Kesäsarja oli suunniteltu nopeatekoiseksi eli tekeminen vei pari päivää enemmän kuin piti, mutta tuli sentään valmiiksi ja ehdin ennen seminaaripäivää saada väikkärin käsikirjoituksen yhtä kohtaa työstettyä. Kyseinen luku arvioitiin seminaarissa vuosi sitten "lähes valmiiksi", mutta kyllä siitä nyt aika paljon parannettavaa löytyi. Olin mielestäni (edelleen) oikeassa siinä, etten rynnännyt hinkkaamaan sitä tuolloin. Olisi ollut ajan ja energian hukkaa.
Seminaariperjantai tarkoitti heräämistä perjantaiaamuna 3:40, jotta ehdin 24h S-marketin paistotuotepisteen kautta viiden junaan kohti Opinahjoa. VR ei pettänyt paluumatkallakaan, joten olin takaisin Helsingissä vähän ennen kahdeksaa. Elämme aikoja, jolloin näin pienestä surkeudesta korona-altistuksineen ei sovi valittaa, mutta sanotaan nyt niin, että on varsin epätodennäköistä, että kuluttaisin Opinahjon saranoita toistamiseen tällä lukukaudella. Ja kiitän jälleen etäseminaariaikoja, jolloin sain osallistuttua vaivatta.
Paluumatkalla huomasin Twitteristä, että Auraica eli myös vertaisarvioitu artikkelini oli ilmestynyt. Jei! Naputtelin oitis kännykällä ohjaajille päivitysviestin, joka oli pendannut tammikuun alusta, jolloin Auraican piti jo ilmestyä. Odotellessa olen muutamaan kertaan kiittänyt päätöstäni tehdä väikkäri monografiana. Valintaan oli muitakin päteviä syitä, mutta jos tämän artikkelin vertaisarvioiden ja julkaisun odotteluun olisi liittynyt todellisia paineita, olisin... ai niin, kyseistä kielikuvaa ei sovi näinä aikoina käyttää.
Sitten takaisin tutkimuskirjallisuuden ja kirjoittamisen pariin. Kuten kesäkuussa arvasin, ei tässä yhdellä lukukerralla ja hätäilyllä selvitä. Taas yksi kirja, jonka olin pikavilaisun perusteella jo työntänyt palautuspinoon, olikin sieltä pelastettuna täynnä erinomaisia pointteja. Ja lukulistallanihan on vain nafti 4000 nimikettä läpikäytäväksi ja uudelleen läpikäytäväksi...
Keskivaiheilla kuuta ilon aiheita olivat tutkimukselle keskeisten 1890-luvulla painettujen kirjojen löytäminen digitoituna lähes kolmen vuoden hakemisen jälkeen ja tieteellisen lehden teemanumeroon pyydetty artikkeli. Pyytäjä oli pitkäaikainen tuttava, mutta moinen hiveli kumminkin itsetuntoa. Aivan kuten se, että Ihan Oikea Historiantutkija pyysi minut tammikuussa HiTu-päivien sessioehdotukseensa, jonka läpimenosta tässä kuussa saatu tieto ei yllättänyt yhtään.
Digitoitujen 1800-luvun kirjojen pariin palattuani tein tarkistushakujen tarkistushakuja ja huomasin käsitykseni 1700-luvun lehtien historiankirjoituksesta perin puutteelliseksi. (Mitä se on siis ollut myös jo lähes kolmen vuoden ajan lukemassani kirjallisuudessa.) Joten alkukuusta aloitettu luvun työstö ei edistynyt vaan aikaa paloi hyvin obskyyrien teosten ja artikkelien metsästykseen ja selailuun sekä verkossa että Kansalliskirjaston Rotundassa.
Tämmöstä se tutkimuksen teko on. Myös sellaista, että rss-syötteessä huomaa niin tuoreen artikkelin, ettei sitä ole edes julkaistu. Abstraktissa oli kuitenkin linkki kirjoittajan viime vuoden lopussa hyväksyttyyn viestinnän väikkäriin. Linkin avatuani totesin, että siinä oli omalle tutkimukselleni erittäin relevanttia asiaa. Tiedän toki, että pitäisi pyrkiä Todella Järjestelmälliseen Tiedonhakuun, mutta kokemuksieni perusteella serendipiteetti rulettaa.
P. S. Menneisyyttä tutkivien väitöskirjatutkijoiden blogistaniassa Riku Kauhanen kertoi saaneensa SKR:n rahoituksen. Tutkimusaihettaan hän esitteli Turun yliopiston Elävää tiedettä blogissa: Katoavat metsien kätköihin: Metsäkaartilaisten muistot ja pakopaikat ovat häviävää kulttuuriperintöä. Villa Lanten blogiin Fenestra Finnorum kirjoitti väitöskirjatutkija Kirsi Vikman Keskiaikaisen arkielämän jälkien etsimisestä.
Kuva kirjasta "Viola Olerich, the famous baby scholar; an illustrated biography" (1900)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti