Vihannin juhannusyö 1867

Toinen ote Kotoa ja kaukaa -lehdessä kesäkuussa 1917 julkaistusta artikkelista Suven toivo 50 vuotta sitten. Muistelma juhannuksesta v. 1867 :

Juhannusyötä sitten valvottiin. Juostiin leskisillä, kierrettiin rinkiä, pojat löivät linnapalloa. Me tyttöset kävimme sitomassa onnenlankoja rukiiseen, joka jo oli siksi kasvanut, että hyvin kävi jo sitominen. Tähkälle se ei vielä ollut kerennyt. — Virvokkeina oli kahvia ja teetä. Syötiin voileipiä ja tehtiin sitten kävelyretki Helporin kankaalle tai kedolle. Siitä oli Vihannissa sellainen hokema: »lyödäänkö vetoa? pannaan kyynärä Helporin ketoa!» — Kun palasimme kävelyretkeltä, alkoi jo olla auringonnousun aika. Mielestämme se vasta aivan äsken oli kadonnut punaisena metsän taa ja nytkö se jo nousee? — Vihanti on alaista maata, ei mäen nyppylää kirkon lähettyvillä juuri ensinkään. Mistä ihmeestä oikein näkisi auringon nousun? Mennään vinttikamariin, siihen toiseen, jossa kesällä nukutaan ja talvisin on kylmillä — ehdotti muuan joukosta. Ei mennä, isä ja äiti häiriytyy, sanoi vanhin veli. Pojat kiipesivät pirtin katolle, rae tyttöset kellarin katonharjalle ja auringon kultaiset kirkkaat juhannussäteet näkyivät riemuisina siihenkin. Luonto oli kuin vasta luotu, niin puhdas ja toivoa uhkuva. Käki kukkui, leivo alkoi livertää, kotivarpusetkin sirkuttivat. Oli mitä ihanin juhannusaamu. 

Kun muut ihmiset jo alkoivat nousta aamuaskareilleen ja karjanhoitaja jo kolisteli lypsinastioita, silloin me vasta vähäksi ajaksi kömmimme vintille lyhyttä unta ottamaan, sillä juhannuspäivänä piti kaikkien taas olla kirkossa. Se oli isän tahto ja käsky eikä sitä laiminlyöty, jos ei olisi meitä nuoria kaikesti kirkkoon haluttanutkaan. 

Kyökkipalvelija oli yönsä viettänyt kyökissä pitäen huolta makean juuston keitosta. Senhän täytyi kiehua, kunnes kävi punertavaksi tai ruskeankeltaiseksi ja sokerin-imeläksi. — Se oli niillä seuduilla ainainen juhannusherkku. Moni sentään sai nyt olla ilman ja syödä särpimeksi »mustan lehmän maitoa» (vettä kaivosta), kun rehunpuutteessa olivat karjanantimet kuivuneet eivätkä juhannukseksi vielä kerenneet uudelleen herua maitoonsa takaisin. 

Vihannissa 19.6.1867

Kotoa ja kaukaa -lehdessä kesäkuussa 1917 julkaistu artikkeli Suven toivo 50 vuotta sitten. Muistelma juhannuksesta v. 1867 on varustettu nimimerkillä Pappilan tytär. Vihanti oli 1860-luvun nälkävuosien aikaan kappeli, jonka pappilaa isännöi Reinhold Helander. Tyttäriään olivat Anna (s. 1848), Elina Elisabeth (s. 1853) ja Sofia Eunika (s. 1858), jotka kaikki olivat elossa vuonna 1917. Yksi heistä aloitti muistelmansa näin:

Pieni kuihtunut koirankuminan lehti, jonka poimin ja panin säilöön Raamattuni lehtien väliin 19 p. kesäkuuta 1867, oli siellä vielä tallessa ja puhuu minulle valtavaa muistojen kieltä. Kun voisinkin selkein sanoin siirtää nuo muistot paperille, olisi se ehkä sekä hauskaa että opettavaista nuoremmalle sukupolvelle, joka vain kuin jonakin surullisena tarinana on kuullut kerrottavan tuosta maamme ja kansamme kärsiniysrikkaasta 60-luvusta. 

Poimin tuon lehden, kuten sanoin, 19 p. kesäkuuta 1867 Vihannin pappilassa ruispellon pientareelta. Lumi vielä peitti aitovieret, rukiinlaiho loisti kellastuneelta kulolta ja näytti perin uupuneelta. Yökylmät ja yhtämittaiset pohjoistuulet, pitkällinen kuivuus ja alhainen lämpötila olivat sen kuihduttaneet ja elinvoiman melkein tyystin tyrehdyttäneet. Ohra oli vielä tuskin ollenkaan itänyt. Perunat eivät olleet taimella ensinkään. Epätoivo täytti ihmisten mielet. Kotieläimet kärsivät rehunpuutetta ja pappilan läheisessä Aho-nimisessä talossa nääntyi kolme lehmää nälkään. Hätärehuna oli syötetty vanhoja katto-olkia, jäkäliä, koivunritvoja, puunkuoria y. m. Mutta uupumus tuli ja eläimiä hävisi. Vanhat ihmiset sanoivat huolestuen: »tänä keväänä on kotieläimillä nälkä, ensi keväänä on ihmisillä sama kohtalo.» — Ja se toteutui. 

Mutta juhannusmuistelmiahan aijoin piirrellä ja sotkeuduinkin tolalta pois tuohon synkänväriseen juhannusviikon alkuun. Niin, 19 päivänä kesäkuuta 1867oli tuo kellastunut lehti poimittu. Murretulla pelkomielellä sen lehtien väliin sievästi laittelin. Panin Raamattuni muitten kirjain alle, että lehti sileänä kuivaisi, ja siinä se on säilynyt nuo pitkät vuosikymmenet ja puhunut sanatonta, surunvoittoista kieltään ajasta sellaisesta, jota nuorempi sukupolvi ei ole nähnyi, ja Luoja varjelkoon näkemästä! 

Mutta juhannus se oli mitä ihanin. Juuri 19 päivän illalla alkoi ilma muuttua. Tuuli kääntyi, saatiin virkistävää sadetta ja sitten kohosi lämpö siihen määrään, että lämpömittari näytti 30 astetta ja samaa lämpötilaa kesti monta vuorokautta, melkein viikon päivät sekä yöllä että päivällä. Tuskin voivat arvata muut kuin ne, jotka ovat Lapissa kesäntulon nähneet, mitä ihmeitä tuo herttainen lämpö vähässä ajassa sai aikaan. 

Huoneenani oli minulla sisarteni kanssa vinttikamari, jossa akkuna oli puutarhaan päin. Työnäni oli kankaiden kudonta aina keväällä ja kevätkesällä. Helskyttelin silloinkin kangasta ja kangaspuut olivat akkunanpielessä, niin että puolaa muuttaessa oli tapanani katsoa puutarhaan. Pitkät viikot olin huoaten odotellut, milloin lehdet alkaisivat puhjeta puihin puutarhan pientareella. Se vielä niin mieltä kiusasi, kun aina vain kuuli epätoivoisella äänellä sanottavan: »kyllä nyt tulee surkea juhannus.» »Ihminen päättää ja Jumala säätää» sanotaan, ja niin kävi silloinkin. — Jo seuraavana päivänä, aina kun puolaa muuttaessa silmäsin puita, niin lehti puhkesi tavattoman kiireesti, se kasvoi aivan silmissä, kuten sanotaan. 

En tahtonut enää viihtyä kangaspuissa. Oli niin ihanaa tuolla ulkona, mutta äiti oli pannut määräksi, että kangas oli saatava loppuun ennen juhannusta. Kangaspuut oli saatava pois kamarista ja se siistittävä oikein kesäkuntoon. Sitä nopeammin lensi sukkula ja rannut seurasivat toisiaan. Siskot eivät tahtoneet ehtiä saada puolia tarpeeksi. Tukki jo kirjavana kuumotti, mutta malttia kysyi sen loppuun kutominen, ja ilo oli mitä suurin kun vihdoin sain saksilla tutkaimet poikki raksuttaa ja viedä vaatepakan äidille. — »Kiitos nyt lapsi kulta» sanoi äiti hymysuin. »Taisi sinulle jo hikihelniet kiireessäsi otsalle kohota, nyt kun on niin herttaisen lämmin ilma. Kesäkin on saapunut. Oletko nähnyt, miten kaikki on edistynyt puutarhassa. Ajattele, että herneetkin sai jo kepittää ennen juhannusta. Jumala on kaikkivoipa. Ei hän meitä hylkää. Ehkäpä kaikki vielä korjautuu ja viljakin kerkeää joutua.» Niin silloin ihanalla, lyhyellä lämpöajalla toivottiin — mutta toivo petti. — Siitä tuli surun lapsi siitä kesästä, niinkuin kaikki tiedämme. — 

Matti Antinpojan kaksi pelastumista

Vihannin Hanhikosken taloon syntyi 23.8.1758 poika, joka sai nimekseen Matti. Hänellä oli kolme vuotta vanhempi sisar Liisa, joka oli syntynyt perheen äidin kotitilalla Möykkylässä. (RK Vihanti 1751-1775, Veikko Perttusen puhtaaksikirjoitukset Vihanti 1765, Vihanti 1772)

Kesällä 1760, tarkemmin sanottuna 25.6.1760, lapset olivat illalla Piehinginjoen rannalla kaksistaan. Tuskin kaksivuotias Matti putosi jokeen ja viisivuotias sisarensa samoin, yrittäessään auttaa. Liisa onnistui pääsemään takaisin rannalle ja kutsui vanhemmat apuun. Nämä tavoittivat Matin virrasta kellumassa elottoman olosena. Kotiin kannettuna häntä kieriteltiin ja käänneltiin. Seitsemättä kuukautta raskaana ollut äiti yritti tekohengitystä. Hetken kuluttua poika näytti elonmerkkejä ja oksennettuaan verensekaista vettä palasi lähes entiselleen.

Pari vuotta myöhemmin perhe muutti Lattusen tilalle Ilveskorven kylään. Matti, Liisa ja Kalle saivat siellä vielä viisi nuorempaa sisarusta. Vain Matti kuitenkin seurasi äitiään 3.10.1769 Savikosken myllyille. Äiti aloitti jauhatuksen ylemmässä myllyssä ja alemmassa oli samassa toimessa talollinen Heikki Ollila. Ollilallakin oli poikalapsi mukanaan ja tämä leikki Matin kanssa myllyjen yläpuolella (slogo med en styråre i wattnet). Matti putosi veteen ja joutui myllyränniin. Hän siis kulki molempien myllynpyörien alitse. Aikuiset eivät huomanneet muuta kuin molempien myllyjen peräkkäisen pysähtymisen. Matille olisi voinut käydä todella pahasti, mutta hän sai pyörityksestä vain mustelmat ja pääsi omin voimin myllyjen jälkeen rannalle. 

Yhden pojan kaksi pelastautumista kaitseluksen armosta oli jotain niin erinomaista, että joku (todennäköisesti Saloisten pappi) kirjoitti pitkän selostuksen, joka julkaistiin Inrikes Tidningarissa 9.4.1770.

Tapahtuneen saama julkisuus tuskin oli syynä perheen muutolle Pyhäjoen Merijärven kylän Jussilaan vuonna 1773. Siellä Matin äiti kuoli 22.4.1779. (Perttunen: Pyhäjoki 1769,  Pyhäjoki 1775, Merijärvi 1781, Merijärvi 1788) Matti jäi taloon äitipuolenkin tulon jälkeen ja viimeinen ehtoollismerkintänsä on vuodelta 1790 (RK Merijärvi 1788-1810, 39)

Geni-profiilin avulla selviää, että Matista tuli tämän jälkeen Pyhäjoen Koskelan kotivävy (Perttunen: Pyhäjoki 1795, Pyhäjoki 1802, Pyhäjoki 1810). Hän kuoli Koskelan osan 83-vuotiaana vanhana isäntänä 31.1.1842 (RK Pyhäjoki 1817-23 s. 28, 1824-30 s. 30, 1831-38 s. 33, 1839-46 s. 19). Haudattujen listasta puuttuu kuolinsyyt.