Etnografiset menetelmät, 3. luento

Kolmannen luentokerran otsikko oli Havainnoinnin ja haastattelun erityiskysymyksiä. Etukäteislukemisto koski haastattelujen tekemistä ja herätti minut huomaamaan yhteyden sukututkimukseen. Sehän neuvotaan usein aloittamaan haastattelemalla sukulaisia. Etnografista hutkimusta?

Itse en ole haastattelussa kunnostautunut, sillä koen olevani huono haastettelija. (Paljon parempi kuulustelijana.) Lukemistossa oli hyviä vinkkejä, joita voisi soveltaa sukulaisiinkin. Jotain helppoa alkuun, tarinamuotoa hakevia kysymyksiä, entäs-jos -kysymyksiä...

Luennolla puhuttiin "kentän" eli tutkittavan kohteen löytämisestä. Luennoitsija oli omassa tutkimuksessaan lähettänyt sukunimen perusteella sähköposteja, mikä kuullosti sukututkijalle hyvin tutulta touhulta. Amerikassa oli kuulemma akateemisessa tutkimuksessa koettu epäeettiseksi. 

Havainnointiakin voisi sukututkimuksessa (joku) kokeilla dokumentoidakseen elämää nyt tai erityistilanteita kuten sukutapaamisia. Kiinnittää huomiota eri aistien antiin. Tämäkään ei tunnu omalta alueelta ja lusmuilin kotitehtävän teossa. Olisi pitänyt kirjoittaa havaintoja jossain julkisella paikalla. Tuntui epäeettiseltä.

(Tehtävästä tuli mieleen mainion The Art assignment sarjan tehtävä Stakeout, jonka laillisuutta oli epäilty. Taiteen ja tieteen yhteyksistä lisää huomenna Tallinnan matkan jäminä.)

Tarkkailu ilman muistiinpanoja tuotti luennolta huomion, että harmittavan pieni osa paikalla olijoista osallistui opetuskeskusteluun. Itse (tietenkin) olin äänessä, joten en ymmärrä missä mätti. Jos kysytään, että mistäs edellisen päivän sessiossa puhuttiin, niin pitäisi kai siitä jotain muistaa? Mutta sehän niissä sukulaisten haastatteluissakin mättää: eivät muka osaa sanoa mitään ja muistavat vielä vähemmän.

Kuva: Tyne & Wear Archives, Flickr Commons