Tarinan päähenkilö "oli asunut lähes neljäkymmentä vuotta samassa talossa Ison-Roobertinkadun perällä. Aluksi oli hän palvellut siinä yli kaksikymmentä vuotta talonmiehenä. Jäätyään leskeksi ja saatuaan halvauksen toiseen ruumiin puoliskoonsa, oli hän heittänyt talonmiehen toimen vävylleen ja ruvennut itse tupakan kaupustelijaksi. Sitä ammattia oli hän nyt harjottanut kappaleen toistakymmentä vuotta, ollen kortteeria vävynsä luona ja siis omassa entisessä asunnossaan suuren kivitalon kellarikerroksessa." Tyttärelle ja vävylle hän suoritti "joka pennin siitä sovitusta hinnasta, mikä hänen tuli maksaa yökortteerista, lämpimästä ruuasta ja kahvista". Tämä yksityiskohta kuuluu tarinan juoneen, mutta lienee realistista, että vanhus, joka pystyi jotain ansaitsemaan, on osallistunut kulujen maksuun. Kun ansainta tarinassa loppui, vanhus työnnettiin vaivaistaloon.
Äkäisesti työnsi hän rautakärkistä sauvaansa katukäytävään, ontuessaan Isoa-Rooberttia alaspäin. Tavallisesti, ja varsinkin kauniilla ilmoilla, oli hän tottunut kulkemaan tämän taipaleensa hyvillä mielin, iloisena ja tyytyväisenä. Aamuisessa Helsingissä oli aina jotakin eloisaa ja mieltä virkistävää, mikä ei ontuen astuvaa vanhustakaan jättänyt vaikutuksensa ulkopuolelle. Tuttujen myymäläin, parturitupien ja kahvilain sivu oli hän toistakymmenen vuoden kuluessa tottunut tupakkalaatikoineen liikkaamaan kauppapaikalleen Ylä-Brondinin kulmaan. Siellä olivat aina vastassa hänen vanhat tuttavansa, ajurit, jotka huutelivat hänelle kokkapäisiä aamutervehdyksiä ja pukeiltaan laskeutuen riensivät ostamaan Kaukaasia- savukkeita. Ja yhtä tyytyväisenä, ruumis väsymyksen raukaisemana, oli hän illoin lähtenyt kompuroimaan kortteeriinsa, missä hän kaikessa salaisuudessa laski päivän ansiot ja liitti niistä sen, mikä jäi menoista yli, entisiin säästöihinsä. [...] Ja minkä turvallisuuden tunnon nuo kolikot yhdessä säästöpankkikirjan kanssa loivatkaan hänen rintaansa sellaisina kylminä ja sateisina päivinä, jolloin hän puoli kohmettuneena kärvisteli kauppapaikallaan, ilman että yksikään ohi kulkijoista pysähtyi hänen laatikostaan paperossia valitsemaan.
Ylä-Brondini oli kahvila Eteläesplanadi 20:n ja Korkeavuorenkatu 36:n kulmassa.
 |
| Eric Sundströmin valokuva HKM CC BY 4.0 |
Päähenkilö ei tietenkään ollut kaupungin ainoa tupakanmyyjä.
Kääntyessään Isolta-Roobertinkadulta Erottajalle, huomasi hän ammattitoverinsa, vanhan, upposokean kaartilaisen asettuneen jo paikoilleen Erottajan ja Pikku-Roobertinkadun kulmaan. Siinä istui hän kangastuolillaan kulmatalon seinää vasten nojaten, tupakkalaatikko polvellaan, haaraparta huolellisesti suittuna ja rinnassa pari Turkin sodassa ansaittua mitalia. Pienen poikansatyttären taluttamana saapui hän joka aamu täsmällisesti paikalleen, toisessa kainalossa tupakkalaatikko ja toisessa kangastuoli. Tavallisesti istui hän jo siinä asemillaan Adamssonin kulkiessa ohi. Viime mainittu ei tuntenut sokeata ammattitoveriaan, mutta hän oli tottunut jonkunlaisen myötätunnon vaikutuksesta nyökäyttämään päätään sotavanhukselle sekä ajatuksissaan toivottamaan hänelle hyvää huomenta. Tänä aamuna löi hän sen kuitenkin laimin, ontuen jurosti ammattiveljensä ohi, joka juuri möi Matti-laatikkoa eräälle työmiehelle, tunnustellen tarkoin hyppysissään saamaansa rahaa, sillä usein olivat heittiömäiset ostajat antaneet hänelle viisikymmenpennisen sijasta raitiotiepoletin.
Tultuaan perille Ylä-Brondinin kulmaan näki Adamsson keski-Esplanaadin puoleisella kadunsivulla pirssissä tutun issikkarivin. Öljytakkeihinsa kääriytyneinä istua turjottivat ajurit pukeillaan, mutta harvat heistä tänään hieman liikahtivat ja murahtivat vaisun «moriensta!» nähdessään tuon ontuen liikkuvan vanhuksen, joka ahavan puremine kasvoineen, tupakkalaatikoineen ja puolen tuuman pituisine parransänkineen tuntui heistä melkein kuin kuuluvan sen katukulman kiinteimistöön. Jos Adamsson olisi pysynyt pitempään poissa asemiltaan, olisivat he jo pelkissä vaistoissaan tunteneet, että katukulmasta puuttui jotakin tärkeätä ja siihen välttämättömästi kuuluvaa. Aivan samoin kuin Adamsson puolestaan tunsi ja ajatteli heistä, ajureista. Toisinaan oli Adamssonillakin mukanaan samanlainen kangastuoli kuin vanhalla kaartilaisella. Mutta useimmiten jätti hän sen kuitenkin kotiin ja tyytyi seisoskelemaan katukäytävällä. Ja jos jalkoja väsytti, niin silloin saattoi hän istahtaa sille rautakaiteelle, joka erotti katukäytävän keski-Esplanaadin istutuksista.
Tänään hänellä oli tuiki huono kauppaonni. Sadetakkeihinsa kääriytyneinä riensivät ihmiset kiiruusti ohi, luomatta katsettakaan häneen ja hänen laatikkoonsa. Ajurit eivät myöskään näyttäneet tänään piittaavan tupakasta. Niin oli hän seisoskellut jo parisen tuntia asemillaan, saamatta edes tulitikkulaatikkoa myydyksi.
Vähätpä ansiosta ja voitoista, mutta olisihan se ollut terveellisenä mielen virkistyksenä saada kauppa käymään. Hänelle oli tärkeätä nähdä, että häntäkin tarvittiin ja että hänelläkin oli oma sijansa tässä ihmishyörinässä. Mutta saamatta aikaan penninkään kauppaa, tuli hänelle aina, ja varsinkin juuri tänään, tunne sellainen, että hän on kuin eloton ja tarpeeton kappale, jonka kaikki ohikulkijat toivoisivat pois siitä tieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti