Kiroileva kirkkoväärti

Salahmin ruukilla kauppapalvelijana vuosina 1847-50 Matti Hahtola teki havaintoja, jotka muisti vielä vuosikymmeniä myöhemmin (*).

Huomiota herättävämpiä miehiä talonpoikaissäädyssä siihen aikaan oli tällä paikkakunnalla, 5 virstaa pohjoispuolella tehdasta asuva talokas Pekka Kumpulainen, sittemmin Iisalmen tuomiokunnan valtiopäivämies, sekä kirkkoväärti R., jotka kumpikin olivat keski-ijässä olevia miehiä ja jotka useasti kävivät tehtaalla. Kirkkoväärdin sokea isä elätettiin ja hoidettiin tehtaalla, sillä hän oli kauppaneuvokselle elatusta vastaan antanut likellä tehdasta olevan maansa. 

Kirkkoväärti herätti huomiota kiroilemisellaan jos muullakin, hän näet vahvisti joka toisen sanan kirouksella. Emännöitsijä häntä toisinaan nuhteli pahasta kiroilemistavastaan, mutta R. vaan kiroten lausui: "missä se seisoo kirjoitettuna, ettei p—n nimeä saa turhaan lausua? Äläs kelpo herran — " ja sitten nauroi emännän nuhteille. 

Kun kirkkoväärti asioittensa takia välistä viipyi vuorokaudenkin tehtaalla, ruokittiin häntä ja kun tavallisuuden mukaan asetettiin lautaset, veitset ja kahveli pöydälle, heitti R. kahvelinsa syrjään lausuen: "kynsistään kokko syöpi, talonpoika sormistaan."

Pitäjän rovasti Frosterus, sittemmin Kuopion hippakunnan piispa kerran vaunulla matkustaessaan, isäntärenki ajurinaan, poikkesi tehtaalle. R. sattui myöskin olemaan siellä. Rovastin huoneesen mentyä kokoontui joukko miehiä vaunun ympärille. Ajuri veti nenäliinan lakkaristaan, ja niisti siihen nenäänsä, tietysti näyttääkseen, että herroja ne ovat herrain ajuritkin. Minä ja R. seisoimme pytingin verannolla. Kun R. havaitsi ajurin käytöksen, kysyi hän minulta: "kuka on tuo rovastin ajuri?"

Minä vastasin: "ettekö sitä nyt tunne? Rovastin isäntärenki hän se on."

"Kah! jopa tunnen miehen ja näen, että löytyy ihmisiä, jotka saadessaan ainoastaan konein piiskurin viran, niistävät nenäliinaan nokkaansa. Mutta älähän huoli p—le kun sinun tapaan kotonasi lantatunkiolla taikko kourassa, niin kysyn oletko pudottanut nenäliinasi, koska se ei nyt lakkaristasi näkösällä roiku? Vai eikö siihen tunkiolla sovikkaan nokkaansa niistää?"

(*) Nätterborg'in konsulin pojan elämänvaiheista, Oulun Ilmoituslehti 7.6.1890, 11.6.1890, 14.6.1890, 18.6.1890, 21.6.1890, 25.6.1890, 9.7.1890, 12.7.1890, 19.7.1890 

Salahmin ruukilla 1847-1850

Salahmin ruukilla 1847-1850 kauppapalvelijana ollut Matti Hahtola kirjoittaa omaelämäkerrassaan Nätterborg'in konsulin pojan elämänvaiheista (*) ajasta näin

Siihen aikaan oli tehtaalla vilkas liikenne ja kaupankäynti erittäinkin talvi-aikoina. Paavola, Rantsila, Pulkkila ja Piippola y. muutkin pitäjäläiset vetivät talvikaudet sinne suoloja, paluukuormaksi saivat talia, voita ja rautoja sekä lankkuja. Suoloista vetopalkkaa oli 1/3 osa, eli kun 3 tyn. toivat tehtaalle, saivat Raahesta 1 tynnyrin palkaksi. Matin ja Marian päiväin välisellä viikoilla oli siinä melkeen joka päivä, kuin markkinoilla. Niinä aikoina oli savolaisten tapana hankkia suolansa y. m. tarpeensa täällä sekä myödä mitä myötävää oli, ja tehtaalla otettiin kaikki; miesten ja hevoisten liiat eväätkin vaihettiin suoloihin y. m. kaluun.

Isännöitsijä H. [Pehr Niklas Hellström s. 13.1.1817] sekä emännöitsijä, entisen isännöitsijän leski, jotka olivat olleet tehtaalla 10 vuotta, olivat siivoluontoiset. Talon ruuassa olevia vuosipalkollisia, renkejä, ja piikoja, oli useampia, mutta tehtaan työssä päiväpalkalla olemvat kirvesmiehet ja muut jätkät, jotka vuosikausia olivat siinä työskennelleet, ja asuivatkin tehtaalla, olivat työskennellessään ilettävästi laiskoja ja velttoja, ja kun kerran lausuin: "ettekö häpeä tehdä noin laiskasti työtä!" vastasivat miehet: "Kukapa tässä ruukin työssä rupeaa itseään tappamaan." Senpä tähden täytyikin teettää enimmät työt urakalla, ainoastaan merenrantapitäjistä työtä etsivät kuljeskelevat kirvesmiehet tekivät työnsä päiväpalkallakin tavallisen uutterasti. 

Mutta sattuipa kerran uutta myllyä rakentaessa, että jätkät rakennusmestarin toisaalla ollessa menivät vanhaan myllyn kehään tupakoimaan, eivätkä minun kiellostani pitäneet mitään. Rakennusmestari, tultuaan työpaikalle, kysyi minulta ruotsinkielellä, sillä hän oli pahainen Suomenkielen puhuja, "missä miehet?" Minä selitin, että tuonne menivät myllyn kehään tupakoimaan, vastoin kieltoani. Rakennusmestari alkoi kiivaasti astella myllyyn. 

Eipä aikaakaan kun mies toisensa perästä lensi tollonkoppina myllyn ovesta ulos, kontalleen myllyn eteen. Saatuaan viimeisenkin ulos heitetyksi astui rakennusmestari itsekin ulos, poristen: "kyllä minä teitä, rakkari, opeta tekemä töötä." Miehet hämmästyksissään ilmoittivat, että H:kin antaa kerta rupeamassa tupakoida. Mutta "pyky" puisti nyrkkiä, lausuen: "tämä ei oleta H:n töötä tämä oleta minun töötä, muistaka se, rakkari." Pyky oli pitkä, komea nuori mies ja hieno herra sekä näytti omaamvan väkevän käsivoiman, jos mitä ryhtyi maasta ylös kohottamaan nousi kappale helpommin kuin kahdelta jätkältä, ja usein lausuikin niille: "te oleta hoono mees."

Eräänä päivänä tuli muuan talon isäntä paria vuorokautta aikaisemmin kuin määrä oli hollin tekoon. Tehtaan maihin kuului silloin Salahmin kestikievari, jota hoiti renki ja piika. Isäntä pyysi odotus-ajakseen jotain työtä. Käskimme mennä myllyn luota muraa käsikärryllä lykkäämään koskeen, selittäen siellä olevan muitakin, ja että hän saa saman palkan kuin muutkin. Niin läksi isäntä työhön. Hetken perästä menin minäkin työpaikalle, jossa oli pykykin. Pykyksi kutsuttiin tavallisesti rakennusmestaria. Isäntä oli jo lykkäämässä, muraa täynnä olemia kärryjä lankkua myöden, mutta likellä kosken parrasta seisahtui hän ja rupesi panemaan piippuun, iskien tulusneuvoillaan valkeaa. Viisi muuta oli jälessä kärryineen. Kun kaitasella lankulla ei voinut siivuttaa täytyi kaikkein seisahtua. Pyky sen havattuaan karjasi mäeltä: "mees hoi! Älä sinä kuule kilkuta." 

Mutta mies vain kilkutti. 

Pyky huusi toisen kerran: "kuuleko sinä mees, älä kilkuta!"

Mies kohotti päätään, ja lausui: "häh?" 

"Mite häh-häh?", matki pyky ja lähti kävelemään miestä kohden. Tultuaan kilkuttajan luo, lyödä sivahutti pyky kädellään miehen hampaissa olevaan piippuun, että se lensi koskeen ja niin vei virta sen muassaan. Piippu oli meren vahaa ja hopeahelainen. Isäntämiehet eivät näet, känillä tupakoineetkaan. Mies läksi juoksemaan jokirantaa piippunsa perään, siihen jäi kottikärryt, jotka toiset tyhjensivät. 

Turhaan sen päivää jokirannoilta piippuaan etsittyään, tuli mies ehtoolla konttooriin ja lausui, että hän haastattaa pykyn käräjiin, ellei maksa hänen piippuaan. Mutta kun me ilmoitimme tehtaalla olevan sellaisen säännön, että 3 hopearuplan sakon uhalla on tupakoitseminen ulkona kielletty, niin arveli mies: "jopa taisi mennä minulta 3 ruplan maksava piippu." Isäntä ei enempää ryhtynyt työhön, suri vaan piippuaan.

(*) 7.6.1890, 11.6.1890, 14.6.1890, 18.6.1890, 21.6.1890, 25.6.1890, 9.7.1890, 12.7.1890, 19.7.1890 Oulun Ilmoituslehti

Urapolulle pääsy 1800-luvun puolivälissä

Matti Hahtolan omaelämäkerta  Nätterborg'in konsulin pojan elämänvaiheista (*) kuvaa pääasiassa nuoruusvuosiaan. Liekö monipuolinen ja -vaiheinen työuransa ajalleen tyypillinen?

Raahen koulun opit Hahtola oli nauttinut loppun 15,5 vuoden iässä. Isänsä ei halunnut maksaa lisäkoulunkäyntiä Oulussa, joten nuoresta miehestä tuli kalastaja kesäksi 1845. Sitten/ohessa hän kävi lukkarilla soitto- ja lauluopissa.

Kevät-talvella 1846 tuli " "revisionin" aikana meille eräs maanmittari ja alkoi tiedustella, eikö minua haluttaisi lähteä maanmittarin oppiin, hän kun tarvitseisi minun ikäiseni pojan avukseen maanmittarin toimissa." Värikkään yksityiselämänsä vuoksi maanmittari olisi mielenkiintoista tunnistaa, mutta Hahtola ei ottanut muuttokirjaa lähteissään "18 peninkulman etäälle".

Ei kulunut vuottakaan kun hän oli takaisin Raahessa, jossa lukkari tarjosi kokopäiväistä harjoittelupaikkaa, johon Hahtola sitoutui 5 vuodeksi. Kun musiikin harjoituksen sijaan häntä pidettiin renkinä, Hahtola irrottautui ja tarttui Kauppaneuvos Franzénin tarjoamaan kauppapalvelijan paikkaan Salahmin rautatehtaalla. Tänne hän otti muuttokirjan ja pysyi paikallaan pari vuotta - vuoteen 1850. Eikä lähtenyt takaisin Raaheen omasta tahdostaan vaan kauppaneuvoksen käskystä.

Veri veti laulamiseen ja kauppaneuvoksen kuoltua Hahtola jätti paperityöt ja aloitti musiikin harjoituksen uudelleen. Tammikuussa 1853 Hahtola sai "hyvät todistukset veisuusta ja urkuin soitannosta" ja oli lukkari- ja urkurikokelas. Opintojaan ja elämäänsä rahoittaakseen hän kalasti kesät.

Sattuneesta syystä Oulun lehdessä 20.6.1885 julkaistiin suomennokset kahdesta Hahtolan työtodistuksesta.

Vihdoin vapunpäivältä 1856 26,5-vuotias Hahtola pääsi aloittamaan vakinaisena Saloisten seurakunnan lukkarina käyttäen sukunimeä Hacktell, jonka hän elämänsä lopulla vaihtoi takaisin Hahtolaksi. Hän vei 27.5.1856 vihille "orvon ja köyhän maanmittarin tyttären" Sofia Gustava Hammarin.

(Sanomalehtiosumien perusteella Hahtolan loppuelämässäkin olisi kerrottavaa ja ehkä sitä on Alavieskan paikallishistoriassa esitettykin.)

(*) 7.6.1890, 11.6.1890, 14.6.1890, 18.6.1890, 21.6.1890, 25.6.1890, 9.7.1890, 12.7.1890, 19.7.1890 Oulun Ilmoituslehti

Ryyppymies opettajana

Matti Hahtolan vakuutettua minut elämäkertansa  Nätterborg'in konsulin pojan elämänvaiheista (*) suhteellisesta totuudellisuudesta on kuvauksensa opettajastaan yhdistettävissä vastaavan suhteellisella varmuudella Karl August Cajaniin. Raahesta lähdön ajoitus ja kuolinsyy stemmaavat.

Vuoden 1836 paikkeilla Raahen pedagogiossa luettiin "katekismusta, raamatun historiaa, maailman historiaa, maantietoa ja sisälukua sekä kirjoitusta ja laskentoa".

Koulu oli avoinna 7—10 e. p. p. ja 2—5 j. pp. Mutta usein tapahtui, ettei päästy j. p. p. sisälle syystä, että opettaja oli ryyppymies, ja levähti liian kauvan puolista. Kuitenkin lienee ollut oppinut mies, koska toisinaan saarnasikin kirkossa. Eräänä talvipäivänä oli hyvin pakkanen me oppilaat, jotka odottaissamme olimme kisailleet hyvän aikaa opettajan nukkuissa, aina neljään saakka ulkona, menimme viimmein eteiseenkin kisaamaan, että opettaja heräjäisi unestaan. Vaan kun siitä ei apua ollut, löi eräs vanhemmista oppilaisista useat kerrat kovasti nyrkillään koulun oveen. Silloin aukaistiin ovi ja opettaja tokasi: "kuka löi oveen?" Siihen vastauksen saatuaan tarttui hän lyöjää tukkaaan ja läsäytti konnalle, varoittaen ettei saa kolistaa ovelle. Kuitenkin pääsimme sisään ja oltuamme siellä yhden tunnin, laskettiin pois. 

Tietysti olisi opettajan käytöksestä tehty esimiehilleen kanteita, jos siellä olisi ollut herrasväen lapsia, mutta siellä kävi ainoastaan alhaisen lapsia. Herrasväki ja ne, joilla vaan varallisuutta oli, lähettivät lapsensa Ouluun kouluun. Raahen koulua pitivät mitättömänä, eikä siellä paljon edistynytkään.

Muutamana kevännä oli koulun hyyskää siivoamassa eräs äijä, jota nimitettiin Karipaukkariksi ja kun opettajakin sattui olemaan jotensakin tinassa, niin kävi hän väliin tarkistamassa Karipaukkarin työtä ja tuli kouluun kalossit pahassa siivossa. Opettajan ollessa Karipaukkarin toimia katsomassa, repäsi eräs koulupojista palasen ihka-uuden katekismoni lehdestä. 

Opettajan sisään tultua menin, näyttäen kirjaani, valittamaan, että tekevät pahuutta ja että äiti on kotona minulle vihassa kirjan repimisestä. Opettaja pani yhden kirjan lehdistä etu- ja keskisormen väliin käskien minun pitää kirjasta kiinni, sitte veti lehteä lausuen "repikö se noin?" Kun havaitsin kirjanlehden irtautuvan, niin annoin perään, mutta silloin iski opettaja minua korvalle, lausuen "etkö pidä." Sitte kysyi vielä: "repikö se noin?" Kun lehti oli jäänyt hänen sormiensa väliin, talutti hän tukasta minun mustaan penkkiin istumaan, viskaten lehden kappaleet laattialle, ja meni taaskin ulos Karipaukkarin pakinoille, jolla ajalla toverini tekivät minulle enemmän kiusaa. 

Kotia tultuani selvitin itkusilmissä äitille, mitä koulussa tapahtui näyttäen kirjaani. Äiti, jolla sanottiin olevan hyvä "supliiki," lausui ettei Matti iltapuoleen menekään kouluun. "Ette te taitaisi sinne päästäkaän, voipi taaskin maisterinne nukkua. Minä käyn huomen-aamulla maisterin puheilla," selitti äiti. Seuraavana aamuna lähtikin äiti maisterin pakinoille. Sieltä palattuaan kysyin: "mitä sanoitte maisterille?"

"Kyllä minulla sanomista oli. Uhkasin kannella piispalle, koska kohta piispan kinkerit tulee, että maisteri pitää huonoa käytöstä ja rötkistelee lasten nähden juovuksissa."

"No mitä maisteri sanoi?"

"Eipä sillä ollut mitään sanomista, pyysi ettei toki mennä piispalle kantelemaan. Hän lupasi ostaa uuden katekismuksen ja pyysi ettei ottaa poikaa sentähden pois koulusta." 

Asiasta ei ollut sen enempätä puhetta kotona eikä koulussa, kävin vaan edelleenkin koulussa, ja olihan siellä hupaisaakin kun oli paljon muitakin ja sai usein kisailla ja mäkeä laskea kirkon hyppyrissä ja Pitsenin mäessä, jotka olivat likellä koulua. Edistyminen oppiaineissa ei tullut sanottavasti kysymykseen. 

Eräänä päivänä iltapuoleen saavuimme me kolme naapuritaloin poikaa aikaiseen kouluun ja kun ovi sattui olemaan auki menimme sisään. Kohta riensin minä kynttilälaatikolle valitsemaan paksusydämistä kynttilää illaksi nenäni eteen. Laatikon kantta auki vetäissäni sattui käteni pulloon, joka kaatui ja meni rikki. Pullossa oli viinaa, ja viina juoksi pitkin laattiaa. Minä säikähdin, tuppasin laatikon kannen kiinni, hyppäsin toverieni viereen penkkiin ja pyysin etteivät suinkaan ilmoittaisi maisterille pullonsärkijäa. Hetken perästä tuli opettaja sisään, käveli pöydän luo, ja kun hän huomasi viinalätäkön laattialla, vihelsi hän pitkän säikeen ja kysyi, että onko täällä kuulunut mitään kilahdusta.

"Kyllä kuului kuin olisi lasi särkynyt," vastasimme yhteen ääneen.

Piika tuli sitten pyhkimään laattiaa ja korjaamaan pois lasinpalaset. Toverini olivat sittemminkin niin uskollisia, etteivät ilmoittaneet miten pullo särkyi ja niin säilytin selkänahkani eheänä.

(*) 7.6.1890, 11.6.1890, 14.6.1890, 18.6.1890, 21.6.1890, 25.6.1890, 9.7.1890, 12.7.1890, 19.7.1890 Oulun Ilmoituslehti
Kuva Fyren 3/1902

Nätterborgin konsulin perhe

Oulun ilmoituslehdessä nimettömänä julkaistu Nätterborg'in konsulin pojan elämänvaiheista (*) on minusta yhtä luotettavaa muistelmaa kuin mikä tahansa muukin. Kirjoittaja oli "syntynyt 19 päivänä lokakuuta 1829 ja kasteessa saanut nimekseni Matti, (isän kaima)." Kun elämänsä alkuvaiheet sijoittuvat Raaheen on Hiskistä helppo löytää sopiva kastettu, jonka vanhemmat ovat "Arbk. Matts Hahtola" ja "Caisa". Solmiessaan avioliittoaan 24.5.1829 (viitisen kuukautta ennen esikoisen syntymää) nimensä kirjattiin "Drg. o. Ungk. Matts Hahtola" ja "Pig. Caisa Gröning".

Vanhemman Matts Hahtolan syntymäajaksi kerrotaan SukuForumilla 17.6.1798. Poikansa kertoman mukaan tämä

oli pienen maatilan omistajan poika Siikajoen seurakunnasta ja kasteessa saanut nimekseen Matti. Mutta kun lapsia oli paljon ja maatila pieni, täytyi isäni, joka oli vanhin, lähteä hakemaan rengin paikkaa, jonka saikin kauppias Fellman'ilta Raahessa. 

Siikajoen kasteista ei oikealla päivämäärällä Mattia löydy, mutta voi hän silti paikkakunnalta olla. Vaimostaan poikansa kertoo, että

torpantytär Kaisa Röning Pattijoelta, oli samassa talossa kyökkipiikana, ja palveltuaan yhdessä talossa useampia vuosia, rakastuivat toisiinsa, ja niin tuli heistä parikunta sekä yksi pari lisää Raahen kaupungin roskatyön tekiäin ja huonekuntalaisten kirjoihin.

Kaisa on Pattijoen rippikirjoista löydetty. Hän kertoi aikanaan pojalleen, että olivat miehensä kanssa

palveluksensa ajalla olleet säästäväisiä, oli heillä kummallakin palkka-säästöjä, ja kun eräs työmies oli kaupitellut taloaan, ostivat sen ja maksoivat paikalla, oltuaan huonekuntalaisena toista vuotta. Talon maksettuaan jäi kolme reikäleipää vartaaseen, silloin oli isä lausunut: "Nyt on oma talo, mutta katsoppas leipävartaaseen?" "Älä ole milläsikään, kyllä Jumala siunaa toista, oli äiti vastannut." 

Tämä talo sijaitsi toisen kaupunginosan tontilla 65 (RK 1832-38 s. 36, 1840-46 s. 39, 1847-53 s. 45, 1854-63 s. 60)

eteläpuolella kaupunkia. Sen kaupungin osan korttelia nimitettiin "Nätterborgiksi", tietysti sentähden kun siinä oli ainoastaan kuusi yksihuoneista mökkiä. Meidän talossamme oli kolme huonetta ja seinät ulkopuolelta punaiseksi maalattu, ja nimitettiin sitä Nätterborgin konsulin taloksi. Sen nimen risti talollemme eräs samassa korttelissa asuva irstas ja juoppo nainen, jolla oli useampia jalkalapsia. Lapset olivat kuitenkin siivoja, elättivät itseään kerjäämällä, ja pientä asiaa tehdessään ansaitsivat lanttijakin. Mutta kun heidän äitinsä sai rahat käsiinsä, osti hän niillä viinaa. Kun lapset huomasivat mihin heidän äitinsä rahat käytti toivat he sittemmin rahansa vanhemmilleni talteen, siitä syystä alkoi sanottu nainen nimittää taloamme Nätterborgin konsulin taloksi, kun siellä muka tallennetaan muiden rahoja. Siitä saakka muutkin irvi-hampaat käyttivät samaa nimitystä, ja nimittelimät meitä lapsia Nätterborg'in konsulin lapsiksi, jotka saavat periä kultakolikolta. Isä oli näet eräänä rahan muuton aikana vaihettanut rahaa ja y. m. ohessa saanut toistakymmentä kultarahaa, jotka oli muutamain hammastikkuna, ja niillä ivasivat lapsiakin.

Matin jälkeen perheeseen syntyi 14.4.1839 poika Jaakko, joka

pantiin kouluun, mutta oli halutoin opintoja harjoittelemaan, eikä siis monta lukukautta käynyt koulussa. 18 vuoden ijällä lähti hän "jungmannista" merelle, ensi laivan purkaus-paikassa oli muiden yllytyksestä karannut laivasta ja oltuaan tovereinsa seurassa muutamia päiviä maalla, oli palannut laivaan takaisin, mutta eräänä myrskyisenä iltana pimeässä purjeita kokoon kääriessä oli pudonnut mastosta mereen, ja niin sai siellä hautansa. Veli Jaakko oli minua tukevampi ruumiiltaan ja väkevämpi voimiltaan, jo 18 vuoden ijällä paiskasi hän tavallisia miehiä kisaillessa kenttään.

Sisaret Maija ja Lovisa menivät merimiesten kanssa naimisiin. Tämä vahvistaa Marian osalta SukuForumin postaus ja Lovisan osalta SukuForumin postaus.

Omaelämäkertansa kirjoittanut Matti Hahtola kuoli 14.2.1916 Ylivieskan Raudaskylässä ollessaan edelleen Alavieskan lukkari.

(*) 7.6.1890, 11.6.1890, 14.6.1890, 18.6.1890, 21.6.1890, 25.6.1890, 9.7.1890, 12.7.1890, 19.7.1890 Oulun Ilmoituslehti

Kartta Kaupunkikartat (kokoelma) > Raahen kartat > Plan af Brahestad. (Raahe Iq* 9/- -)