Kun kykyni eivät eilisessä tekstissä riittäneet selostamaan Lönnrotin syntymäkodin olemusta ja merkitystä, pitää paikata lainaamalla muita.
Jo vuonna 1856 Lasten Suometar kolmannessa numerossaan esitteli Pakkarin torpan kuvalla (yllä) ja tekstillä, joka kuljetti lukijan torpalle, jossa
Isänmaan rakkaus syttyy sydämessämme, toivo paisuu rinnassamme ja riemu loistaa silmistämme, katsellessamme tätä vähäistä torppaa ja sen ympäristöä. Me tunnemme itsemme Suomalaisiksi ja lausumme ilolla, kiitoksella ja rohkeudella: tässä kasvatti Jumala Suomen kansallismiehen, joka töillänsä näytti ja osoitti, minkälaiset meidän pitää oleman. Jumala lähetti hänen meille juuri kuin sanomaan ja muistuttamaan: Suomen kansa! sinä kuljet väärällä tiellä, apinoit muukalaisia, ole niinkuin kaikkivaltias Luoja on sinun luonut, ole puhdas ja rehellinen Suomalainen Kansa!
Tässä vaiheessa Lönnrot itse eli ja taloa asui "Stiina Liisa isättömine lapsineen" kuten Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirjassa 1898 kerrotaan. Saman tekstissä todetaan, että
Kun Paikkarin torpalla on merkityksensä jälkimaailmalle Lönnrotin synnyinmajana, olisi tärkeää saada se säilytetyksi samassa kunnossa, missä se oli ollessaan Lönnrotin kotina, vuosijakson 1802 —1822 aikana. Sitä on kuitenkin nykyjään mahdoton täydellisesti saada aikaan, kun miltei kaikki huonekalut ja kapineet ovat joutuneet torpasta pois, eikä enää senaikaisia ihmisiä ole ketään elossa. Onneksi on, kuten seuraavasta näkyy, melkoinen osa näitä esineitä ja paljoa suurempi kuin mitä oli voitu toivoa, saatu takaisin hankituksi. Stiina Liisa Lönnrotin haltuun oli näet tullut suuri osa Paikkarin vanhan kodin huone- ja talouskaluja, joita hän ja hänen kuoltuaan 1892 hänen tyttärensä Miina Lönnrot, syntynyt 1827, on säilyttänyt mitä suurimmalla tunnollisuudella.
Tämän Theodor Homénin artikkelin esineluettelon ja pohjapiirroksen kanssa olisi torpalle mielenkiintoista palata. Tuskin kuitenkaan kohtaisin katsojapaljoutta, josta 30 vuotta myöhemmin kirjoitettiin.
En tiedä mistä johtui, mutta minusta tuntui, ollessani sisällä tuvassa, siltä että tällaiset paikat olisi kokonaan suljettava uteliaitten katseilta. Tai ainakin järjestettävä ne niin, että niitä ainoastaan kaukaa voisi katsella. Kun näin ihmisjoukon tuona sunnuntaipäivänä liikkuvan „Torpan" pihalla ja pirtissä, tulin ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että meidän jälkeemme tuleville polville ei kerran ole näytettävissä muuta kuin paikka, missä Elias Lönnrot on syntynyt ja kasvanut. Vuodesta vuoteen paikalla kulkeva katsojapaljous kyllä hitaasti, mutta varmasti kuluttaa oman kansallisomaisuutensa olemattomiin. Itsetiedotonta pahantekoa. Lattiapalkit, seinät, ovet j.n.e. eivät sentään ole ikuisuuteen kestäviä. Mielestäni esim. vieraskirja olisi voitu asettaa vaikkapa ulos, katokseen, ja säästetty siten tuvalta se markkinapaikan tuntu, jonka nimensä kirjoittavain jono tuntui aikaansaavan. No niin, tarkkaan katseltuamme nähtävyydet ja piirrettyämme nimemme vieraskirjaan ja valokuvattuamme itsemme, käännettiin vaunu takaisin majapaikkaa kohti, sillä kello läheni jo kolmea (Tuula, Kuuromykkäin lehti no 10/1928)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti