa, vielä vähemmän tässä päältä siloisessa, mutta sisältä haisevassa Helsingissä. Mutta kun kohtalo sattui tänne viskaamaan vähäksi aikaa, on tähän täytynyt tutustella tahtoipa taikka ei.

Kun maanukko pistäytyy vaunustaan ulos Helsingin asemahuoneen edustalla, niin kylläpä on vähänkuin puulla päähän lyötynä. Rautatievaunujen hyrinä, voimavaunujen toitotus, ajurirattaiden ratina kivikatuja vastaan ja kelloa kalisteleva omnibus eli raitiovaunu surinallaan sen tekee. Tähän tulee mustanaan tulvivan jalkaväen muurahaismainen kihinä. Ei täällä sanota päivää jokaiselle vastaantulijalle, sillä kyllä siinä urakkaa riittäisi. Taitaisi pian siihen suivautua. Paras onkin sen vuoksi, että jättää ne hommat ja heittäytyy kylmäverisenä ihmisvirtaan.

Mutta ei ilman päämäärää. Sillä jos hakemalla häätyy hankkimaan kattoa päänsä päälle, niin siinä voi olla suuria vaikeuksia täällä. Sillä siltä näyttää, että kuta useampi katto on ja kuta parempia, peltiä taikka paperia ne ovat, sitä vaikeampi niiden alla on tilaa saada. Siellä maalla on asia aivan päinvastainen. Missä kerran vaan katon löytää, siellä kyllä saa myöskin sadetta pitää.

Mutta eivät vaikeudet vielä siihen lopu että saa asunnon. Sen käyttäminen, siinä asuminen vaatii erityisen taitonsa. Sietääpaä kokolailla harjoitella ennenkuin siinä saa jonkunmoisen kätevyyden. Ensinnäkään että ei eksyisi omassa talossaan, sillä siksi monimutkaisia portaita, käytäviä, kammioita ja lokeroita se sisältää.

Ja kaikki lukossa. Ellei sinulla ole avaimia taskussasi, saat soittaa ja kolistella aika lailla ennenkuin ovi avautuu. Päiväsaikaan se vielä käy päinsä, mutta jos yö tavoittaa, et avaimetta pääse minnekkään. Silloin ei auta muu kuin yöksi majataloon jos sellaisen satut löytämään.

Muita pikku merkillisyyksiä siellä myös on aikalailla. Saman katon alla paitsi keittiöitä ja kamareita (pirttejä ei täällä ole) aitat, saunat ja nollakamarit joissa "kuivikkeena" on — vesi.

Sanoin että ei ole pirttejä eikä siis pirtin orsiakaan, minne ripustaa sukkansa ja saappaansa kuivamaan. Minä olen kuivannut sukat jalassani, mutta saappaat saavat olla sinänsä.

Syödä täytyy myös täälläkin. Selvin tietysti on, että on omassa kontissa komua, silloin ei tule hätää. Tämä on sangen hyvä jo välilläkin, sillä sääli sen kukkaroa joka joutuu asemillamme syömään taikka juomaan. Puolen kämmenen laajuisesta voileivästä saat maksaa halvimmassa, siinä huonomman kansan tarjoilussa 20—30 penniä ja jos maitolasin tahot, on siitä eri maksu, joka tekisi litralle hintaa jonkun markan. Kurssi on sama Helsingissäkin. Markan ja puolitoista maksaa päivällinen.  Kaikki muu sitä mukaa. Ja kun menet ruokapaikkaan, niin ei siellä syömämiehet tunne toisiaan eivätkä kysele toistensa aloista. Eihän siellä edes rehdisti pöydässä istuta. Suurella pöydällä
keskellä huonetta on eväät (mene tiedä mitä kaikkia nimeltään lienevätkään) ja siitä sitten kukin konkkii kuppiinsa (ei ne ole niitä kotoisia pahkateoksia) mitä mielensä tekee ja syö sen oman pikkupöytänsä ääressä. Kotoista tunnelmaa puuttuu täydelleen.

Kyllä muutenkin ihmiset omat ventovieraita toisilleen. Saman talon asukkaat eivät tunne toisia eivät nimeksikään. Et tiedä kuka seinäsi takana on, et kuka kerrosessa pääsi päällä, et kuka jalkaisi alla. Mahdottomuus se olisikin, sillä talot omat suurelta osalta 5-6 kerroksisia ja sitä mukaa laajojakin. Siten yhdessä ainoassa talossa voipi asua satamääriä henkilöitä.

Suurena vitsauksena, jonkunlaisena välttämättömänä pahana näkyy täällä, kuten kaupungissa yleensä, olevan usein uudistuvat majanmuutot. Näinä päivinä on juuri parhaillaan ollut yleinen majanmuutto. Sehän tulee siitä, että asukkaat enimmältä osalta omat vuokralaisia. Muutosta parempaan päin on nykyvuosina jonkun verran tapahtunut, kun on ruvettu muodostamaan asunto osakeyhtiöitä. Tällainen yhtiö rakentaa talon ja siihen yhtynyt saa sitten talosta oman huoneuston. Kyllä se luonnollisesti maksaa, mutta se etu yhtiöön kuulumisesta on, että majanmuutosta saa olla huoleti.

Velikullan 24-25/1904 kuvassa helsinkiläiset ryntäävät katsomaan kahden koiran tappelua. Rakennuskuvan lähde Helsingin kaiku : kuvallinen viikkolehti no 51-52/1904

Suklaiset suukot ja Wikipedia

YouTubessa tilaamani kanava julkaisi eilen täysin typerän videon, jossa kaksi englanninkielistä aikuista jaksoi vääntää vitsiä siitä, että saksalaisen tuotteen nimen osa (joka on myös saksalainen sukunimi) on englanniksi "tuhma". Katsomiseen tuhlattuja minuutteja en saa takaisin, mutta ne johdattivat minut hakemaan kyseisen tuotteen eli nykysuomeksi suukon historiaa Wikipedian eri versioina.

Suomenkielinen Wikipedia sanoo, että "Suukko on ympäri maailmaa eri nimillä tunnettu makeinen, jonka alkuperä juontuu juutalaiseen kremboon." Englanninkielinen artikkeli krembosta puhuu europpalaisista vaahtokarkkimakeisista, jotka olivat suosittuja Palestiinan brittiläisessä mandaatissa (1920-1948). Ne saivat siellä hepreankielisen nimen, joka viittasi pohjoisafrikkalaisiin. Tämä kulkeutui sittemmin takaisin Eurooppaan.

Englanniksi on erikseen artikkeli Chocolate-coated marshmallow treats eli "suklaalla kuorrutetut vaahtokarkkiherkut". Sen infolaatikossa alkuperämaaksi ilmoitetaan yksiselitteisesti Tanska. Varsinaisen tekstin mukaan lähtökohtana pidetään 1800-luvun alussa Tanskassa tehtyjä kermapullia - flødeboller. Artikkeli ei kerro paljoakaan alkuhistoriasta, mutta mainitsee, että Saksassa Schokoküsse on mainittu jo 1829.

Tanskaa kirjoittavat eivät ole innostuneet hehkuttamaan herkun alkuperäismaan kunniaa. Artikkeli Flødebolle on todella lyhyt. Saksankielisen Wikipedian artikkeli Schokokuss kertoo (Googlen kääntämänä) ensimmäisten suklaasuukkojen myyntipaikaksi ranskalaiset leipomot 1800-luvun alussa.

Ranskankielisessä Wikipediassa artikkelin otsikko on yllättävän englantilainen: Whippet. Siinä alkupisteenä pidetään vuotta 1901 ja paikkana Kanadaa, sillä kirjoitus kuvaa tuotetta eikä sen yleisempää konseptia. Silmäilin artikkelin loppuun ja opin, että Itävallassa herkusta käytetään nimeä Schwedenbombe eli ruotsalaispommi.

Ruotsinkielisessä Wikipediassa artikkeliin skumboll on löydetty lähde, jonka mukaan herkku keksittiin Tanskassa vuonna 1807. Hollanti on ensimmäinen Wikipedia-kieli, jossa perinteinen nimi näkyy otsikossakin: negerzoen. Historian osalta siinä on tehty kompromissi, jossa mainitaan sekä Tanska että Ranska. Tanska luojana ja Ranska modernin tuotteen ensimmäisenä tarjoajana.

Tässä vaiheessa alan kaipaamaan kipeästi digitoituja lehtiä 1800-luvun lopulta. Edes yhden kondiittorin mainos... Testailin Europeanan sanomalehtihakua ja havaitsin, että Mohrenkopf eli maurinpää esiintyi saksankielisissä teksteissä usein, mutta tuskin kertaakaan leivonnaisena. Mahdollisesti oikea maininta herkusta löytyi sanomalehdestä Algemeen Handelsblad 15.4.1893, jossa lueteltiin Amsterdamin leipomoita.

Oman Kansalliskirjastomme digitoimat pienpainatteet vahvistavat suomenkielisen Wikipedian tiedon: Neekerin suudelmat olivat turkulaisen Hellaksen valikoimissa ainakin vuosina 1929-1930 ja lisähinnastossa 1931 todetaan, että valmistus on lopettu. (PopuLAARI-blogissa on esitetty Hellaksen mainos vuodelta 1929.)

Merijal Oulussa myi sekalaisten karamellivalmisteiden joukossa neekerin pusuja vuonna 1933. Hinnastossa 1936 tuote on otsikon Rakeita alla eli kyse jostain muusta kuin edellä käsitellystä. Vastaavia haasteita on muissakin kirjallisissa lähteissä, mutta silti yllätti, että verkkolähteissä tämän herkun historia oli yhtä höttöä kuin sen oma sisältö.

P. S. Vieläköhän Brunbergin tehtaalla näyttää tältä?

Kotiseutututkimuksen ABC: K, L ja M

Antipatiani kirjoittajaa kohtaan ja oma asiantuntemukseni estää Sukututkimuksen perusteet -osion arvioinnin. Mutta voin motkottaa siitä, että tekstejä verkkoon vienyt on jättänyt aivan turhaan ensimmäiselle sivulle yläotsikon ja kirjoittajan nimen näkyviin, kun molemmille on oma paikkansa leiskassa.

Ja sisällön vilaistuani olen sitä mieltä, että sen olisi voinut kirjoittaa kotiseutututkimuksen näkökulmasta, jossa tutkitaan sukututkimuksen keinoin ja lähtein muitakin asioita kuin kokonaisia sukuja.

Modernilta kuullostava Paikkatieto paljastuu ensisijaisesti vanhojen karttojen esittelyksi, joka tietenkin on paikallaan tässä ABC:ssä. Pitkähköt artikkelit olisivat kaivanneet jonkinlaista pätkimistä, jotta historiaosuuden jälkeen tulevat vastauksen karttojen käytöstä ja saatavuudesta olisivat paremmin esillä.

Alkuosan kirjallisuuslistan alle sijoitettu Elina Makkosen mielenkiintoinen pätkä Muistikartat kotiseutujulkaisun aineistona on myös vaarassa jäädä huomiotta. "Muistikartat antavat elinympäristöstä elävämmän ja värikkäämmän kuvan kuin viralliset kartat, joissa pyritään objektiiviseen ja teoreettiseen paikan kuvaukseen. Kartoissa paikkaa katsotaankin ulkoapäin, kun taas muistikartan piirtänyt paikan entinen tai nykyinen asukas elää ja kokee paikan sisältäpäin."

Muutenkin olisi ehkä voinut tuoda esiin sitä, että kotiseutujulkaisuihin voi piirtää omia karttoja? Paikkatiedosta tulee mieleen Museoviraston rekisteriportaali, jota ei tässä yhteydessä mainita. Se vilahti kylläkin Heimon Internet-artikkelissa.

Heikki Hurtta on muistaakseni ensimmäinen kirjoittaja, joka sanoo selvästi mitä on esittämässä: "nettikäsikirjan hengen mukaisesti se, millaista luotettavaa tietoa suomen murteista voi Internetin kautta löytää." Hyvä, tosin nettikäsikirjan ei tarvitse rajoittua verkkolähteisiin, eikä muut osiot ole näin tehneet. Herää kysymys julkaisun toimitustyöstä eli minkälainen ohjeistus kirjoittajille annettiin ja paljonko tuotoksiaan työstetty?

(Arviointi perustuu sivuston tilaan 20.11.2014.)

Turkulainen sisäoppilaitos tytöille

Toissaviikkoisen perjantain opettajat olivat hieman kyseenalaisia kouluaan myöden. Toinen Turun ulkomaalaisten kortistossa esiintynyt Turun sisäoppilaitos tytöille on tunnetumpi. Fruntimmers skolan i Åbo (myöh. Svenska Fruntimmersskolan i Åbo) perustettiin vuonna 1844. Jo ensimmäisenä lukuvuonna oli käytettävissä ulkomaanvahvistus: brittiläinen Mary Gerss. Tämä asui "hos mamsell Guthmann, vilken hon biträder såsom lärarinna uti en av henne inrättad pensionanstalt för flickor" ja lähti Ruotsiin 18.9.1845.

Carolina Guthmann oli nimitetty koulun ensimmäiseksi opettajaksi (Åbo Underrättelser 1.5.1844 ) ja saatuaan valtakirjansa (Åbo Underrättelser 17.7.1844 ) hän haki oppilaita oheisella ilmoituksella (Åbo Underrättelser 24.7.1844 ). Luvassa oli opetusta venäjän, saksan, englannin ja ranskan kielissä, musiikkia ja voimistelua. Viimeksi mainittu tuntuu ajalle varsin modernilta.

Guthmann meni 19.8.1845 naimisiin venäjänkielen opettajan Wilhelm Ferdinand Tallgrenin kanssa ja kuoli alkuvuodesta 1847 lapsivuoteeseen 41,5-vuotiaana . 

Missä ja miten Carolina Guthmann eli ennen vuotta 1844?

Ja miksei kukaan Suomessa ole tehnyt historiallista nuorten romaania yläluokkaisista tytöistä 1840-luvun sisäoppilaitoksessa? Mielikuvitukselle olisi tilaa, koulujen olemassaoloa myöden.

Alun kuva kirjasta "The Cabinet of Gems: gathered from celebrated authors. With ... illustrations by eminent artists". Digitointi British Library, välitys Flickr Commons.

Ruokalistoja monessa pinossa

Viime viikkoisen statistiikkahäröilyni lopuksi päädyin Kansalliskirjaston digitoimaan kokoelmaan Ruokalistoja ja ohjelmalehtisiä, joka nimensä mukaisesti sisältää ruokalistojakin. Pienpainatteiden etusivun mukaan " Kansalliskirjasto on luopunut kaikista tekijänoikeuksista ja niiden lähioikeuksista, joita sillä mahdollisesti on ollut Pienpainatteet-kokoelman teoksiin." eli ellei ole syystä epäillä jonkun tekijänoikeuden olevan voimassa, materiaalia voi käyttää miten haluaa.

Åbo Akademin kirjaston Hereditas culturalis sisältää osakokoelman Ett urval menyer från 1800-talet. Sen käyttöoikeuksissa on rajaus henkilökohtaiseen käyttöön ja kielto kaupalliselle käytölle ("Dokumenten får läsas och skrivas ut för personligt bruk. Användning i kommersiellt syfte är förbjuden."). Jättää opetuksellisen ja ei-kaupallisen, mutta julkisen käytön kyseenalaiseksi.

Aineistotyyppi on ajankohtainen, sillä toissapäivänä Hotelli- ja ravintolamuseo avasi "muun muassa kokoelman lähes 3000 ruokalistaa vuotta 1960 edeltävältä ajalta" omassa Finnassaan. Etusivun mukaan kuvat "on lisensoitu Nimeä-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen (CC BY-SA 4.0) -lisenssillä".

Tiedote sisältöineen olisi mennyt minulta todennäköisesti ohi, ellei tuttavani olisi kiinnittänyt huomiota kuvien laatuun. Hän oli ehtinyt ajatella hyödyntävänsä niitä opetuksessa, mutta oli sitten avannut useita, joissa teksti oli lukukelvotonta. Oma testikappaleeni Porista vuodelta 1895 on ruudun kokoisena luettavissa, mutta eihän sitä ilokseen katsele. (Luonnollisesti "Painolaatuisia kuvia voi tilata museosta maksua vastaan.")

Lisäys 11.12.2014 7:19. Unohdin arvioida mahdollisuutta tekstihakuun. On Kansalliskirjastolla, ei ole HRM-Finnassa eikä ilmeisesti myöskään Åbo Akademin ratkaisussa, jossa digitoinnit tallennettu kuvina.

Teemaan liittyen vielä tuore EOD-digitointi. Maria Arreniuksen Handbok för unga fruntimmer (1834) houkutteli nimellään avaamaan tiedoston. Yllätyin tosissani kun se koostui noin tusinasta sivusta, joilla oli päivällisten ruokalistoja. Oleellisinta tietoa nuorille neideille?

Ja varastosta kaksi AMK-opinnäytettä:

• Ek, Hanna; Sirkiä, Sara: Ravintola Pyysaaren historiikki
• Korhonen, Mirja: Viikinkiteemaisten kasvisruokien suunnitteleminen : case Viikinkiravintola Harald, Kuopio