Tuontitavaran määristä 1800-luvulla

Eilistä huuliharpputekstiä tarkistaessani tuli mieleen tammikuun krinoliiniesitykseen (viime tingassa) löytyneet tuontitilastot (*). Näkyisikö näissä huuliharppujen tulo? Ei, mutta muuta tuttua tavaraa kylläkin.

Äskettäin esillä olleet saagoryynit on eritelty vain varhaisimmassa tilastossa. Myöhemmin ehkä osana perl/helmiryynejä? Vuotuinen tuonti oli noin 2000 kiloa eli ihan joka mökissä näistä ei kokattu.

Viime viikolla kaverini hehkutti sanomalehtien katoamisilmoitusten hauskuutta. Tuli mieleen vanha sateenvarjotekstini, joten tilastoissa kiinnitin huomioni tähänkin kategoriaan. Se ilmoitettiin varhaisimmassa tilastojulkaisussa kappaleittain, mutta lukuisin alaviittein, jotka kertoivat alakategorioiden menneen toisinaan keskenään sekaisin. Yhtä kaikki, sateenvarjoa ei näiden lukujen perusteella ei tainnut olla edes jokaisella kaupunkilaisella ennen 1850-luvun loppua. Ja vuonna 1861 oli sateenvarjobuumi?

Useimmat kappaletavarat ilmoitettiin myöhemmissä tilastoissa käytännöllisemmin joko painolla tai raha-arvolla mitattuna. Erikoisen poikkeuksen tekevät sitrushedelmät, joiden laskemista jatkettiin melko pitkään. Määrät ovat tavallaan yllättävän suuria, mutta jaettuna väestömäärällä ei käteen jää montaa siivua sitrusta.

Toinen pitkään kappaleittain tai tarkemmin sanottuna pullottain pitkään tilastoitu tuontituote oli "Viinejä, sampanjaa ja muita vaahtoavaisia". Sampanjahan pääsi yllättämään Kuopion talvimarkkinakuvauksessa, joten paljonko sitä tänne tuotiin?

Laillista tietä ei kovin suuria, mutta erittäin vaihtelevia, määriä. Tätä pitäisi päästä vertailemaan talouden tilaan kokonaisuutena tai Euroopan viinisatojen tietoihin. Tosin silmämääräisestikin huomaa pienimpien määrien olevan 1860-luvun nälkävuosien kohdalla.

Juomissa jatkaen, tuontiteessä oli jännittävä aloitus tilastoinnissa. Graafissa pienet luvut eivät edes erotu. Alkoiko teen juonti Suomessa tosiaan ja tosissaan vasta 1860?

Kahvin kohdalla ei ole vastaavaa. Nälkävuosien aallonpohjakin erottuu vain kun sitä tietää etsiä. Vuonna 1880 tuonti oli jo 2,13 kiloa per kansalainen, mukaanluettuna imeväiset.

(*) Tässä blogitekstissä käytetyt tilastojulkaisut

• Öfversigt af Finlands sjöfart och handel åren 1856–1865: Andra häftet. (1866)
• Katsaus Suomen ulkomaiseen merenkulkuun ja kauppaan : vuosina 1866–1870 (1872)
• Yleinen katsaus Suomen ulkomaiseen merenkulkuun ja kauppaan vuosina 1871–1875: ynnä grafillinen esitys sahattujen puutavarain ulosviennistä vuosina 1864–1875 (1877)
• Yleinen katsaus Suomen ulkomaiseen merenkulkuun ja kauppaan vuosina 1876–1878. (1881)
• Yleinen katsaus Suomen ulkomaiseen merenkulkuun ja kauppaan vuosina 1879 ja 1880. (1883)

Huuliharpuista

Pixabay

Amerikkalainen podcast Stuff you missed in history class omisti yhden jaksonsa viime vuonna huuliharpulle. Sen jälkijunassa kuunneltuani ryntäsin tietenkin sanomalehtien kimppuun. Mutta ennen kuin aloin vääntää löydöksistäni blogitekstiä, tein myös tavallisen verkkohaun, jolla löytyi kirja-arvostelu Jantso Jokelinin Huuliharppukirjasta. 

Miksi tehdä työtä, jonka toinen on jo tehnyt, joten kirja varaukseen kirjastosta. Sen historiaa kuvaava "Huuliharppu Suomessa" -osio on lyhyt ja alkaa 1900-luvulta. Tekstissä vilahtaa sanomalehdessä julkaistu konserttiarvostelu vuodelta 1907, mutta 1800-luvun sanomalehtiä ei ole käytetty vaan Jokelin kirjoittaa, että "Ensimmäinen dokumentti huuliharpusta Suomessa on Melanin musiikkikaupan mainoksessa 1890-luvun alussa, mikä kertoo soittimen olleen kysytty viimeistään 1880-luvulla." (s. 153-154).

Huuliharppu (yhdellä määritelmällä) kehitettiin Saksassa 1800-luvun alkupuolella ja Jokelinin mielestä oli uskottavaa, että se tuli Suomeen vasta vuosisadan lopulla? Ehei.

Åbo Underrättelser 15.6.1852 mainitsee saksalaisen orkesterin, jonka instrumenttien joukossa on huuliharppu (munharmonika ruotsiksi). Isompia ja suurempia huuliharppuja markkinoitiin viimeistään jouluksi 1858 (Finlands Allmänna Tidning 10.12.1858 ). Saksassa oli tuolloin jo huuliharpputehtaita (Jokelin s. 31, 35).

Myöhemmin myynti-ilmoituksia on suomenkielisissäkin sanomalehdissä, mutta kuvauksia soittamisesta ei osu hakuuni. Soittimen hankkimisesta on väläys Eeron kertoelmassa Pikku Matin markkina retki (Aamulehti 17.12.1885), joka selvästi pyrki realistiseen kuvaukseen.

Hiukan päivällistä aterioittua läksivät markkinamiehemme vielä kaupungille. Nyt vasta oli Matilla aika ja tilaisuus kulkea kadut ja tori ympärinsä. Isä osti itsellensä pitkävartisen piipun ja Matti sai huuliharpun. Siinä kaikki ostokset ja nyt lähdettiin uudelleen katuja katselemaan, joiden varsilla kapakkojen kilvet loistivat, mitkä kultasilla, mitkä hopeaisilla tahi taivaan sinisillä osoitteilla ja kirjaimilla.

Villinä veikkauksena luulisin erilaisissa kansanperinnearkistoissa piilevän tietoa huuliharpun soitosta 1800-luvulla.

Jokelinin kiinnostus ja oma tietous koskee itse soitinta ja sen soittoa. Valitettavasti voin sieluni silmin nähdä esitelmäntekijöitä yms., jotka eivät huomaa, että kirjan tekijän innostus ei ole kohdistunut soittimen historian jäljitykseen Suomessa ja he tulevat toistamaan ajoituksen "1880-luvulta". 

Digitaalisen historiantutkimuksen mahdolliset tulevaisuudet

Onpa tullut viime viikolla rampattua tilaisuuksissa kun vieläkin on muistiinpanoja lojumassa pöydällä. Ne koskevat perjantaista seminaaria Digital History in Finland: Possible Futures, jonka järjesti projekti Towards a Roadmap for Digital History in Finland. Muistiinpanojen eka huomio on "ihan uutta porukkaa", mutta oli joukossa tuttujakin ihmisiä.

Ekana puhui Kari Uotila arkeologisten kaivausten uusista mittausteknologioista, erityisesti laserskannauksesta. Se mahdollistaa piirtämistä nopeamman dokumentoinnin, jota myöhemminkin on mahdollista tarkastella kolmessa ulottuvuudessa. Olettaen, että löydetään tavat säilyttää mittaustieto käytettävässä muodossa, mikä on toistaiseksi vielä haasteena.

Jukka Tyrkkö kävi läpi ditaalisten ja laskennallisten menetelmien kehitystä kielitieteessä viimeisen kahden vuosikymmenen ajalta keskittyen korpusanalyysiin. Mitä enemmän sanoja saadaan kokoon, sitä erilaisempia kysymyksiä voidaan esittää. Mainiosti hän totesi, että sekä data että menetelmät on kuvattava avoimesti ja selkeästi tulosten yhteydessä. Valitettavasti tarkentavaan kysymykseeni sain vastaukseksi, että näin ei läheskään aina toimita. Eli ei ole valmista mallia historiantutkimukseen, jossa toistaiseksi on "omasta tietokannasta" löydetty todisteita yleensä ilman pidempää selostusta sen paremmin tietokannan muodostamisperusteista kuin analyysimenetelmistäkään.

Jaakko Suominen väläytteli löydöksiään tietokoneavusteisen historiantutkimuksen historiasta Suomessa. Kun työnsä Anna Sivulan kanssa valmistuu on se varmasti mielenkiintoista luettavaa. (Varsinkin jos HAikin ynnä muiden julkaisujen haravointiin käytetään muutakin hakusanaa kuin tietokone. Reikäkortti ja tietokanta tulevat ainakin mieleen.)

Keskusteluosuudessa tuli terveellinen muistutus kontekstin huomioonotosta. Suominen tai alussa mainitussa projektissa työskentelevä Petri Paju (en muista kumpi) hypotisoi, että Pertti Huttusen väitöskirjaa ei hyväksytty Helsingin yliopistossa tietokoneen käytön takia. Yleisössä istunut Jyrki Ilva tarttui tähän ja huomautti, että Huttusen poliittinen ajattelu oli luonnollisempi selitys hylkäykselle.

Mikko Tolonen yritti kahvitauon jälkeen provosoida puheellaan aatehistoriasta ja data-analyysistä, mutta minä en ymmärtänyt mitään pointtia niin, että olisin saanut kynää paperille. Tutkimuksen vaikuttavuudesta oli ainakin kyse. Ja siitä, että datalla voidaan vahvistaa aiemmat teoriat muutoksista/käännekohdista.

Lopuksi Petri Paju esitteli lopuksi projektisuunnitelmaa ja piakkoin tutkijoille lähetettävää/jaettavaa/avattavaa kyselytutkimusta. Vedin herneen nenään syvään ja poikittain joko syystä tai väärinkäsityksestä ja väsymyksestä. Purin tuntemukset jo oikealle taholle, joten ei siitä sen enempää.

Mutta "digitaalista historiantutkimusta" sivuten vielä Tapio Salmisen torstaisen esityksen nostoista unohtunut pointti. Salminen nimittäin, kuvatessaan pitkäksi muodostunutta väitöskirjaprosessiaan, totesi, ettei olisi tarttunut lopulliseen aiheeseensa ja metodiinsa ilman digitaalisen kameran tuloa ja apua. Käsiala-analyysin tekeminen Tallinnan kaupunginarkiston aineistoista ei olisi muistiinpanojen varassa ollut mahdollista.

Kuvitus poimittu Flickr Commonsista, vaihteeksi tallentamatta tarjoajien tietoja ja kuvalinkkejä. Ja kertomatta edes hakusanoja. Niin ja yksi on kotimaisista digitoiduista sanomalehdistä. Onko sinulla kotonasi ajantietokone?

Hack4Fi-gaalasta ja arkistouutisista

Keskiviikkona pidettiin vuoden Hack4Fi-gaala SLS:n tiloissa. Alkupuheissa Sanna Marttila kertasi AvoinGLAM-toiminnan saavutukset neljältä vuodelta. Minulta oli mennyt ohi tuorein eli kouluille tarkoitettu työpajapaketti Kuvatus. Sen ohjeistuksessa on erinomainen kohta: "Jos haluat julkaista valmiin tarinasi netissä tai jakaa sitä eteenpäin: kirjoita alkuperäisiin kuviin niiden ottajan tai omistajan nimi sekä lisenssi, jos niin vaaditaan."

Kuviin liityi myös edellisen vuoden Hackathoniin osallistuneen Vahur Paikin Sift.pics-esittely. Selaimessa tai Android-sovelluksessa voi lisätä kuviin nopeasti yksinkertaista metadataa ja samalla saada eteensä uusia satunnaisia kuvia. Paikin oma huomio oli, että näin tulee tehtyä uusia huomioita ja metadatan valintakysymyksen perusteella kiinnitettyä huomiota johonkin uuteen asiaan, vaikka kuva olisi ennestään tuttu/nähty.

Esillä Eric Sundströmin kuva Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista. CC BY 4.0

Palvelusta saadaan tuotettu metadata alkuperäisen tarjoajan käyttöön. Ainakin Finnassa tämän mahdollisuutta selvitetään (FB-kommentin mukaan). Mielenkiintoista olisi nähdä ensimmäiset sosiaalisesti tuotetut metadatat valtakunnallisessa portaalissa. Palvelun rakenne takaa, ettei data ole "mitä tahansa", mutta en tiedä oliko siihen rakennettu päällekkäisyyttä, jolla varmistettaisiin laatua. Ehkä, sillä näin on Paikin päähankkeessa eli Ajapaikissa.

Tämän vuotisista projektiesittelyistä oma ja yleisön suosikki oli Ye Olde Giffes, jossa tekijänoikeusvapaista mykistä elokuvista oli poimittavissa / oli poimittu gif:jä, joista sai rakennettua yksinkertaisesti omia minifilmejä. Toistaiseksi vasta demo, mutta konsepti vaikutti freesiltä ja käytettävältä.

Hackathonin yhtenä tavoitteena (muistaakseni) on saada uusilta ihmiltä uusia ideoita. Esityksiä kuunnellessani tuli kuitenkin ajateltua, että uudetkin ihmiset "keksivät" juttuja, jotka ovat ennestään nähtyjä. Tai tuntuivat siltä.

Innostavin tilaisuuden anti tuli lopuksi kuohuviiniä juodessa kun Tomi Ahoranta Kansallisarkistosta mainitsi alkamassa olevasta projektista. Siinä suomalaisten kotiarkistojen asiakirjoja digitoidaan Arkistolaitoksen standardien mukaisesti (toivottavasti ei kuitenkaan tarpeettomasti harmaasävyisesti) aluksi viidellä paikkakunnalla ja kuvat viedään Europeanaan. Ikaalisissa aloitetaan. Ahoranta oletti, että olisin tästä kuullut, mutta en, enkä onnistunut Arkistolaitoksen sivuiltakaan lisätietoa tai edes projektin nimeä löytämään.

Mutta löysin arkistoasioiden uuden viestintäkanavan eli FB-ryhmän, jonka tiedotus oli myös mennyt ohi. Sieltä löytyi tällä viikolla julkaistu raportti helmikuisesta käyttäjäkyselystä koskien sähköistyvästä tutkimusprosessista tutkijoille esiin nousevia tarpeita. Itse en tähän vastannut, mutta kiitettävän lyhyen raportin mukaan vastaajista kolmasosa oli sukututkijoita.

Digitoitujen aineistojen tutkimuksessa vastaajien hyödyntämät työkalut "olivat tekstinlouhintaan tarkoitetut sovellukset sekä paikkatietoon ja georeferointiin tarkoitetut työkalut." Itse en olisi tähän osannut sanoa mitään, kun "työkaluni" on kuvalinkkien keräily, jota auttaisi varmasti pysyvät URLit. Ja ehkä joku työkalu ja/tai metodikin? Mutta raportin kirjoittaja oli yllättynyt siitä, että "vain harvalla vastaajalla oli kokemusta sähköisten tutkimustyökalujen käytöstä tai edes tietoa niiden tuomista mahdollisuuksista".

Käynnistyneeseen READ-projektiin liittyen "Kiinnostus automaattiseen käsinkirjoitetun tekstin tunnistamiseen on vastausten perusteella suuri. Tosin useampi vastaaja esitti samalla epäilyksensä kyseisen teknologian toimivuudesta." Yllä mainittu sosiaalinen metadata on myös esillä:

Seitsemännessä kysymyksessä kysyttiin tutkijoiden kiinnostusta omien tutkimusaineistojensa indeksointiin tai metatietojen rikastamiseen. Suhtautuminen sosiaalisen metadatan tuottamiseen oli hyvin myönteistä ja monissa vastauksessa nousi esiin sen tuomat hyödyt. Vastaajien mukaan toteutustavan täytyisi kuitenkin olla mahdollisimman yksinkertainen ja käytettävyyteen tulisi panostaa jo suunnitteluvaiheessa. Yksi kielteisen vastauksen antaneista tutkijoista muistutti, että tämänkaltaisesta työstä ei akateemisessa maailmassa valitettavasti saa tunnustusta. 

Eksegetiikkaa ja paleografiaa

Toissapäivänä olin Tieteiden talolla SKAS:n tilaisuudessa kuuntelemassa Andreas Koiviston esitystä Vantaan kylätonttitutkimuksista. Olin kuullut näistä aiemminkin (tässä, tässä, tässä), joten tällä kertaa ei syntynyt blogitekstiä. Aika siirtyä uusille urille.

Eli eilen samassa rakennuksessa poikkesin Välimeri-instituuttien ystäväyhdistysten yhteistilaisuuteen ensimmäisen esityksen ajaksi. Juha Pakkalan otsikkona oli Pakolaisuus ja muukalaisuus Vanhassa testamentissa. Sen (melko kevyessä) eksegeettisessä osuudessa Pakkala totesi, että VT:n tekstit on kirjoitettu, kun juutalaiset olivat menettäneet oman maansa ja prosessoivat omaa pakolaisuuttaan. Monimutkaisen syntyhistorian jäljiltä teksteissä on sekä empatian että pelon näkökulmat. Ensimmäinen näkyy muukalaisten rinnastamisessa köyhiin, joista pitää huolehtia. Jälkimmäiset taas käskyinä erottautua (ei saa noudattaa toisten tapoja, avioitua heidän kanssaan) tai jopa kehoituksina tuhoamiseen. Yllättävän tuttua ja Pakkala käytti aikaa myös kommentoiden nykytilannetta. Sopisi isommallekin yleisölle?

Sitten siirryin neljänteen kerrokseen, jossa Glossan tilaisuudessa Tapio Salminen otsikolla Tallinnan kaupunginkirjurin toimi ja kaupungin informaatiohallinnan tekstualisoiminen ennen vuotta 1460. esitti tiivistelmän (?) väitöskirjastaan Obscure Hands – Trusted Men. Textualization, the Office of the City Scribe and the Written Management of Information and Communication of the Council of Reval (Tallinn) before 1460.

Tämän kirjoituksen otsikkoon nostamallani palografialla Salminen eroitteli ja tunnisti kaupungin asiakirjoihin kirjoittaneet kädet. Osalle löytyi nimikin.

Salmisen selittäessä informaationhallinnonkäsitettä informaation keräämisenä, järjestämisenä ja esittämisenä mieleni hypähti Sapiens-kirjan sivuille, joilla Harari kuvasi kirjoitustaidosta syntynyttä tarvetta säilyttää ja järjestää tietoa niin, että se oli myöhemmin löydettävissä. Hän puhui tietenkin ensimmäisistä sivilisaatioista ja kyseinen prosessi ehti siis Viroon 1300-luvun alkuun mennessä.

Kaupunginkirjurit olivat naimattomia ja jotenkin rinnasteisia pappeihin? Kulutin yleisökysymykseni raatihuoneesta erilliseen taloon, joten tämä jäi mietityttämään.

Itselleni esityksen tärkein anti oli Tallinnan papereista Salmisen löytämä käsialanäyte, joka osoitti, että vahatauluun tottuneen käsiala oli erilaista kuin "normaali". Olin ajatellut, ettei Nikolas Lloydin väitteelle vahataulun erityisistä kirjainmerkeistä voisi löytyä mitään todistetta, mutta onpas kuitenkin. Ja keskusteluosuudessa mainittiin jotain vastaavaa Ranskasta.

Keskusteluosuudessa puhuttiin myös Salmisen kokoamasta paperin ja pergamentin käytön aikajanasta, jossa käänne paperin hyväksi osuu suurien ruttovuosien kohdalle. Oliko Euroopasta laivattu ylimääräiseksi käänyt paperi Pohjolaan vai oliko paperi yleistynyt, koska sen tekeminen vaati vähemmän työtä? Pikaisella verkkohaulla löytyy lisää teorioita. kuten se, että ruttoa seurasi talouden nousukausi, joka sai ihmiset hylkäämään vanhat vaatteensa, joista oli näin halvempaa tehdä (entistä enemmän) paperia. Tai, että paperia tehtiin kuolleiden vaatteista. Pitäisikö lopettaa kliseellä "ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin" ja palauttaa mieleen alkupuolen pakolaiset?

Kuva ei ole tallinnalaista kaupunginkirjuria nähnytkään. Leikattu kirjasta Le costume historique : cinq cents planches, trois cents en couleurs, or et argent, deux cent en camaieu, types principaux du vêtement et de la parure, rapprochés de ceux de l'intérieur de l'habitation dans tous les temps et chez tous les peuples.... IV. Planches et notices 201 à 300

Kaksi puhelua

Puhelimeni soi tänään kahdesti. Mikä on epätavanomaista, joten dokumentatoitakoon.

Ensimmäinen puhelu koski tuoretta blogitekstiä ja soittaja oli ennestään tuttu ihminen. Oli ilo kuulla, että teksti oli hänestä hyvä ja saada lisänäkemyksiä aiheeseen.

Toinen puhelu äsken tuli oikein mukavan kuuloiselta ihmiseltä, mutta jäi melko hedelmättömäksi. Olin lähettänyt soittajan äidille "joskus jotain" ja esille tuli pari kokemäkeläistä talon nimeä. Luulin jonkin aikaa, että kyse oli vanhoista blogikirjoituksista.

Ei vaan, vuoden 2007 kirjaprojektistani Yli-Forsbystä Kyläkoskeksi. Olin tuolloin ilmeisesti/muistaakseni ryhdistäytynyt lähettämään seurakuntien sukuselvityksien eläviltä vaikuttaville henkilöille tiedusteluja, jotka muistetaan edelleen. Hyvin todennäköisesti kirjani siis sisältää kysyjälle relevanttia tietoa, mutta lähtötietojen olemattomuudella oli erittäin vaikea kertoa onko minulla "jotain lisää".

Ärsyyntymiseni taisi (taas) kuulua äänessäni ja minulla on treenattavaa. Aamun alussa kauppasin nimittäin itseäni Helsingin kaupunginmuseon vapaaehtoistoimijaksi - juttelemaan kävijöiden kanssa. Vielä ei annettu sopimusta allekirjoitettavaksi eli voivat muuttaa mielensä...

Opetuksellinen loppuyhteenveto:

1. yhteydenotto voi tuottaa tulosta vasta vuosikymmenen päästä
2. on ihan OK soittaa tuntemattomalle, mutta ehkä parempi tehdä se niin, että edessä on jo kootut tiedot niin, että niistä voi tarkistaa mistä puhuu. 

Museolla puhuttiin myös mahdollisuudesta esiintyä kansakoulunopettajana. Ehkä se olisi mulle sopivaa?

Kuva kirjasta The Funny Side of Physic

Huomioita häistä vuosilta 1839 ja 1840

Topelius mainitsee päiväkirjassaan (Kootut teokset XIII, 1932) häitä, joiden kaikki tavat eivät ole minulle tuttuja. Kuten kaupunkihäiden kuokkavieraat.

 "On Sundmanin ja Marie Bergerin häät. - Hienot huoneet ovat täynnä hienoa väkeä. Mutta eteisessä tungeksii sekalaista seurakuntaa - ja rahvaan joukossa myöskin kunniallisia ihmisiä vaipat kasvoille vedettyinä - jotkut laittautuneina tuntemattomaksi peruukkiin y.m. - Ja morsian näyttäytyy eläköön-huutojen kaikuessa - vaaleanpunaisessa silkkipuvussa - iloisena, onnellisena, kevytmielisenä, entistä kauniimpana. Toisella puolella loistaa Emelie Lidqvist, toisella puolella Evelina Kåhlman, molemmilla käsissään uhkeat kynttilänjalat, molemmat valkeita, hoikkia, sieviä."

Jatkon perusteella ylioppilas Topelius oli 26.9.1839 eteisessä eikä "hienoissa huoneissa".

Matkallaan Uudestakaarlepyystä Helsinkiin Topelius on 4.7.1840 todennut

Simonsin M-talossa näimme vielä suurien häiden jälkiä - 180 kutsuvierasta ja tanssia Keskiviikosta Lauantaihin - vielä surisi polska sittenkun kaikki ihanuus tunti sitten oli otettu pois seiniltä. Sulhanen - "kyllä hänellä jo on vuosia" - oli 20-vuotias - morsian 18 - kaunis ja rakastettava nuorikko, melkein pelkkä lapsi. Kukapa ihmetteli, että hän oli kalpea ja senvuoksi vieläkin kiintoisampi), kun tiesi hänen kantaneen morsiusasua 39 tuntia ja tanssineen niin päättömästi kuin on tavallista, sekä akkojen että tyttöjen kanssa - jollei otetakaan huomioon 3 yön valvomista - ja 20-vuotiaan sulhasen suudelmia - mitkä kaikki seikat kalventavat, ja viimeksimainittu kaikkein enimmin. Se oli kiinnostavaa kaikki se.

Annettuihin tietoihin sopii Oravaisissa 1.7.1840 vihityt "Nämnd.m.s. Johan Joh.s. Roukus" ja "Gästg.dr. Anna Gretha Jakobsdr. Simons". Tämä morsian oli syntynyt 26.7.1822 eli 18-vuotias häissään. (Kuva hääparista Pohjanmaalla kirjasta Finland in the Nineteenth Century: by Finnish authors. Illustrated by Finnish artists via British Library ja Flickr Commons.) 

Tampereen ohitettuaan Topelius seurueineen oli 9.7.1840

kuokkavieraina talonpoikaishäissä - missä meidät otettiin vastaan vieraanvaraisesti - meidät opastettiin vierashuoneeseen, me töllistelimme morsianta ja sulhasta - kahta kilttiä pyntättyä olentoa, tout comme chez nous - meitä kestittiin siltavoudin ja ent. kaartilaisen soitolla, ja talon isäntä tarjosi meille viinaa, jota kiitollisesti maisteltiin, minkä jälkeen me toivotimme "Jumalan onni ja kaikiä hyviä"

 Näitä häitä vietettiin jossain Onkkalan jälkeisen Ilmolan ja Hämeenlinnan välissä.