Helmi- ja maaliskuuta

12.2.

• Paleografiasta voi tehdä bisneksen.

13.2.

• Hämeenlinnan arkistokäynnillä tutustuin myös Taidemuseon Rappiotaiteeseen. Tykkäsin teoksista ja historiallisesta kontekstista tuli oma tunnelmansa. Vielä ehtii, suosittelen.

21.2.

• Videotallenteet Saamelaisten totuus- ja sovintokomissioseminaarista Inarissa 10.2.2018.

23.2.

• Twitterissäkin Aapeli-tietoutta jakanut @juparkki [Jukka Parkkinen] on saanut kirjan [Aapeli. Aika hyvä kirjailijaksi] valmiiksi. Kustantaja on antanut käyttää loppuviitteitä, joita on 1366!

24.2.

• Teatterissa. Ans kattoo. Eturivi edessäni täynnä teinityttöjä. [Oli hyvä, mutta en laittanut syntyneitä ajatuksia ajoissa talteen.]

27.2.

• Kävin katsomassa Hurmeen Lemminkäisen ennakon @SKTeatteri. Ei auennut, ei mistään kohtaa.

2.3.

• Milloin päästään irti tavasta lukea paperista "paperi" konferenssiesityksenä? Kun tyyli on kirjallinen, on ymmärtäminen hankalaa.

3.3.

• The Case for Museums | The Art Assignment | PBS Digital Studios

5.3.

• Luolamiehen traileri teatterissa. Kaikki ajat täysin sekaisin, vähäiset naiset "bikineissä". [Enkuksi Early man.]

6.3.

• "Tammisunnuntai 1918 -dokumenttielokuva tuo päivänvaloon itsenäisyyden alkuaikojen tapahtumat, joista on pitkään vaiettu." Onnistuin ainakin 2007 kirjoittamaan mummoni isän osuudesta ihan vaivattomasti kirjallisuuteenkin viitaten.
• Haku @HelMet_kirjasto on omalaatuisin tuntemani, enkä edes ymmärrä miten se toimii.

7.3.

• Oulun yliopiston videolla “Sotalapset ja kielitaidon säilyminen” opiskelija referoi väikkäriä, jonka nimeä ei mainitse eikä sitä ole kirjoitettu kuvailutietoihin.
• Ilmeisesti Oulun yliopistossa on ollut joku kurssi/projekti. Videossa “Itäkarjalainen laukkukauppa Suomessa 1800-luvulla” nähty tuotannossa vaivaa.

9.3.

• NYC:ssä tiukemmat henkilötietorajat kuin Suomessa!

10.3.

• "Ruotsi-Suomi" on edelleen käytössä. Bongattu @AteneumMuseum videosta

13.3.

• Noin 20. kerta @historiskamuse perusnäyttelyssä. Vasta nyt selvisi että luussa 2 riimuteksti 'tavast' ja solki 5 "suomalainen".

• Esiäidin siskon aviomiehen hautakivikin löytyi. Ilmiselvästi en ole aiemmin @historiskamuse tarttunut esinelistaan. Hups! #museot [Vaihtoehtoinen selitys: olen unohtanut tehneeni samat havainnot aiemmin.]

14.3.

• Kotikielen seura. Olenko minä täällä ennen kuokkinut? Nuorehko ja naisvaltainen yleisö. Äikänmaikkoja? 

17.3.

• Derek Fewster kertoo SLS:n semmassa, että Kunnaksen Koiramäen historia on topeliaaninen kuvaohjelmaa myöten.
• 2 suomalaista mainittu Objectivity-videossa! Ja ihan pääsivät yllättämäänkin, kivien joukossa.

19.3.

• @luikki :Rakennettu Suomi-kuva

20.3.

• Museotuttava kertoi, että Finnaan on jätetty kommentteja kiinnostuksesta ostaa kuvien esineitä. 

