Tilojen kauppausta vuonna 1742

Kiinteistöjen myynti-ilmoitukset olivat pitkään harvinaisia ja 1700-luvun lopulla niissä tyypillisesti ei kerrottu mistä tilasta tai talosta oli kyse. Niinpä minut pysäytti varhaiselta tuntunut ilmoitus Posttidningarissa 6.10.1742. 

Siinä kaupattiin Rymättylästä Maenpan rusthollia suuren purjehdusväylän rannalta. Päärakennus oli vain kolme vuotta vanha ja siinä oli suuri holvattu kellari eli tarkoituksena oli varmaankin pidempi omistus. Myytävänä oli myös puolen peninkulman päästä Salon rälsstila, jonka verotusarvoksi ilmoitettiin manttaali. Lisätietoa tarjoavia kiinteistövälittäjiä oli sekä Tukholmassa että Turussa eli myyjä oli tosi asialla. 

Lasse Iso-Iivarin isäntäluettelon mukaan sekä Maanpään rustholli että Länsi-Salo olivat vuosina 1729-44 Tukholmassa syntyneen Daniel Barckenbohmin ja vaimonsa Henrietta Catarina Henricsdotter Rosenstedt hallinnassa.

Barckenbohm oli armeijan riveissä, joten elämäkertatietonsa löytyvät Lewenhauptin matrikkelista. Ilmoitus ei kuitenkaan osu mihinkään selvään käännöskohtaan. Jollei huomioi pikkuvihaa, jonka luulisi vähentäneen ostajien intoa ja näin ollen myös kauppahintaa merkittävästi.

Serkuksia kuninkaan luvalla naimisiin 1760-luvulla

Kuningas Adolf Fredrik lähetti Turun tuomiokapituliin päätöskirjeitä, joilla annettiin m.m. naimalupa viidelle parille, jotka olivat keskenään liian läheistä sukua (E I 9:185,213, 217, 396, 446). (Aiemmin poimin serkusten naimalupia Oikeusrevision pöytäkirjasta vuodelta 1792.)   

Päiväyksellä 19.10.1763 saivat luvan avioliittoon Simon Simonsson ja Maria Johansdotter Rymättylässä. Häitään vietettiin 22.1.1764. Molemmat näkyvät rippikirjassa 1753-66 Maisaaressa. Maria oli syntynyt 11.1.1734 ja Simon toukokuussa 1743. Yhteisiä isovanhempiaan en näillä eväillä lähtenyt hakemaan.

Kun tuomiokapituliin saatiin 17.1.1764 päivätty kuninkaan päätös, viesti lähti Lempäälään, jossa pitäjänräätäli Thure Mattson ja Brita Gabrielsdotter sitä odottivat. Häät vietettiin 8.4.1764 ja Bartholomiukseksi kastettu poika syntyi 1.9.1764.  

Brita oli 24.9.1741 syntynyt Jokipohjan kylän Katilan talontytär, vaikka tätä kirjoittaessa häntä ei ole merkitty isänsä Geni-profiiliin. Äitinsä vanhempia ei ole selvitetty, joten valmista vastausta yhteisistä isovanhemmista ei ole tarjolla. Thurelle on rippikirjaan merkitty syntymäajaksi 1733 eli hän on voinut syntyä Lempäälän ulkopuolella. Tai sitten räätälin työn harjoittelu oli vienyt kotipaikan ulkopuolelle niin, että tarkka päivä oli unohtunut. 

Päiväyksellä 26.1.1764 annettiin naimalupa Keuruulle, jossa pari viikkoa aiemmin (9.1.1764) oli syntynyt Maria-nimellä kastettu tyttö vanhempinaan "Matts Mattss. Mäntsä" ja "Syskoneb. Lisa Michelsdr." Samoin ilmaisuin kirjattiin avioliittonsa 25.7.1764. Avioliitto päättyi Matsin kuolemaan vuonna 1798. Kun pari on kirjoilla Mäntsän Pättiniemen torpassa (RK 1764-72:15; 1797-99:111) Matsille merkittiin syntymäpäivä 17.2.1736 ja Lisalle 16.11.1741. 

Molemmat löytyvät kastelistojen ohella verkon sukutaulusta, jossa Matsin äiti on "Vappu, Valpuri Mikontytär Asunta Taavettila 1706-?1790" ja Lisan isä "Mikko Mikonpoika Asunta Taavettila ca 1712-1747", jotka vähemmän yllättävästi ovat keskenään sisaruksia. 

Päiväyksellä 15.7.1765 kuningas Adolf Fredrik antoi luvan rakuuna Johan Bergströmin ja Valborg Jeremiasdotterin avioliitolle. Paimion kastetuissa on Kananojalla 13.12.1765 syntynyt  Fredrich, jonka vanhemmilla on kyseiset nimet, mutta Hiski-hauin en löytänyt avioliittoaan enkä muita lapsia.

Kirjeessä päiväyksellä 12.3.1766 on harvinaisen selvästi kerrottu, että serkusavioliittoluvan saivat Vehmaan Laittisen kylän Heikkilän talollinen Anders Hindricsson ja Maria Ericsdotter. Kyseinen Anders (s. 1743) vei kuitenkin vihille 15.3.1767 Lisa Larsdotterin.  

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

Tukholman suomalaisessa seurakunnassa ottivat 23.3.1776 kuulutukset Rymättylässä syntynyt 40-vuotias Eric Ingman ja Kokkolassa syntynyt Margaretha Backman, joka oli 17-vuotias. Matti Wallan virkamiesmatrikkelin mukaan Ingman oli apukamreeri kamarikollegiossa, mikä selittää olonsa Tukholmassa. 

Margareta Beata Backmanin isä Christian Backman oli kuollut Tukholmassa 19.7.1772 ja jättänyt leskelleen ja viidelle lapselleen suhteellisen pienen omaisuuden irtaimistoa (Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:225 (1772) Bild 1610 / sid 583 (AID: v222823.b1610.s583, NAD: SE/SSA/0145a)). Nuoren tytön avioliitto huomattavasti vanhemman miehen kanssa vaikuttaa läidin talouden kustannusten minimoimiselta, mutta kyse saattoi tietenkin olla myös syttyneistä tunteista.

Tämä lyhyt esittely on osa sarjaa, jonka henkilöt on poimittu Tukholman suomalaisen seurakunnan kuulutuksista vuosilta 1774-1777. Alkuunkaan kaikkia mahdollisia lähteitä henkilöiden elämän selvittämiseksi ei ole käytetty. 

Köyhäinapua saaneen kistu

Helsingin Uudenmaankatu 34 ja 36 tunnettiin 1800-luvun lopulla Antipoffin taloina. En ole löytänyt niistä valokuvaa, yllä on 1860-luvun maisemaa lähikortteleista Fredrikinkadulla (Gustaf Edvard Hultin, Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat CC BY 4.0). Ina Langen salanimellä Daniel Sten kirjoittamassa kirjassa Bland ödebygder och skär (1884) Antipoffin "kivimuuri" esitellään näin:

Se on syrjäisen kadun vieressä, ja sisältää pari sataa henkeä, kun se, kuten silloin oli asian laita, on ylen määrin asuttu. Sanotaan, että kodittomat siellä, jos jaksavat maksaa, saavat yösijan muutamalla pennillä, mutta jos he ovat niin ylen köyhiä, ett’ei mikään maksu ole mahdollinen, voivat he kuitenkin saada jonkunlaista yösijaa, vaikka toisenlaisesta korvauksesta –.

Oli miten olikin, – muutamia vuosia sitte lienee niitten säädyllisten työperheitten luku ollut hyvin vähä, jotka rupesivat täällä asumaan. Sen asukkaat olivat paraasta päästä rappiolle joutuneita työntekijöitä sekä muuta kaikenlaista tointa harjoittama irtainta väkeä. Yhtä vastenmielisesti kuin säädyllinen ja toimeen tuleva työmies astui tähän paikkaan, yhtä ehdottomasti viettyy surullisempaan kohtaloon määrätty raukka tähän suureen siveelliseen pahuuden, köyhyyden, tapainturmion ja kurjuuden keskukseen.

Jo, poiketessaan jostain poikkikadulta sille kadulle, jonka vieressä tuo iso huone sijaitsee, hengitetään tuota saastaista ilmaa, jota tavallisesti höyryää niissä paikoin, jossa köyhyydellä on asuntonsa. Ja kuta lähemmäksi tullaan, sitä väkevämmin ja kiusaavammin tunkeutuvat epäterveelliset löyhkät hengittimiin.

Paikan ympärillä, kadulla, leikkii katuojissa joukko siivottomia, tavallisesti huutavia, julkeita ja laihtuneita lapsia, joitten kasvoissa on tuo ennenaikaisen, surullisen vanhuuden ilme, joka aina turmeltuneiden vanhempain lasten kasvoissa ilmestyy. (Suomennos: Viipurin Sanomat 3.8.–1.12.1886)

Uudenmaankatu 36:ssa kuoli 6.4.1886 Helena Sofia Karlsdotter, joka oli 74 vuotta aiemmin syntynyt Iitissä. (Vaikuttaa todennäköiseltä, että hän oli räätäli Carl Bertilssonille 20.2.1812 syntynyt tytär.)

Viimeiset vuodet nainen oli elänyt köyhäinavulla ja räsymattojen kutomisesta ansaitsemallaan rahalla. Yösijasta hän oli maksanut 10-15 penniä yöltä. Kuollessaan hänellä ei ollut arkkuun sopivaa vaatekertaa yllään, joten poliisikonstaapelin läsnäollessa käytiin läpi hänen auki ollut kistunsa. Sieltä löytyi nyyttiin sidottuna 800 markkaa seteleinä, joista muutama sadan markan, ja kulta- sekä hopealantteina.

Löydöstä 7.4.1886 ensimmäisenä raportoinut Hbl toteaa, että vainaja oli kurjuudessaan rahasumman kerätäkseen sekä kärsinyt kylmää että nälkää. Viikkoa myöhemmin Oulussa Kaiku otsikoi oman lyhyemmän juttunsa "Kerjäläisen raha-ahneutta".

Onko ahneutta se, että näyttää köyhältä, vaikka omistaa rahaa? Vertailuaineistoksi Suomettaresta 4.12.1865 uutinen otsikolla Erään ahneen ämmän testamentti:

Viimes kuun 4 p. kuoli Rymättylän pitäjässä torpparin leski Liisa Nordström 80 vuotisena. Hän jätti jälkeensä 2881 markkaa 32 penniä, joista hän oli määrännyt kolmanneksen eli 960 m. 44 penniä Suomen lähetysseuralle. Vaimo asui torpassa pappilan maalla ja eli kurjassa tilassa ja luultiinkin sen vuoksi köyhäksi, jonka tähden hän pappilasta usein saikin apua sekä vähennystä ulosteoistansa; mutta vähää ennen kuolemaansa ilmoitti tämä visukinttu hänellänsä olevan tavaraa talletettuna permannon alla, josta se myös löyttiin. Vanhassa padassa esim. oli noin 300 puhdasta hopiaruplaa, usioita Ruotsin hopiarahoja, 6 puoli-imperialia, kultasormuksia y. m. sekä irtainta tavaraa, esim. 4 leiviskää villoja y. m. 

Kirkkoherran hyvyys

Yllä Rymättylän kirkko Armas Lindgrenin piirtämänä lehdestä Ateneum 9-11/1901. Rymättylän kirkkoherra Erik Wallenius kuoli 29.2. 1772. Sanomalehdessä Dagligt Allehanda julkaistiin 29.8.1772 teksti hänen elämästään. Mahdollisesti se on ollut osa lesken ylimääräisen armovuoden hakemusta, johon lopussa viitataan.

Kirkkoherraa kehuttiin siitä, että hän oli huolehtinut äidistään ja sisarestaan - tätä ei siis nähty itsestäänselvyytenä?

Oaktad den ringa lön han hade wid Regementet, och den fattigdom som honom tryckte, tog han icke destomindre år 1742 så wäl sin blinda och fattiga Moder, Änke-Probstinnan Wallenia född Loschöld, som och sin ena Syster Sal. Kyrkoherden Burmans Änka til sig, födde, klädde och skötte dem; den förstnämde i 22 år till des hon dog, och den sistnämnde icke allena til sin döde-dag, som war den 29 Febr. innewarande år, utan för at icke efter sin död låta hänne i elände förgås, har han gjordt hänne til lika Arftagerska med sin efterlämnade kära Maka, i den lilla qwarlåtenskap som efter honom fants, icke stigande til mer än 3020 Daler K:mt. [...] tog sin andra Syster Capellan Petrelii Änka til sig som njöt hans understöd i några år

Walleniuksen isä kuoli vuonna 1735 ja sisaren aviomies jo 1732. Kuka heitä "ruokki, puki ja hoiti" ennen kuin Wallenius otti vastuun vuonna 1742? Toisen sisaren ensimmäinen aviomies kuoli 1731 ja hän meni uudelleen naimisiin vasta 1739.

No, kirkkoherran hyvyys ulottui toki perheen ulkopuolellekin. Tekstin mukaan hän oli isän ja holhoojan asemassa pitäjän köyhille ja isättömille lapsille.

han har warit Fader och Förmyndare för en del af Socknens fattiga och faderslösa barn, tagit dem till sig, upfostradt, födt och klädt dem m. m., som wore widlyftigt at anföra.

Perintöasia Rymättylästä

Vanha lehtileike heitti minut Rymättylän Koisaareen. Rippikirjat (1736-1752, 1753-1766, 1767-1778 s. 101, 1779-1783, 1784-1794 s. 121,  1794-1799 s. 121) Hiskin tuella kertovat sieltä tutun oloisen tarinan.

Tilan 37-vuotias isäntä Johan Erichsson kuoli 19.3.1746. Leskensä meni melko tarkalleen vuoden kuluttua eli 5.4.1747 naimisiin itseään 16 vuotta nuoremman rengin Henrik Johanssonin kanssa. Tätä kutsuttiin vanhaksi isännäksi kun hän 72-vuotiaana kuoli 27.8.1797. Nuorempi isäntä, poikapuolensa Matts Johansson, oli tuolloin 59-vuotias ja sai vihdoin isänperintönsä hallintaansa.

Mutta näin yksinkertaista tämä ei ollutkaan, sillä lehtileikkeeni sanomalehdestä Inrikes tidningar 10.7.1798 näyttää tältä.

Matts Johansson peri 2/3 Koisaaresta 25.7.1772 tehdyn testamentin nojalla isäpuoleltaan! Miten oli hänelle joutunut? Ilmeisesti yksikään Kangasalta lähteneen Henrikin sisaruksista tai näiden jälkeläisistä ei äkännyt kiistää testamenttia, sillä tila jäi Mattsin jälkeen pojalleen.

Kuulutettu perintö Varsinais-Suomessa

Nauvon seurakunnan rippikirjan 1784-1789 sivulla 201 on Storskog nimisessä torpassa Henrik Mårtensson ja vaimonsa Maria Johansdotter. Seuraavaan rippikirjaan (1790-1795 s. 204) Marialle on saatu kirjattua syntymäpäivä, mutta Henrikille ei.

Se, että Henrikistä puuttui muutakin tietoa, selviää, kun hänen kuoltuaan 23.4.1796 oli tarve sanomalehtikuulutukselle, jonka Inrikes tidningar julkaisi 16.8.1796. Sen mukaan Henrikin arveltiin syntyneen Rymättylän Pulkkalassa. Mahdollisten sukulaisten pitäisi ehtiä 24.9.1796 pidettävään perunkirjoitukseen.

Hautauskirjauksen mukaan Henrik oli kuollessaan 64-vuotias eli syntynyt vuoden 1732 paikkeilla. Pulkkalassa on kaksi taloa isoavihaa edeltävällä ajalla SAY:n mukaan ja vuonna 1736 aloitetussa rippikirjassa niissä ei näy Mårtenia eikä Mårtenin poikaa.

Jos perukirja on tallella, se kertoisi perunkirjoitukseen ilmaantuneiden nimet. Ehkä Henrikin suku jäi silloinkin yhtäläiseksi mysteeriksi kuin nyt.

Hämäläisestä musiikkielämästä ja muita elämäntarinoita

Tapio Riikosen Project Gutenbergiin syöttämä Kaarlo Wesalan 'Waikka kokee, eipä hylkää herra' Tosikuvaus erään kansanlapsen elämän taistelusta (1892) vaikutti ensinäkemältä "tuoreelta löydöltä", mutta googlailu paljasti, että kirjoittaja on saanut Wikipedia-sivun, joka on jopa koristeltu perheensä valokuvalla. Eli mies ja tarinansa lienee tarvittavan verran tunnettu entisestään, mutta muistelmansa ansaitsevat kyllä edes yhden lainausnoston 1860-luvun kohdalta:

Vähän vaihetusta yksitoikkoisessa ja ilottomassa elämässäni sain sittemmin, ollessani noin 10-vuotias, kun rupesin soittamaan virsikanteletta. Sen toi isäni lukkarista lainaksi. Semmoista soittokonetta ei silloin ollut toista koko paikkakunnalla, ja sen soittaminen oli tietysti sitäkin harvinaisempi taito. Ensin opettelihe sillä isäni soittamaan ja minä kohta opin perässä itsestäni, melkein ilman neuvomatta. Pian mielistyin vasta oppimaani yksinkertaiseen taiteeseni niin, että unohdin kaikki entiset lapsuuteni huvit ja vietin kaikki jouto-ajat sävelten maailmassa. Se loi minuun ikäänkun uuden hengen ja kohotti mieltäni aatteellisempiin ajatuksiin. Kun alinomaa istuin soittimeni ääressä, oli siitä sekin hyöty että taisin jonkun ajan perästä soittaa ja laulaa ulkoa melkein kaikki virret Nordlundin koraalikirjan mukaan ynnä sen lisäksi suuren joukon muita lauluja. Korvani sai silloin semmoisen kehityksen ja varmuuden että aikamiehenä saisi vuosikausia uutterasti harjoitella päästäkseen yhtä pitkälle.

Ilmeisesti kansanmiesten elämäkerrat olivat kirjamuotia 1800-lopussa. SKS:n digitoimia ovat:

• Karl Jooseppi Koskinen: Elämän vaiheita (1886) - kirjoittaja oli mylläri Kiukaisten Paneliassa
• Zefanias Suutarla: Suomalaisen talonpojan elämänvaiheet: kertomus tosielämän pohjalla (1898) - rusthollari Rymättylästä
• Aleksander Lindqvist: Huvittava kertomus eli kokemusten koulu. 1 osa (1891) & 2. osa (1891)
• Aatu Koskelainen: Leivän ja seikkailun haussa : hämäläisen mökinpojan tarina (1918)