Kesävisa: Suomalaisia sankareita

Santeri Ivalon ja Kyösti Vilkunan historiallisista kertomuksista sata vuotta sitten julkaistut kokoelmat Suomalaisia sankareita I ja Suomalaisia sankareita II sisältävät otsikkonsa mukaisesti henkilökuvia, jotka Ivalo ja Vilkuna näkivät esiinnostamisen arvoisiksi. Ovatko nämä nimet nykyään tuttuja?

Tarinat ovat ilmeisesti kronologisessa järjestyksessä ja hain muutamille selkeyden vuoksi elinvuodet. Sitä, mitä erinomaista heissä oli, ei tarvitse arvailla. Kaikki kunnostautuivat sodankäynnissä tai sotaoloissa.

Matti Kurki
Konrad Bitz (kuollut 1489)
Maunu Frille (kuollut 1508)
Pietari Kylliäinen
Niilo Grabbe
Eerik Fleming
Klaus Kristerinpoika Horn (n. 1518–1566)
Juho/Pekka Vesainen
Klaus Fleming
Hannu Krankka (Liminka)
Jaakko Ilkka (kuollut 1597)
Aksel Kurki
Arvid Stålarm
Tuomas Teppoinen
Roponitsa (Liperi) ja Luukas Räsänen
Eevert ja Kustaa Horn
Torsten Stålhandske
Erik Slang
Arvid Wittenberg (1606-1657)
Klaus Laurinpoika Fleming
Pertti Simonpoika
Olavi Pentinpoika
Herman ja Kaarle von Burghausen
Taavetti Kivekäs
Juhana Henrik Fieandt (1683-1741)
Kaarlo Armfelt
Gabriel Lauraeus (1677-1753)
Taneli Luukkonen
Pietari Longström (kuollut 1718)
Niilo Ehrenskiöld
Kaarle Kustaa Creutz
Gabriel Peldan
Tapani Löfving
Tuomas von Rajalin (1673-1741)
Mikko Sallinen, Lauri Roivas (1683-1750), Tapani Räty
Carl Johan Adlercreutz
Maria Charlotta Grotenfelt
Joachim Zacharias Duncker (1774-1809)
Otto von Fieandt
Karl Wilhem Malm
Kaarle Kustaa Ramsay ja Henrik von Qvanten
Paavo Rapp (aik. Paavo Hiskianpoika Kekäläinen)
Olli Tiainen
Juho Jaakko Roth ja Kaarle Juho Spoof

Kuvalähteet
Suomen kuvalehti 103/1877
Laivastolehti 2/1928
Suomen sotilas 12/1928
Turun kuvalehti 40/1890
Pääskynen 12/1907

Puotilan kartanomuotoisella tilalla

Helsinki-päivänä 12. kesäkuuta pääohjelmani oli matkustaa itään ja kokea "Puotilan kartano"n draamatehostettu opastus. Draamaopastuksia on vuosien varrella ollut moneen lähtöön. Tällä kertaa varsinainen opas historiallisesta asustaan huolimatta oli oma itsensä, yksi mies soitti kitaraa ja toinen mies tarjosi koomisia välipaloja opastukseen esittäen kartanon merkityksellisimpiä hahmoja.

Onko Puotila enemmän kartano kuin Lauttasaari? Rakennusviraston julkaisuun (pdf) on historiasta kirjallisuustutkimuksen tehnyt Julia Donner. Tekstin mukaan "Puotilan tilan kantatilaan Råånsiin liitettiin vuonna 1756 Klavisin ratsutila ja vuotta myöhemmin Domarsin ratsutila. Tällöin Puotilan tila saavutti kartanomuodon." Aah, kartanoMUOTO. Vielä vuonna 1844 (ks. alempana) oli kuitenkin virallisesti edelleen kolme erillistä ratsutilaa.

Stemmaa sen kanssa, että vuoden 1751 kartassa (yllä) Domarsin haltija oli leskirouva Helena von Köhler, Råånsin luutnantti Samuel Eenhjelm ja Kloviksen luutnantti Carl Otto Nasokin. Rajakartassa 1762 kaikki kolme tilaa ovat Carl Magnus Jägerhornilla. Tätä Wikipediaankin päässyttä maaherraa opastus ei käsitellyt, mutta noteerasi (kuten Wikipediakin) siskonsa pojan Carl Olof Cronstedtin, jonka tiedetään syntyneen Puotilassa.

Jägerhornit myivät tilansa vuonna 1775 apteekkari Wilhelm Elgille, jonka aikana rakennettiin edelleen seisova päärakennus (ylinnä oleva kuva) ja sivurakennus (yllä oleva kuva). Joten hän pääsi draaman henkilöksi opastuksessakin. Rakennusviraston julkaisun jälkeen hänet on maininnut ainakin Juha-Matti Granqvist väitöskirjassaan tiivistäen sivulla 153, että

Elg omisti Botbyn eli Puotilan kartanon Helsingin pitäjässä, oli varustajana valtamerikauppalaivoissa Enigheten ja Sveaborg, ja kävi vilja- ja mallaskauppaa ulkomaisissa satamissa. Apteekkarin liiketoiminnasta kiersi kaupungilla huhuja. Hänen kerrottiin salakuljettavan paloviinaa Venäjältä ja säästyvän syytteiltä, koska oli hyvissä väleissä viinanpolttimon vuokraajan Fabian af Enehjelmin kanssa. Hänellä väitettiin myös olevan tuottoisa yhteistyösopimus piirilääkäri Karl Henrik Wänmanin kanssa: Wänman määräsi köyhille potilailleen kalliita lääkkeitä, Elg myi ne halvalla ja laskutti erotuksen lääkintäkollegiolta.

Elgin jälkeen tila oli pojallaan vuoteen 1843. Hänestä ei ollut opastuksessa puhetta, mutta metsässä kohtasimme rakkaustuskaisen J. W. Snellmanin, joka jostain syystä, jota ei kerrottu, nimenomaan Puotilassa "oli rakastunut Sofi Tengströmiin kesällä 1843 ja kosikin tätä, mutta sai rukkaset. JVS tosiaan oli jo 37 ja Sofi T. 20 vuotta nuorempi.", kuten Reetta Eiranen asian myöhemmin ilmaisi.

Pari lyhytaikaista omistajaa ohitettiin opastuksessa. Karttoja kaivaen uskon ainakin kauppaneuvos C. E. Tunderin omistaneen tilan vuonna 1855.

Enemmän aikaa sai vielä lyhytaikaisempi omistaja Johan Henrik Lindroos, joka ilmeisesti ehti juuri ennen kuolemaansa vuonna 1862 istututtaa edelleen näkyvän englantilaistyylisen puiston ja pystyttää nykyään kappelina toimivan kivisen viljamakasiinin (yllä). Hänen vävynsä Leo Mechelin viljeli tilaa kunnes vuonna 1882 sen otti haltuunsa Lindroosin poika Johan Fredrik.

Opastuksessa kuulimme myös 1900-luvun vaiheista sekä runsaasti mainostusta pää- ja sivurakennuksessa toimivista ravintoloista. Nämä jäivät heikommin mieleen.

Lohjan museossa

Olen alle vuoden ikäisenä ollut virallisesti jonkin aikaa lohjalainen ja myöhemmin viettänyt paikkakunnalla "ikimuistoiset" rippikouluviikot, mutta kaupunki on minulle jokseenkin vieras enkä museoonkaan ollut eksynyt. Kesäkuun lauantaisella retkellä ehdin sinne tuntia ennen sulkemista ja selvisi m.m., että aikaa olisi voinut varata enemmänkin. Museolla on isohko alue lähellä kirkkoa. Pääsylippu käydään lunastamassa ylläolevassa kuvassa esitetystä rakennuksesta, jonka näyttelytila oli käyntini aikaan työn alla.

Niinpä aloitin "tilanhoitajanrakennuksesta", jossa kohtasin päivän kolmannen tupainteriöörin. Mutta ehkäpä elämäni ensimmäisen talonpoikaisten työkalujen esillepanon, johon oli luonnikkaasti ja lyhyesti upotettu esineen nimen lisäksi sen käyttötarkoitus. Mikä innovaatio!

Ison navetan alakerta täyttyi 80-luvun kesänäyttelystä, joka ei konseptina kutsunut. Kurkkasin kuitenkin sisään ja yllätyin iloisesti. Esillä oli 1980-luvun tv-ohjelmien puvustusta, musiikkivideoita sekä kaksi huonelavastusta ja kropastani löytyi kun löytyikin nostalgiaan reagoiva osa. Mutta kelloon katsoen jätin sen kutinan huomiotta.

Navetan ylisillä on Vaanilan kartanon vaunuja.

Yksi pieni rakennus oli käsittääkseni museopedagogiikkaan tarkoitettu. Pienessä keittiössä kaikkeen sai koskea ja vieressä oli työpajatilan omainen.

Eli mitä oli sitten viimeiseksi kierroksellani jääneessä talossa nimeltä pedagogio? Yhtä harvinainen ilo kuin informatiiviset esinetekstit. Nimittäin paikkakunnan historia esitettynä kronologisesti, esineiden kera, kivikaudelta 1900-luvulle. Mukana kartat ja eri säädyt. En ollut uskoa silmiäni. En rehellisesti sanoen muista koska olisin moista nähnyt suomalaisen kaupungin museossa.

Vaihtelua informaatiotiheydelle sai käynnistämällä suomen- tai ruotsinkielisen puheen, jossa oli äänessä sympaattinen hiirihahmo. Tarkoitettu lapsille eli tykkäsin.

Eikä tässäkään kaikki vaan yhdellä seinällä oli esillä henkilöhistoriaa esinein ja lyhyin tekstein.

Jos on aikaa paneutua, tilasta ei voine poistua oppimatta jotain Lohjan historiasta. Eli nimi pedagogio oli osuva, vaikka tarkoittikin (myös?) rakennuksen alkuperäistä käyttötarkoitusta.

Yllättävän mielenkiintoinen museo

Paikkarin torpalta Sammatin kirkon ohitettuani pääsin Johannes Lohilammen museolle. Museon kuvaus verkkosivuillaan oli paikan päälle päästyä jo unohtunut, joten astuin ulkopuolelta komeaan rakennukseen odotuksitta.

Ja näin sain kerrankin (tosin en viimestä kertaa kyseisen päivän aikana!) positiivisen museokokemuksen. Ja melko ainutlaatuisen. Museon nimi viittasi henkilöhistoriaan, mutta poistuin museosta yhtä tietämättömänä Lohilammesta kuin sinne astuinkin. Enkä oppinut mitään Karjalohjasta, vaikka paikalla ollut opas nimenomaisesti kiinnitti huomioni seinällä roikkuneesta kartasta selviäviin tosiasioihin.

Mutta tiedän nyt, että...

Kyläseppä osasi 1800- ja 1900-luvun vaihteessa taloa polkupyörän. Tai ainakin karjalohjalainen seppä Skogberg osasi.

Tämännäköinen loota liittyy sokerin hienonnukseen.

Jönköpingissä painoi Nils Erik Lundström vuonna 1837 suomenkielisellä tekstillä maailmanlopun ennusteen. Lundströmin tuotantoa olivat erityisesti kistebrevit, joiden mahdollisesta leviämisestä Suomeen olen ollut kiinnostunut, joten tämä oli enemmän kuin mielenkiintoista. Seinillä oli muitakin arkkipainatteita, mutta niiden tekstit olivat ruotsiksi.

Yläkerrassa oli yksi huone omistettu kirkolliselle esineistölle ja Elias Lönnrotille. Eli kaikelle pyhälle.

Krusifiksi on seinälapun mukaan 1400-luvulta ja Karjalohjan kirkosta.

Lönnrotin kanteleiden ja virsikanteleiden lisäksi esillä oli muita omistamiaan esineitä pienessä vitriinissä.

Toisessa pikkuhuoneessa huomioni kiinnittyi almanakkakokoelmaan. Kaikki talon isäntien? Onkohan niissä merkintöjä?

Yläkerran komean salin piirongin kannella oli pikkurasioissa kuivuneita kasvirinkuloita. Rasian kanteen oli kirjoitettu kenen häistä ne olivat. Mutta mitä niillä häissä oli tehty?

Museon monipuolisuuden kruunasi yläkerran päätyhuone, johon oli rakennettu kouluhuone. Muistaakseni sen penkiltä kuvasin Sammatin postilaukun 1800-luvulta.

Että tällaista. Sekä yksi kolmesta päivän tupainteriööristä. Siitä kolmannesta huomenna.

Vielä Paikkarin torpasta

Kun kykyni eivät eilisessä tekstissä riittäneet selostamaan Lönnrotin syntymäkodin olemusta ja merkitystä, pitää paikata lainaamalla muita.

Jo vuonna 1856 Lasten Suometar kolmannessa numerossaan esitteli Pakkarin torpan kuvalla (yllä) ja tekstillä, joka kuljetti lukijan torpalle, jossa

Isänmaan rakkaus syttyy sydämessämme, toivo paisuu rinnassamme ja riemu loistaa silmistämme, katsellessamme tätä vähäistä torppaa ja sen ympäristöä. Me tunnemme itsemme Suomalaisiksi ja lausumme ilolla, kiitoksella ja rohkeudella: tässä kasvatti Jumala Suomen kansallismiehen, joka töillänsä näytti ja osoitti, minkälaiset meidän pitää oleman. Jumala lähetti hänen meille juuri kuin sanomaan ja muistuttamaan: Suomen kansa! sinä kuljet väärällä tiellä, apinoit muukalaisia, ole niinkuin kaikkivaltias Luoja on sinun luonut, ole puhdas ja rehellinen Suomalainen Kansa!

Tässä vaiheessa Lönnrot itse eli ja taloa asui "Stiina Liisa isättömine lapsineen" kuten Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirjassa 1898 kerrotaan. Saman tekstissä todetaan, että

Kun Paikkarin torpalla on merkityksensä jälkimaailmalle Lönnrotin synnyinmajana, olisi tärkeää saada se säilytetyksi samassa kunnossa, missä se oli ollessaan Lönnrotin kotina, vuosijakson 1802 —1822 aikana. Sitä on kuitenkin nykyjään mahdoton täydellisesti saada aikaan, kun miltei kaikki huonekalut ja kapineet ovat joutuneet torpasta pois, eikä enää senaikaisia ihmisiä ole ketään elossa. Onneksi on, kuten seuraavasta näkyy, melkoinen osa näitä esineitä ja paljoa suurempi kuin mitä oli voitu toivoa, saatu takaisin hankituksi. Stiina Liisa Lönnrotin haltuun oli näet tullut suuri osa Paikkarin vanhan kodin huone- ja talouskaluja, joita hän ja hänen kuoltuaan 1892 hänen tyttärensä Miina Lönnrot, syntynyt 1827, on säilyttänyt mitä suurimmalla tunnollisuudella. 

Tämän Theodor Homénin artikkelin esineluettelon ja pohjapiirroksen kanssa olisi torpalle mielenkiintoista palata. Tuskin kuitenkaan kohtaisin katsojapaljoutta, josta 30 vuotta myöhemmin kirjoitettiin.

En tiedä mistä johtui, mutta minusta tuntui, ollessani sisällä tuvassa, siltä että tällaiset paikat olisi kokonaan suljettava uteliaitten katseilta. Tai ainakin järjestettävä ne niin, että niitä ainoastaan kaukaa voisi katsella. Kun näin ihmisjoukon tuona sunnuntaipäivänä liikkuvan „Torpan" pihalla ja pirtissä, tulin ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että meidän jälkeemme tuleville polville ei kerran ole näytettävissä muuta kuin paikka, missä Elias Lönnrot on syntynyt ja kasvanut. Vuodesta vuoteen paikalla kulkeva katsojapaljous kyllä hitaasti, mutta varmasti kuluttaa oman kansallisomaisuutensa olemattomiin. Itsetiedotonta pahantekoa. Lattiapalkit, seinät, ovet j.n.e. eivät sentään ole ikuisuuteen kestäviä. Mielestäni esim. vieraskirja olisi voitu asettaa vaikkapa ulos, katokseen, ja säästetty siten tuvalta se markkinapaikan tuntu, jonka nimensä kirjoittavain jono tuntui aikaansaavan. No niin, tarkkaan katseltuamme nähtävyydet ja piirrettyämme nimemme vieraskirjaan ja valokuvattuamme itsemme, käännettiin vaunu takaisin majapaikkaa kohti, sillä kello läheni jo kolmea (Tuula, Kuuromykkäin lehti no 10/1928)

Lönnrotin elämän alussa ja lopussa

Museoretkien suunnittelusta pääsin vihdoin 9. kesäkuuta toteutukseen, kun pikkumuseot alkoivat avata oviaan. Lähdin länteen ja pysähdyin Paikkarin torpalle. Pari päivää aiemmin olin seissyt Kruununhaassa Ruiskumestarin talon ulkopuolella, kun ohikulkija kysyi kaveriltaan "oliko tuo Elias Lönnrotin asuintalo?" Nauratti silloin ja nauratti edelleen, mutta pilkka osui (taas) omaan nilkkaan.

Nimittäin seistessäni Paikkarin torpassa tajusin, etten tiedä paikasta mitään. Kai Elias Lönnrot täällä asui? Opas ei kertonut minulle omatoimisesti mitään, mutta vastasi kyllä asiantuntevan oloisesti kysymyksiini. Kertoi rakennushistoriasta ja siitä, että sisustus oli Eliaksen veljentyttären rekonstuktio lapsuudestaan. Eikä tila ollut torppa vaan ihan erillinen tila.

Siirtymätaipale seuraavaan kohteeseen sattui kulkemaan Sammatin kirkon ohi ja kun aikaa oli, niin pysähdyin tutustumaan tiekirkkona auki olleeseen sympaattiseen 1700-luvun puolivälin puukirkkoon. Aivan sattumalta otin muutaman askeleen hautausmuistomerkkien joukkoon ja nostin katseeni juuri Lönnrotin patsaan kohdalla. Kuvassa vasemmalla, vieressään paljon pienempi kivi vaimolleen ja lapsilleen.

Aiemmin blogiteksteissäni Elias Lönnrotin elämästä

• Tammisaari paloi 1799
• Elias Lönnrotin hautajaisista kuva ja esineitä

ja tuotannostaan

• Rusthollarin poika vuonna 1828
• Triosta kvartetti
• Ilmatar on Eliaksen keksintö!
• Rakennettu menneisyys yllätti taas

Toukokuusta kesäkuuhun

21.5.

• Hyvää perustietoa menneisyyden sanomalehtien sisällyksen muodostumisesta. [M. H. Beals: Fake News? Mapping the Pages of Nineteenth-Century Newspapers]

22.5.

• Merete Mazzarella: Alma. Edeltäkävijän tarina [Itse en päässyt kirjassa alkua pidemmälle.]

27.5.

• Ei tylsästi lukuja jaa. tai j. Kr vaan "wuonna toisna yli vijdenkymmenennen, kahdexattasataa, toista tuhannetta synnin surman synnyttyä. "
• Ellei tilaisuutta tarkistaa alkuperäistä luotanko 1910-luvun sanomalehteen vai 2000-luvun kirjaan? Jälkimmäiseen, kirjoittanut @jomanord

31.5.

• Lapsen motivointi: isän elinikä ja hedelmät. Lähde

• Testattu Historia Nu podcast (på svenska). Kuullosti mukavalta ja informatiiviselta ennen kuin nukahdin.

1.6.

• Kato, ihan oon etureunassa. Onneksi raaputuksekseni eivät sentään erotu kuvasta. Kai. [Tilaisuus Digital humanities Hackathonin töiden esittely, kuva Jukka Suomela]

• M.m. BBC History Magazine on luettavissa @HelMet_kirjasto -kortilla kesän ajan

8.6.

• Lähteäkö jonottamaan Helsinki-päivän lippuja ja jos lähteä niin milloin?

9.6.

• Mikä -ie on semmoinen kun yrittää ottaa kuvaa museoesineestä ja saa mukaan oman peilikuvansa? Näitähän kertyy.

10.6.

• Tuomiokirjat Ruotsista kotikoneella JA autokontrasti. Mikä ihana aika olla elossa.

• Varjagi-festivaali katsastettu. En jäänyt tarkistamaan kuka puhuu Itä-Helsingin keskiajan puoleen tuntiin. [Ei selvinnyt myöhemminkään, mutta kuulin, että kappeli oli ollut seisomapaikkoja myöden täynnä.]

12.6.

• Kun Kotuksesta eläköityneen aviomies kysyy minulta ruotsinkielisen sanan sopivaa suomennosta, epäilin tarkoitusperäänsä. Otin sivuaskeleen ja linkitin hallintotermien sanakirjaan [Peukutuksen kysyjältä FB-keskustelussa sai miehisen tuttavani lähdeviitteetön lausunto.]

13.6.

• Kuntabongari Tukholman museoissa [ja aiempi osa]

15.6.

• Toinen viimeaikainen (eli selvä trendi) kirja, jonka otsikon Norden tarkoittaa oikeasti nykyistä Ruotsia tai jossain määrin Skandinaviaa.

18.6.

• Kuinka lähelle tutkija saa katsoa? [Tämän Lotta Weckströmin ja Hanna Snellmanin artikkelin ohella kannattaa lukea Kirsi Vainio-Korhosen Historiantutkimus, vastuullisuus ja tietosuoja]