• Miten voi muka kuvitella tietävänsä mistään koko totuutta?! En ymmärrä esittelytekstiä, enkä saanut mitään irti näyttelystä @AteneumMuseum [Mutta menin pari päivää myöhemmin kuuntelemaan paneelikeskustelua. Lähdin kesken pois. Tilaisuutta taltioitiin kolmen miehen voimin, mutta ei ainakaan vielä löydy Ateneumin YouTube-kanavalta.]
• Maria Magdalenan traileri. Päähenkiköllä hiukset auki ja paljaana, tietenkin.
• Nähty Tammisunnuntai 1918, sillä vanhentuvat sarjaliput. Mutta miksi se oli pitänyt tehdä?

Töölö 1880 tilastollisesti

Eilisen asunto-osakeyhtiön kokouksen innoittamana paikallishistoriaan paluu, joka ei liene lukuelämys, mutta ehkä kuitenkin toimii muistutuksena tilastojen antamista tiedoista.

Harmittavasti Helsingin vuoden 1880 väestönlaskun yhteenvedossa keskusta esitetään osin korttelitasollakin, mutta "Töölö ja huvilat Espoon tullin ulkopuolella" on yhtenä klimppinä. Mutta eiköhän se enimmäkseen ole nykyistä Töölöä ja Taka-Töölöä.

Taloja tai kiinteistöjä oli vuonna 1870 ollut 35 ja nyt 77. Ne olivat enimmäkseen yksityisomistuksessa, yhden omisti "Suomen kruunu", 4 kaupunki ja 3 "erinäiset kunnat ja yhtiöt". Yksityisomistajissa isoin ryhmä oli "kaikki muut", joilla oli 36 taloa. Tehtailijoilla ja ammattilaisilla 10, sisä- ja ulkomaankauppiailla 9, virka- ja palvelumiehillä sekä näiden leskillä 6 ja muilla elinkeinoharjoittajilla 8.

Kylmiä ulkorakennuksia oli 313.

Asuinrakennuksia ja muita lämmityslaitoksilla varustettuja oli vuonna 1870 ollut 101 ja nyt 162. Näistä 11 oli kivestä tai tiilestä, joista kuusi 1-kerroksisia, neljä 2-kerroksisia ja yksi 5-kerroksinen. Viimeksi mainittu ei ollut asuinrakennus, sillä yksikään huonekunta ei asunut 4. tai 5. kerroksessa. Lämmitetyistä rakennuksista 19:ssä alakerta kivestä ja yläkerta puusta. Puisista asuinrakennuksista 121 oli 1-kerroksisia, 26 2-kerroksisia ja 4 3-kerroksisia.

Kaikkiaan lämmitettyjä huoneita oli 1169. Näistä 208 oli "huoneita, joita käytettiin virastoja, kouluja ja tehtaita varten, kauppapuoteina, kasarmeina, sairashuoneina y.m.". Jäljellejäävissä asui 676 huonekuntaa, joihin kuului 1463 miestä ja 1370 naista. Tyypillisimmässä huonekunnassa oli kolme henkeä, mutta kolmessa huonekunnassa oli 20 tai enemmänkin.

Arvatenkin yhden hengen huonekunnat kuuluvat enemmistönä niihin 123:een, jotka "asuvat toisten huonekuntain kanssa yhdessä huoneessa". Huonekuntia, joiden asuntoina oli 1 huone oli 430 eli suuri enemmistö. Kaksi huonetta oli 62 huonekunnalla, kolme huonetta 22:lla jne. Yhdellä huonekunnalla oli 12 huonetta ja kahdella enemmän kuin 12 huonetta ja voi vain toivoa, että nämä olivat ne kolme yli 20 hengen huonekuntaa.

Väestön kielijakaumassa kielien määrä yllätti, mutta muuta kuin ruotsia, suomea tai venäjää puhui vain murto-osa väestöstä.

Saksan kieli oli kaupungissa niin merkittävä, että se oli nostettu myös kielittäin tehtyihin lukutaitotilastoihin. Lukutaidottomia yli 10-vuotiaita oli suomenkielisissä 17, ruotsinkielisissä 14, venäjänkielisissä 51 ja saksankielisissä ei yhtään

Venäjää puhui 337 ja kreikkalais-venäläistä uskoa tunnusti 361 eli joukossa oli muitakin kieliä puhuvia. "Israeliitoja" eli juutalaisia asui Töölössä 41 ja kun "juutalais-saksaa" puhui 40 henkeä, niin kyse lienee samasta ryhmästä. Helsingin 10 "mahometilaista" eli islaminuskoista asuivat neljännessä ja viidennessä kaupunginosassa.

Kiroileva kirkkoväärti

Salahmin ruukilla kauppapalvelijana vuosina 1847-50 Matti Hahtola teki havaintoja, jotka muisti vielä vuosikymmeniä myöhemmin (*).

Huomiota herättävämpiä miehiä talonpoikaissäädyssä siihen aikaan oli tällä paikkakunnalla, 5 virstaa pohjoispuolella tehdasta asuva talokas Pekka Kumpulainen, sittemmin Iisalmen tuomiokunnan valtiopäivämies, sekä kirkkoväärti R., jotka kumpikin olivat keski-ijässä olevia miehiä ja jotka useasti kävivät tehtaalla. Kirkkoväärdin sokea isä elätettiin ja hoidettiin tehtaalla, sillä hän oli kauppaneuvokselle elatusta vastaan antanut likellä tehdasta olevan maansa. 

Kirkkoväärti herätti huomiota kiroilemisellaan jos muullakin, hän näet vahvisti joka toisen sanan kirouksella. Emännöitsijä häntä toisinaan nuhteli pahasta kiroilemistavastaan, mutta R. vaan kiroten lausui: "missä se seisoo kirjoitettuna, ettei p—n nimeä saa turhaan lausua? Äläs kelpo herran — " ja sitten nauroi emännän nuhteille. 

Kun kirkkoväärti asioittensa takia välistä viipyi vuorokaudenkin tehtaalla, ruokittiin häntä ja kun tavallisuuden mukaan asetettiin lautaset, veitset ja kahveli pöydälle, heitti R. kahvelinsa syrjään lausuen: "kynsistään kokko syöpi, talonpoika sormistaan."

Pitäjän rovasti Frosterus, sittemmin Kuopion hippakunnan piispa kerran vaunulla matkustaessaan, isäntärenki ajurinaan, poikkesi tehtaalle. R. sattui myöskin olemaan siellä. Rovastin huoneesen mentyä kokoontui joukko miehiä vaunun ympärille. Ajuri veti nenäliinan lakkaristaan, ja niisti siihen nenäänsä, tietysti näyttääkseen, että herroja ne ovat herrain ajuritkin. Minä ja R. seisoimme pytingin verannolla. Kun R. havaitsi ajurin käytöksen, kysyi hän minulta: "kuka on tuo rovastin ajuri?"

Minä vastasin: "ettekö sitä nyt tunne? Rovastin isäntärenki hän se on."

"Kah! jopa tunnen miehen ja näen, että löytyy ihmisiä, jotka saadessaan ainoastaan konein piiskurin viran, niistävät nenäliinaan nokkaansa. Mutta älähän huoli p—le kun sinun tapaan kotonasi lantatunkiolla taikko kourassa, niin kysyn oletko pudottanut nenäliinasi, koska se ei nyt lakkaristasi näkösällä roiku? Vai eikö siihen tunkiolla sovikkaan nokkaansa niistää?"

(*) Nätterborg'in konsulin pojan elämänvaiheista, Oulun Ilmoituslehti 7.6.1890, 11.6.1890, 14.6.1890, 18.6.1890, 21.6.1890, 25.6.1890, 9.7.1890, 12.7.1890, 19.7.1890 

Hatuntäyttäjä?

Tutkimuksessani Norrköpingissä tuli vastaan elämäni ensimmäinen hattstofferare, jonka virkaveljiä liittyi perheeseen seuraavassa sukupolvessa avioliitoin. Suomalaiset sanastot kääntävät termin hatuntäyttäjäksi, mikä ei taida olla paras mahdollinen sana.

Norrköpingin historiaa lukiessa tuli selväksi, että kyse on eri toimesta kuin "hatuntekijä" ja valtiopäivien historiasta löytyi verkkohaulla vastaava erottelu.

SAOB määrittelee hatuntekijän "person som yrkesmässigt förfärdigar hattar" ja hatuntäyttäjän "person som monterade o. gjorde i ordning de från hattmakaren kommande hattarna; handlande som sålde hattar o. mössor, till hattmontering o. d. hörande artiklar, modevaror m. m.; handlande som förde galanterivaror o. herrartiklar." Eli ehkä hattukoristelija tai -viimeistelijä olisi -täyttäjää parempi sana? Tai hatunlaittaja?

Sanakirja 1780-luvulta kertoo saman ranskaksi

ja sanakirja vuodelta 1814 englanniksikin

Sanalla haberdasher ei kyllä tavanomaisessa merkityksessään ole enää mitään yhteyttä hattuihin.

Mutta ainakin on selvää, ettei esi-isäni innostuisi, jos kirjoittaisin hänestä hatuntekijänä tai -täyttäjänä. Minkä vakuudeksi vielä ote 1800-luvun romaanista.

Ehkäpä hattukauppias olisi paras vaihtoehto? Nordisk familjebok tukisi valintaa.

Uudisraivaajan nuoruusvuodet

Otava 8-9/1920 julkaisi E. Cajanderin kirjoituksen Juho Pekka Sääksilahti. Peräpohjalainen pellonraivaaja. Oletan, että kyseessä on pohjoisesta maataloudesta kirjoittanut Eino Cajander, jonka tekstien tekijänoikeus on rauennut.

Cajanderin teksti kuullostaa siltä, että lähteenä on ollut Sääksilahden itsensä haastattelu.

Sääskilahti syntyi maaliskuun 1 päivänä 1861 Niskalan talossa Rovaniemellä. Juho Pekan isällä oli tosin oma maasaunansa Kemijoen ahteella nykyisen Mattilan torpan maalla, mutta hän oli kulkuriluonne, joka ei kauan paikallaan viihtynyt eikä myöskään pitkiä aikoja kerrallaan maasaunassaan kestänyt eikä vastaisen päivän varalle mitään koonnut. Tämänpä takia joutuikin Pekka-poika heti ruotulais-pojaksi Niskalaan, jossa hän lapsuutensa päivät vietti. 

Kastemerkinnässä Juho Petterin syntymäpäivä on varsin selkeästi 7.3.1861. Kasteelle hänet on viety vasta 30.3. eli liekö isänsä, jota kutsutaan rengiksi, ollut tuolloinkin liesussa. Kummeista ensimmäisenä on Anders Niskala vaimonsa kanssa.

Juho Petterin isää kutsutaan rengiksi myös kun hänet vihittiin tapaninpäivänä 1855 Sofia Pehrsdotter Kumpuniemen kanssa ja esikoisen syntyessä vuotta myöhemmin. Myöhempien kasteiden rippikirjaviitteiden avulla perhe löytyy sukunimellisten sivulta 282 ja 146. Näissä merkinnöistä ei selviä palvelus- eikä asuinpaikka. Isälle eikä pojalle. Juho Petterin kohdalle merkitty R:b voisi tarkoittaa ruotulaishoitoa? Molemmat vanhempansa olivat tuolloin elossa.

Ruotulaispojalle ei monia lapsuusvuosia suoda. Jo kaksitoistavuotiaana oli Pekankin lähdettävä renkinä palvelemaan Putkivaaran taloon, jossa hän oli vuoden, saaden rahapalkkaa kokonaista 35 markkaa. Mutta suuretpa eivät Pekan rahatarpeetkaan olleet. Palkastaan hän säästi 32 markkaa, jotka hän siirtyessään rengiksi toiseen taloon antoi uuden isäntänsä säilytettäväksi. Tämä kuitenkin "lainasi" suurimman osan Pekan säästöistä ja palkasta. Vuoden tätä isäntää palveltuaan hän tuli rengiksi lautamies Matti Pekkalalle, jota hän palveli kolme vuotta. 

Nyt oli Pekkamme 17-vuotias reipas nuorimies, joka vuorostaan tahtoi koetella omin päin kulkemista maailman rannoilla. Hän oli kesän tukinuittotöissä Simojoella ja teki sen jälkeen kaikenlaisia "tienestitöitä" milloin siellä milloin täällä. Isän kulkuriluonne ei kuitenkaan ollut mennyt perinnöksi Pekalle, vaan hän halusi vakavampaa tointa. Tämä halu kiihtyi hänessä yhä enemmän, kun hän 21-vuotiaana meni naimisiin, jolloin hän asettui "huonemiehenä" asumaan Mustonniemen kruununmetsätorppaan Rovaniemelle Kemijoen rannalle. 

Pitsejä ja sukutauluja

Eräs porvoolainen rouva Thella Frankenhaeuser on toiminut 1900-luvun alkupuolella tällasena pitsimesenaattina Rauman pitsille, kertoo Thorstöm. Hän sekä taloudellisesti tuki nyplääjiä että vei heidän pitsejään ihan Helsinkiin Stockmannille myyntiin ja sitä kautta edisti raumalaista pitsinnypläysperinnettä. (Yle 2010)

Thella Frankenhaeuser? Hän syntyi Viipurissa 1853 kauppaneuvos Paul Wahlin ja vaimonsa Therese von Seckin tyttäreksi. Naisten ääneen 7/1923 kirjoittaneen Ellinor Ivalon mukaan Thella (virallisesti Therese Auguste Elisabeth)

kävi saksalaista koulua Viipurissa ja puhui aina palvelijoiden kanssa suomea. Isän tahdon mukaan hän pukeuti kesäisin kotikutoisiin pumpulipukuihin ja talvella kotikutoisiin puolivillahameisiin valkoinen esiliina hienosti tärkättynä edessä.

Tytön koulutus viimeisteltiin Sveitsin Veveyssä ja 20-vuotiaana Thella avioitui ja jäi 7 vuotta myöhemmin leskeksi. Kahden poikansa kanssa hän teki matkoja Roomaan, Pariisiin ja Müncheniin eli ei ilmeisesti ollut taloudellisessa ahdingossa.

Ivalo mainitsee Frankenhaeuserin aluksi maalanneen "Helene Sjertbeckin atelierissa". Tämän jälkeen hän "kävi kutomaosaston Helsingin Käsityökoulussa". Taiteilijain syysnäyttelyssä 1902 oli esillä Thella Frankenhäuserin gobeliini (Päivälehti 12.10.1902). Sitten, Liisa Tulosmaan gradun Henkilökuva mestarinyplääjä Johanna Sabina (Biinu) Lundströmistä. Käsityöläisnaisen elämä raumalaisessa kontekstissa 1800-luvun lopulta 1940-luvulle tiivistämänä,

kun porvoolainen arkkitehtiylioppilas Carl Frankenhaeuser oli 1901 vierailulla Raumalla kirkon tutkimustöiden vuoksi. Frankenhaeuser oli matkalla arkkitehti Armas Lindgrenin kanssa ja molemmat miehet innostuivat myös pitseistä. Palattuaan kotiinsa Porvooseen Frankenhaeuser kertoi näkemästään äidilleen Thella (Theresia) Frankenhaeuserille ja yhdessä he ryhtyivät välittömiin toimenpiteisiin hiipuvan ammattialan elvyttämiseksi. Jo samana vuonna Taideteollisuusyhdistys myönsi arkkitehti Frankenhaeuserille apurahan, jolla ostettiin hienoa ulkomaista nypläyslankaa ja uusia pitsimalleja. Vuonna 1906 esiteltiin raumanpitsejä Kuopion kotiteollisuusnäyttelyssä ja vuoteen 1910 mennessä olivat raumapitsit olleet näytteillä useassa eri näyttelyssä, mm. 1907 Helsingissä Ateneumissa. Mallistoa nykyaikaistettiin ja palattiin pelkän metritavaran tekemisestä takaisin kappaletavaran tekemiseen.  Metritavaran tekemistä tosin jatkettiin, mutta malleihin alettiin suunnitella kulmia aiemman rypytetyn tai taitetun kulman sijaan. Thella Frankenhaeuserin toimet jatkuivat aina vuoteen 1918 asti, jonka jälkeen mm. pitsien välitysmyynti siirtyi Kotiteollisuus O.Y. Pirtin hoidettavaksi.

Täyttäessään 70 vuotta vuonna 1923 Frankenhaeuser asui poikansa suunnittelemassa huvilassa Sipoon Kullon kartanon mailla. "Huvilan yläkerroksessa on Th. F:llä huone, jossa hän vanhoista sukuluetteloista jäljentää sukutauluja poikiensa kotiin."

Kotiinpäin vedosta turkulaiseen tutkimukseen

Kävin tämän viikon lopulla (vihdoin) lukemassa Kansallisarkiston kirjastossa Norrköpingin historiaa, jonka minulle olennaiselta ajalta on kirjoittanut Björn Helmfrid. Suhtaudun häneen tietenkin positiivisesti, sillä kirjaan kirjaamansa oikeustapaus auttoi sukututkimustani eteenpäin. Lisäksi kotiin kantamissani tutkimuksissaan - kuten myös varsinaisessa kaupunginhistoriassa - hän on tehnyt hyvin perusteellista lähdetutkimusta, jota on pakko arvostaa.

Mutta aina pitää muistaa lähdekritiikki. Minulla ei ollut käsitystä Norrköpingin suhteellisesta koosta ja merkityksestä, mutta kulmakarvani nousivat, kun Helmfrid ilmoitti kaupungin olleen Tukholman jälkeen valtakunnan kakkoskaupunki 1600-luvun puolivälissä. Väitteen tueksi esitetyssä taulukossa oli mukana vain nykyisen Ruotsin kaupunkeja, ylläri-pylläri. Ei siis nähty olennaiseksi mainita Tallinnaa tai Tukholmaa isompaa Riikaa. Eikä Suomen Turkua, jossa Wikipedian mukaan oli 1600-luvulla kolmisen tuhatta asukasta aivan kuten Norrköpingissäkin.    

Turun Helmfrid kyllä tunsi, sillä väestölukujen lisäksi päätelmänsä Norrköpingin merkittävyydestä nojasi Turussa vaikuttaneen Michael Olai Wexionius/Gyldenstolpen Turussa 1650 painettuun tuotokseen Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae, et subjectarum provinciarum. Accuratiùs quàm unquam antehâc editae. Vaikka olen maantieteellisiä kuvauksista ollut vuosia kiinnostunut, tämä oli minulle "uusi" lähde. Ilmeisesti Suomen osuudessa ei ole mitään kehuttavaa, sillä muutenhan siihen viitattaisiin jatkuvasti?

Latinan kirjeopintoni lukiovuosina jäivät pahasti kesken, mutta uskallauduin avaamaan digitoinnin. (Sivuhuomautus: tämä on harmaasävyinen, toisin kuin saman ajan väitöskirjat.) Sisällössä oli pitkä pätkä historiaa, riimuaakkosia sekä suomen ja viron kielen vertailua, joten on tähän täytynyt olla jossain lukemassani kirjallisuudessa viittauksia. Muistini on tainnut taas pettää.

Ennen kuin pääsin kaupunkikuvauksiin huomasin maininnan jopa rengonkielestä. Taannoisessa siansaksakatsauksessani varhaisin maininta oli vuodelta 1712, joten tätä tuolloin lukemassani ei oltu huomioitu!

Kaupunkikuvauksissa Norrköping oli kolmas Tukholman ja Uppsalan jälkeen ja englanninkielen taidolla tunnistaa adjektiivit ylistäviksi.

 Turusta käytetty kieli näyttää paljon asiallisemmalta ja teksti on huomattavasti pidempi.

Johtopäätökseni. Norrköping oli vuoden 1650 tienoilla merkittävä teollisuuskaupunki Ruotsissa ja väestöltään suunnilleen Turun kokoinen (kuten muutamat muutkin Ruotsin kaupungit). Wexionius on huomioinut Norrköpingin (poliittisen? sotataloudellisen?) merkityksen nostamalla sen kolmanneksi listassaan, mutta ei ole tiennyt kaupungista juuri mitään.