1) Viimeksi maaliskuussa totesin Kansallisarkiston digitointien suurimmaksi ongelmaksi pysyvien URLien puutteen. Syyskuun lopussa saimme lupaavan tiedotteen Kansallisarkiston aineistoille pysyvät tunnisteet – nimiavaruus on URN:NAN. Sen lupauksien toteutumista odotellessa on syytä laittaa muistiin se, mitä on luvattu:
Pysyvät tunnisteet annetaan ensin aineistokokonaisuus-, sarja- ja arkistoyksikkötasoille. Muulle aineistolle – kuten yksittäisille digitaalisille kuville – tunnisteet annetaan myöhemmässä vaiheessa. [...] Uudelleenohjauspalvelimelle sekä arkiston omiin järjestelmiin tehtävien muutosten suunnittelu aloitetaan syksyn aikana, ja tavoitteena on saada toteutus valmiiksi vuoden 2024 aikana. Pysyvät tunnisteet tulevat asiakkaille näkyviin Astia-järjestelmään, ja niiden käyttöönotosta tiedotetaan erikseen.
2) Syyskuussa kaipasin varmuutta Kansalliskirjaston digitointien avautumisesta. Minulle vastattiin
Laitoimme kysymyksen eteenpäin Digin asiantuntijoille, näin Jukka Kervinen vastaa: OCR ja tekstihaku on ollut mukana alusta asti ja olivat silloisen projektirahoituksen yksi peruste. Alun perin tulin töihin 1999 nimenomaan niitä tutkailemaan.
Finereader testaukset talossa oli alkanut 1998 puolella. Julkistus tapahtui Helsingin kirjamessuilla 25.-28.10.2001. Etusivulla ollut ”testausvaihe” oli käytännössä vain varauma/disclaimer teknisten häiriöiden varalta.
Toiminnallisuudessa ei tapahtunut käytön kannalta merkittäviä muutoksia ennen vuotta 2006, jolloin Digin ohjelmisto uusittiin täysin ja lisättiin aikakauslehdet ja pienpainatteet uusina aineistoina. 2001–2006 aikana sanomalehtiä digitoitiin lisää.
Sisäisesti katsomme palvelun avautuneen julkiseen käyttöön 2001.
3) Katsauksestani yliopistojen historian laitosten ohjeisiin digitaalisiin lähteisiin viittauksesta on vierähtänyt jo neljä vuotta. Pitäisi tehdä ehkä tehdä uusinta, mutta välipalana oli mielenkiintoista lukea Matias Ojasen gradua Digitaalisuus historian pro gradu -tutkielmissa Helsingin yliopistossa 2016–2022. Jo tiivistelmässään hän toteaa, että
Laadullisessa tarkastelussa tuli ilmi, ettei digitaalisiin aineistoihin ja tutkimuskirjallisuuteen viittaaminen ollut johdonmukaista tai vakiintunutta. Tutkielmissa esiintyi paljon vaihtelevuutta siitä, miten digitaalisiin lähteisiin viitataan.
Mielenkiintoinen pätkä on alaluvun päätöksenä sivulla 34
Osassa tutkielmista tutkimusaineistoa esittelevissä luvuissa ei välttämättä mainittu tai käsitelty lainkaan sitä, että aineistoa käytettiin digitaalisessa muodossa. Se saatettiin vain listata lähdeluettelossa esimerkiksi ”digitaaliseksi lähteeksi” tai ”digitaaliseksi arkistolähteeksi”. Toisaalta osa tutkielmista mainitsi tai selosti selkeästi digitaalisen aineiston käyttämistä jopa tutkielman metodien tai tutkimuskysymysten näkökulmasta. Pääsääntöisesti ainakin lähdeluettelossa oli varsinkin vuoden 2019 jälkeen noudatettu selkeämpää jaottelua ja yhtenäistä digitaalisten aineiston ilmoittamista. Harva tutkielma arvioi digitaalista aineistoa lähdekriittisesti esimerkiksi aineiston digitointiprosessin tai palveluntarjoajan suhteen, vaan lähdekriittinen pohdinta keskittyi lähinnä alkuperäisten aineistojen historialliseen kontekstiin.
Ojanen ei suoraan sano, että puuttuvaa käsittelyä pitäisi tutkimuksissa harrastaa, mutta kai kappaleen voisi niinkin ymmärtää. Koska kirjoitin väitöskirjaksi tarkoitettuun julkaisuuni tuollaista pohdintaa, pitänee olla sitä mieltä, että siinä on mieltä. Mutta sitten pitää myös kirjoittaa selostusta paperisen olomuodon merkityksestä, jos aineisto ei ole digitoitua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti