Palkittuja opettajia 1901

"Liisa Aulén, torpparin leski, synt. 1811, on vaikuttanut ehkä 50 vuotta lastenopettajana Honkilahden kappelin Aavaisten kylässä. Kunnalta ei hän milloinkaan ole palkkaa nauttinut. Nyt hän on vanha, vanhuuden heikkouden vaivaamana sängyssä tyttärensä hoitamana eikä enää likimain parikymmentä vuotta ole voinut opetustointaan jatkaa."

Rippikirjojen perusteella Liisa Aulén on syntynyt 22.4.1811 Laitilassa ja muuttanut Hinnerjoelle 1836, ilmeisesti avioliittonsa yhteydessä. (Laitilasta ei syntymäpäivää vastaavaa kastemerkintää löydy.) Perheeseen syntyi useampia lapsia. Heistä poika Johan (s. 22.7.1837) on 24.8.1845 aloittanut koulunkäynnin. (RK Honkilahti 1833-1839 s. 92, 1840-1846 s. 109, 1847-1853 s. 117, 1854-1860 s. 114, 1861-1867 s. 121)

Wikipedian mukaan Johanin koulunkäyntipaikka oli Pori ja hänestä tuli ensin lennätinlaitoksen virkailija ja sittemmin vapaa kulttuurityöläinen nimellä Juho Jäykkä.

"Esaias Sundholm, Köyliön Karhian kylässä, synt. 1821, on ahtaissa ja köyhissä oloissa sekä syrjäisessä paikkakunnassa eläen aivan omintakeisesti hankkinut itselleen miltei harvinaisen paljo valistusta ja oppia, suurella innolla ja ahkeruudella levittänyt valistusta ympäristöönsäkin, opetustoimella, kirjallisuutta ja sanomalehtiä levittämällä. Vuosina 1857—1894 on hän kotonaan pitänyt koulua paikkakunnan lapsille neljä tuntia joka sunnuntain iltapuolella harjoittaen heidän kanssaan sisältälukua, veisuuta, katkismusta ja raamatunhistoriaa ja vielä kirjoitusta ja laskentoa; oppilaita oli 20 à 30 ja mitään palkkaa hän ei ottanut."

Juha Vuorela on esitellyt Sundholmia pidemmällä tekstillä blogissaan.

"Abel Halonen, Viitasaaren Jurvansalossa, synt. 1825, on neljäkymmentä vuotta sunnuntai-iltapäivinä hyvällä menestyksellä opettanut kylän lapsia kirjan lukemiseen ja luetun käsittämiseen pyytämättä tai saamatta siitä mitään palkkaa."

Tekstilainaukset: Suomalainen Wirallinen Lehti 16.1.1901
Tunnelmakuva: Tuulispää 49-51/1907
Tausta: Tammikuun 14 päivän rahasto

Toukokuuta

2.5.

• Perinnekartta kertoo kylän tarinat sukupolvelta toiselle | Yle Uutiset | yle.fi

3.5.

• Washington Postkin sortuu mainostamaan erään museon kuvien myyntikatalogia. Digitaalinen on vaan niin hienoa.  
• Kokemäen museosillan korjauksessa on irrotettu kaiteista ulkonevat kaaripenkit. Korjataan vanhaa rakentamalla uutta? 

4.5.

• Ennen vanhaan ei ollut häiritseviä matkustamokuulutuksia... [kuva kotiarkiston aarteesta]

5.5.

• "Suomalaisen kirjahistorian monipuolisuudesta kertoo teologia.fi -verkkolehden tämänkertainen numero."

 6.5.

• "Nuorimmaisemme [...] veivasi lähes tunnin vuoroin viljan jyviä, vuoroin kahvin papuja." @ Kansallismuseo
• Merete Mazzarella: Vad är det egentligen för poäng med låtsashistoria?

8.5.

• Hmm. Mikäs syvällinen ero on kirja-arvostelulla ja tuotearvostelulla blogissa?
• "tieteellisyys tarkoittaa monimutkaisia lauseita ja johtopäätökset paskanjauhantaa."
• Minkälaisen mielikuvan synnyttää museoiden yö? "...yön aikana kuuluu pönöttää arvokkaan oloisesti..."
• Jos kirjassa on paljon sivuja, sen sisältö on kattavaa? Vastaus kirjastolta ei ollut ihan sitä, mitä toivoin.
• Tunnetko käsitteen puukenkäarmeija? Anneli kaipaa lisätietoa aiheesta

10.5.

• Tunnelmia paikallishistoriallisesta FB-ryhmästä 

11.5.

• Venäjän puolustusministeriölle rakennetaan lisää arkistotilaa. Kaikki uutiset idästä nykyään tuntuvat pahanenteisiltä 
• Oravaisissa kaivetaan esiin Suomen sotaa

 12.5.

• .@PauliJ tutustui Urheilumuseoon, johon en itse ole vielä(kään) ehtinyt. 
• Opas äsken yliopiston portailla väitti Senaatintorin viivojen merkkaavan "alueen ekaa kirkkoa". Luulin, että Ulrika Eleonoran.
• Avoimen yliopiston luento alkaa puolelta ja olen ainoa paikalla. Oven suun lukujärjestys stemmaa, mutta epävarma olo.

13.5.

• Stadin friidu on varma Kappelin patsaan tekijättömyydestä. Ei Ville Vallgrenin eikä Walter Runebergin
• Hakoisten linnavuorella joku kaivellut kuoppia. Tässä maassa riittää idiootteja?! [Linkitys kuvalliseen FB-päivitykseen sittemmin rajattu näkymättömiin.]

14.5.

• SSHY palkkaa kesäksi tuomiokirjojen indeksoijia. Jäsenmaksuni menee hyvään käyttöön, kunhan tekijät löytyvät.
• EU:n nimisuoja kääntyi itseään vastaan: Suomen kuuluisin kalakukko ei ole kalakukko | Yle Uutiset | yle.fi
• Anneli testaili uutta sanomalehtikirjastoa
• Yliopiston päärakennuksen kolmoskerrokseen kuului yksittäisen ratsun kavioäänet. Millaista meteliä 150 vuotta sitten? Oli totuttu toiseen?
• Ihanaa kun saa huomata ympäristöstä asioita ilman opastusta.  

• Historian 1. vuoden opiskelija arvostaa kirjatenttejä enemmän kuin käsiala- ja metodiopintoja. 
• 3 Jobs That Crowdsourcing Is Making Obsolete - Today's Topic 

15.5.

• Kaunis minidokumentti muuttuvasta ympäristöstä. Joka muistaa vähän enempi 

16.5.

• En ollut tv:ssä nähnyt, mainio tämä Lidlin Airo- ja äyskärimuseo 
• IKEA ska glömma dig, men inte Google

Taiteellisia ajatuksia Tallinnasta

Viime viikonlopun Tallinna-raportista hyppäsin Kumun yli. En suinkaan siksi, ettei siitä olisi ollut sanottavaa. Erityisesti pidin näyttelystä Lukutaito – lukutaidottomuus. Tallinnan XVI grafiikan triennaali, joka on esillä vielä pari viikkoa. Osa teoksista ei auennut seinäkylttejäkään lukemalla, mutta osa kolahti perille.

Toril Johanssen oli tehnyt aikasarjoja sanojen esiintymisestä tietyissä julkaisuissa. Samaa tekstikaivelua tekevät "digitaaliset humanistitkin", mutta tällä kertaa tämä on taidetta.

Virossa kauneus on naistenlehtien mukaan vaaleissa hiuksissa. Liina Siib kommentoi tätä maalaamalla ihanteeseen sopivien naisten kasvoille brasilialaisen heimon kasvomerkkejä, joiden koodit eivät meille avaudu. Seinäkylttiä lainaten taiteilija herätti kysymyksiä kulttuurin säilyttämisestä, muuttumisesta ja unohtamisesta ja lukutaidottomuuden suhteellisuudesta.

Oliver Lass on kartoittanut utopisten ajatusten syntyhistoriaa. Tutun tekstin sijaan hän esittää tuloksensa kaaviona, jonka informaatiotiheys on huomattavan suuri.

Historian perusopintoja suorittaessani löysin sivuston, jossa oli hieman yksinkertaisempia vaikutuskaavioita, joista oli ymmärtämiselle aitoa hyötyä. Ovatko historiantutkijat tarpeeksi avoimia vaihtoehtoisille (epätieteellisillekin) esitystavoille? Olenko minä?

Innovatiivisuudessa tarvitaan kuitenkin rajoja, niin analyysin kuin esityksenkin kanssa. Andres Talin teos koostui englanninkielisestä Raamatun tekstistä, josta oli vahvennettu sana Jumala. Kertooko kuvio jostain vai ei?

Kuljin toki läpi myös perusnäyttelyn. Edelliseltä eli ensimmäiseltä käynniltä kuutisen vuotta sitten oli jäänyt parhaiten mieleen "ne päät". Tälläkin kertaa Villu Jaanisoon installaatio miellytti. Voiko missään muualla olla "todellisemmin" menneisyyden moninaisten ihmisten keskellä?

Viikonloppuni sai hienon lopun, kun satamaan mennessä poikkesin Viron nykytaiteen museossa. Sen näyttelyssä oli Jass Kaselaanin installaatio, jossa oli myös päitä pylväiden päässä. Niiden mallina olivat olleet kaduilta löytyneet nuken päät, jotka ovat sekä inhimillisiä että geneerisiä.

Etnografiset menetelmät, 3. luento

Kolmannen luentokerran otsikko oli Havainnoinnin ja haastattelun erityiskysymyksiä. Etukäteislukemisto koski haastattelujen tekemistä ja herätti minut huomaamaan yhteyden sukututkimukseen. Sehän neuvotaan usein aloittamaan haastattelemalla sukulaisia. Etnografista hutkimusta?

Itse en ole haastattelussa kunnostautunut, sillä koen olevani huono haastettelija. (Paljon parempi kuulustelijana.) Lukemistossa oli hyviä vinkkejä, joita voisi soveltaa sukulaisiinkin. Jotain helppoa alkuun, tarinamuotoa hakevia kysymyksiä, entäs-jos -kysymyksiä...

Luennolla puhuttiin "kentän" eli tutkittavan kohteen löytämisestä. Luennoitsija oli omassa tutkimuksessaan lähettänyt sukunimen perusteella sähköposteja, mikä kuullosti sukututkijalle hyvin tutulta touhulta. Amerikassa oli kuulemma akateemisessa tutkimuksessa koettu epäeettiseksi. 

Havainnointiakin voisi sukututkimuksessa (joku) kokeilla dokumentoidakseen elämää nyt tai erityistilanteita kuten sukutapaamisia. Kiinnittää huomiota eri aistien antiin. Tämäkään ei tunnu omalta alueelta ja lusmuilin kotitehtävän teossa. Olisi pitänyt kirjoittaa havaintoja jossain julkisella paikalla. Tuntui epäeettiseltä.

(Tehtävästä tuli mieleen mainion The Art assignment sarjan tehtävä Stakeout, jonka laillisuutta oli epäilty. Taiteen ja tieteen yhteyksistä lisää huomenna Tallinnan matkan jäminä.)

Tarkkailu ilman muistiinpanoja tuotti luennolta huomion, että harmittavan pieni osa paikalla olijoista osallistui opetuskeskusteluun. Itse (tietenkin) olin äänessä, joten en ymmärrä missä mätti. Jos kysytään, että mistäs edellisen päivän sessiossa puhuttiin, niin pitäisi kai siitä jotain muistaa? Mutta sehän niissä sukulaisten haastatteluissakin mättää: eivät muka osaa sanoa mitään ja muistavat vielä vähemmän.

Kuva: Tyne & Wear Archives, Flickr Commons

Nyt on oikeus tulla unohdetuksi?

Kirjoitin maaliskuussa oikeudesta tulla unohdetuksi eli tietoverkkojen tarjoaman henkilötiedon ongelmista. Toissa päivänä aihe pulpahti uutisiin, kun EU:n tuomioistuin teki päätöksen espanjalaisen miehen nostamassa jutussa: Googlen pitää pyydettäessä poistaa hakuindeksi yksityishenkilöä koskevaan tekstiin, joka on vanhentunut.

Olli Alm huomasi uutisen ulkomaisesta mediasta (7:08) ja kirjoitti blogitekstinsä ennen Ylen verkkouutisia (14:27) todeten, että

jotenkin maailma ei ole vielä sopeutunut digitaaliseen murrokseen. Tieto ja sen julkisuus ei ole muuttunut. Ainoastaan tiedon löydettävyys on muuttunut, ja se laittaa nyt ihmisiltä pasmat sekaisin.

Hän, kuten minä maaliskuussa, lopetti visioimalla vaikutusta arkistoihin

Mitä jos joku sotaveteraani nyt ilmoittaisi, että hänen nimensä on poistettava sotapäiväkirjoista ja hänen kantakorttinsa tuhottava.

Mutta päätöksessähän ei puhuttu aineistosta vaan siihen viittaavasta linkistä. Kari Haakana kommentoi omassa blogitekstissään problematiikkaa näin:

Keskeinen kysymys kuuluu tietenkin, miksi EU-tuomioistuin haluaa puuttua juuri tiedon linkitykseen eikä itse tietoon? Analogiat ovat ongelmallisia, mutta käytetään sellaista kuitenkin: pitäisikö Kansallisarkiston vastaavalla tavalla poistaa arkistojensa indekseistä viittaukset kaikkiin sellaisiin henkilöihin, joiden jälkeläiset kokevat viittaukset ongelmallisiksi? Henkilöiden tiedot toki edelleen olisivat arkistossa, mutta niiden löytäminen olisi oleellisesti vaikeampaa.

Ylen jutussa on haastateltu tietosuojavaltuutettu Reijo Aarniota ja annetaan ymmärtää, että on jo olemassa verkkosivujen julkaisijaa koskeva velvollisuus olla esittämättä vanhentuneita tietoja. Eli internet ei olisikaan "elefanttien hautausmaa, että kun sinne laitat [tietoa], niin siellä pysyy eikä muutu ollenkaan". Mistä juontuu taas uusia haasteita elektronisen tiedon arkistointiin...

Tuomiotekstin julkaisi blogissaan Jukka Kemppinen. Kommentoijat ihmettelivät koukeroista kieltä.

Jyrki Kasvi totesi

Ihmisillä on oikeus saada vapaasti tietoa, mutta ihmisillä on myös oikeus yksityisyyteen. Tämä on tuttu jännite kaikille toimittajille. Netissä se vaan laajenee koko yhteiskuntaan.

IT-viikon verkkouutinen päättyy

Ongelmia on luvassa, sillä ulkopuolisen arvion mukaan oikeuden päätös jättää jossain määrin hämäräksi, millä perusteilla tietojenpoistovaatimuksia pitää arvottaa.

Monenlaisia ongelmia. Yle Uutisten toimittaja Jussi Hanhivaara kirjoittaa näkökulmassaan

Jos meille, yli puolelle miljardillle EU:n kansalaiselle, avataan mahdollisuus pyyhkiä pois menneisyyttämme koskevia tietoja, eikö silloin samalla rajoiteta muiden mahdollisuutta nähdä meidät sellaisena kuin olemme, tai olemme olleet? Kaikkine puutteineen. Ja mikä on tämän merkitys, jos mikään? Tai kenelle delegoidaan valta päättää, missä vaiheessa jokin menneisyydessämme muuttuu merkityksettömäksi?

Toiset ovat kehuneet ratkaisua voitoksi yksilön oikeuksille, toiset taas pitävät sitä verhottuna sensuurina.

 Kuva. Thomas Smillie. Smithsonian Institute, Flickr Commons

Etnografiset menetelmät, 2. luento

Kurssin toisen luennon aiheena olivat tutkijan ja kentän välinen suhde, refleksiivisyys ja eettisyys. Etukäteislukemistona oli Helena Ruotsalan artikkeli Mie kotona kentällä ja kentällä kotona, josta piti miettiä oman ja vieraan kulttuurin tutkimuksen eroja, hyötyjä ja haittoja. Lukiessa ei tullut mieleen sukututkimus, vaikka Ruotsala kirjoitti nimenomaan tuttujen asioiden tutkimisesta. Sukututkimuksen etnografiset puolet pulpahtivat mieleen vasta kolmannen luennon lukutehtävän yhteydessä, joten tästä enemmän myöhemmin.

Kakkosluennon aiheista minua kiinnosti eniten eettisyys, mutta sitä käsiteltiin vain ylätasolla. Enemmän tuotiin esiin refleksiivisyyttä. Pitäisi miettiä alusta loppuun miten tutkijana vaikuttaa lopputulokseen. Mitä valintoja tekee, miten oma tausta ja arvot vaikuttavat niihin tietoisesti ja mahdollisesti tiedostamatta...

Luennolla käytiin läpi Outi Fingerroosin artikkelin lista, josta kolahti kipeimmin metodologinen reflektio eli "Menetelmien, teorioiden ja käsitteiden määritteleminen ja auki kirjoittaminen". Sillä Genoksessa julkaistu Ulla Koskisen arvostelu Ångerman-kirjastani ei ole vielä ehtinyt unohtua. Olin pyrkinyt lähemmäksi tietokirjaa kuin tiedekirjaa, enkä selittänyt lähdevalintojani yhtään. En kadu valintaani (ja voisin nimetä ainakin yhden tuoreen ammattihistorioitsijan kirjan, jossa on tehty samoin), mutta mietityttää.

Olen lukenut tutkimuksia, joissa metodologista reflektiota on, ja niitä (vanhempia), joista se puuttuu. Fingerroosin ensimmäiseksi listaama itsereflektio on metogologista harvinaisempaa historian tutkimuksissa. Useimmista tutkimuksista pitää tekstistä kaivaa vaikuttavia tekijöitä kuten nationalismi, kielipolitiikka tai poliittiset näkemykset.

Kieltämättä lukemista helpottaa etukäteistieto lähtökohdista, mutta silti ei voi luopua lähdekritiikistä, jonka pitää kohdistua myös reflektioon. Onko se "totta" vai konstruktiota, jonka rehellisyyden voi toisinaan kyseenalaistaa?

Kuvassa filmitähti Helen Twelvetrees. State Library of New South Wales, Flickr Commons.  Pitäisiköhän perustaa erillinen blogi, jossa reflektoisin tämän blogin kuvitusvalintoja?

Viikonloppu Tallinnassa (2/2)

Maarjamäestä jatkoin kohti kaupunkia ja pysähdyin seuraavaksi Viron arkkitehtuurimuseossa, josta unohdin ottaa kuvan. Korvikkeeksi sunnuntaina nähty suojelumerkillä varustettu talo Kadriogin suunnalta.

Museon vetolevyille koottujen tietojen joukossa oli maininta tästä koristeellisesta tyylistäkin. Opin, että monet kansallisromanttisen kauden rakennukset ovat suomalaisten arkkitehtien suunnittelemia. Viron oma kansallisylpeys on itsenäisyyden ajan funkkis. Syystä, muistellen Tallinnan länsipuolella kuolaamiani omakotitaloja.

Lepäsin hetken hotellihuoneessa ja lähdin sitten kohti Lennusadamia. Jännitystä oli ilmassa, sillä työpaikalla yksi kävi siellä melko pian avaamisen jälkeen eikä pitänyt kummoisena. Toinen oli tänä keväänä ja viihtyi seurueensa kanssa useita tunteja. Kumman leiriin liittyisin?

Ensimmäisen. Mutta Lennusadam oli kuitenkin käynnin väärti, sillä siellä oli kuin olikin esillä Maasilinnan laivan jäänteet. Törmäsin niihin Olof Ångerman -tutkimuksessa ja taisin lopputuotteeseenkin työntää melko epärelevantin maininnan laivasta, joka näki Olofin kanssa melkein samaan aikaan samat vedet.

Sunnuntaina aloitin Kadriogin taidemuseoissa. Mikkelin museossa oli mukavan pieni katsaus virolaiseen taiteeseen vuosilta 1910-1945. Haaste suomalaisille kävijöille: katsomatta teoskylttejä bongaa "suomalainen maisema". Kadriogin palatsissa oli tunnelmaan hyvin sopiva siluettinäyttely.

Ennen Kumua muistin käydä ensimmäistä kertaa Pietari suuren pirtissä. Mukavaa, että oli säilynyt, mutta historiallisia interiöörejä ei kannata kuvitella autenttisiksi. Kiitettävästi tämä kuitenkin kävi selväksi huoneiden seinien selostuksista.

Kumun jälkeen palasin vanhaan kaupunkiin ja tein pikavierailut kaupunginmuseoon, historialliseen museoon ja taideteolliseen museoon. Antoisin oli Historiallisen museon vaihtuva näyttely Narvan maantien reunalla tehdystä arkeologisesta kaivauksesta. Vaikka alue oli pitkään varsinaisen kaupungin ulkopuolella, löytöjä oli runsaasti keskiajalta alkaen.

Näyttelyn englanninkieliset tekstit sisälsivät pari erikoisuutta. Venäläistyylisen keramiikan runsaus "todisti, että iso joukko venäjää puhuvia asui täällä Suuren Pohjan sodan jälkeen". Puhuvaa keramiikkaa? Lisäksi tuohikengät joidenkin muiden löytöjen kanssa "todistivat, että venäläiset asuivat Kivisillassa 1700- ja 1800-luvuilla".  Koettu tarvetta luoda venäläistä jatkumoa Tallinnaan?

P. S. Viime vuonna lauantai Tallinnassa tuotti kolme kirjoitusta: yksi, kaksi ja kolme.