Vanhennuskaupat ja saunassa asuminen

Keuruun Veräjä

Ollessaan Pihlajaveden koulunopettajana Heikki Jartti haastatteli Janne Ahoa (1848-1935) ja kirjoitti tämän elämäkerran, joka julkaistiin Suomen kuvalehdissä 51-52/1928, 2/1929 ja 3/1929. Ahon elämää koskevat tiedot siitä on kopioitu muutenkin perusteelliseen Geni-profiiliin, joten ei niistä sen enempää. Mutta Jartin välittämät muistelunsa vanhempiensa asuinoloista 1840-luvun lopulla ovat yleisemminkin mielenkiintoisia.

Aluksi luulin, että tekstin vanhennuskaupoilla tarkoitettiin talonkauppaa, johon liittyy syytinki. Mutta ei.

Vanhennuskaupat on suhde.joka syntyy, kun lapseton, talon taikka pienemmänkin asumuksen omistava parikunta ottaa turvakseen ja perijäkseen jonkin nuorenparin tai naimattoman nuoren jompaakumpaa sukupuolta, tavallisimmin oman sukupiirin sisäpuolella. Milloin »vanhentaja» on »vanhentamaan» tullessaan naimaton, on hänen naitava »vanhennettaviensa» valitsema henkilö, joka niinikään kuuluu sukuun. Vanhennettavat valitsevat vanhentajansa melkein aina niin, että toinen vanhentajista on isännän, toinen emännän sukukunnasta. Niin menetellen »elämä ei mene vieraalle», vaikka vanhalle parille »ei olekaan sallittu lapsia». Vanhennuskaupat ovat vain »suupuheen kauppoja», ja vanhennettavat pysyvät useimmiten »hallituksessa» kuolemaansa saakka. Jos vanhan parikunnan ja nuoren parikunnan välit rikkoutuvat auttamattomasti, ajavat vanhennettavat vanhentajansa talosta pois, korvaamatta nuorille heidän talon hyväksi tekemäänsä työtä, ja ottavat uudet vanhentajat, joskuspa vielä kolmannetkin. — Tällaisia suhteita solmitaan maaseuduilla meidänkin päivinämme, vaikkakin harvemmin kuin »ennen vanhaan».

 En ollut ikinä kuullut. Saunassa asumisesta kylläkin, mutta en näin yksityiskohtaisesti.

Saunoissa asuvia nimitettiin »saunakesteiksi». Saunassa asuminen oli silloin sangen tavallista, mutta perin harvoin majaili saunassa perhe, jonka isä oli elossa ja alkujaan »talollisten lapsia». Sauna oli oikeastaan vain köyhien leskien ja heidän orpolapsiensa asuinpaikka. Niinikään joutui »saunannurkkaan» piikaihminen, joka »potkaisi aisaansa», ja' hänen »kalliolla tehty kakaransa», mikäli ei kumpainenkin suorastaan kerjuulle häätynyt. Milloin talontyttärelle »sattui vahinko», saatiin hän naitetuksi vielä sittenkin jollekin yrittelijäälle renkimiehelle, joka ymmärsi antaa arvon morsiamelleen luvatuille perinnöille. Ne olivat: torpanmaa, pari lammasta, lehmä ja oikein hyvässä tapauksessa hevonenkin. Saunojen asukkaat suorittivat asuntonsa vuokran taloon työssä. Kun talon miehet ajoivat »saunarangat» — ne olivat kaskia poltettaessa palamatta jääneitä pinnaltaan mustiksi hiiltyneitä puiden runkoja, »teloja» — metsästä saunan seinukselle, oli »Sauna-Aapon» nakattava rangat »saunahaloiksi». »Sauna-Eeva» lämmitti puolestaan saunan talonväelle ja »astui toiseksi vesikorennon alle» saunavettä kaivosta saunaan kannettaessa. Toisena vedenkantajana oli joku talon piioista. 

Kolehman sauna oli savusauna samoin kuin kaikki silloiset saunat. Siinä ei ollut pienintäkään lasi-ikkunaa, ja sen lattiana oli paikoin maa, paikoin mädäntymistilassa oleva puu. Saunaa lämmitettäessä oli sen ovi pidettävä raollaan ja korkealla seinässä sijaitseva laudalla suljettava »lakeinen» kokonaan auki, muuten saunan asukkaat olisivat tukehtuneet lämpiävästä kiukaasta saunaan ryöhyävään savuun. Päivän ollessa saatiin saunaan valoa »alaikkunasta», joka sekin oli laudalla suljettava, mutta kaksi taikka kolmekin kertaa lakeisikkunaa suurempi. Valoa tuli ikkunaaukosta suhteellisesti vähän, tuulta, kylmää ja vetoa paljon. Aamu- ja iltapuhteista valaistiin saunaa kiukaan rakoihin pistetyillä palavilla päreillä. Nekin antoivat valoa vain niukasti, mutta savua sitä runsaammin. 

Kolehman saunakestit eivät koettaneetkaan hankkia saunaansa huonekaluja. Saunan alakerrassa oleva jykevätekoinen, savusta, noesta ja ihmishiestä sysimustaksi mustunut penkki oli heillä pöytänä, saunan lavo, laudepenkit ja »mallasparvi» sänkyinä. Vuodevaatteitakaan ei Kolehman saunakesteillä ollut. Mutta ihminen, joka aloittaa raskaan päivätyönsä jo kello 5 aamulla ja lopettaa sen vasta kello 8 illalla, nukkuu hyvin saunassaan pehmittämättömilläkin penkeillä. Ja minkä saunan tuhannet kirput, lavan alla sijaitsevassa, mädäntyvää törkyä kukkuroillaan olevassa »karsinassa» siinneet, häntä pureskelemisellaan häiritsevät, sen saunan sadat sirkat yksitoikkoisella sirinällään viihdyttävät. 

Kadehdittavaa Aapo Aaponpojan ja hänen perheensä elämä Kolehman saunassa ei ollut. Vaikka Johannes-poika oli silloin vajaan kolme vuotta vanha, muistaa hän »saunatalven» vielä kuin pahan unennäön. Hän kertoilee siitä: »Saunan porstuaa nimitettiin kodaksi, mutta oli se silti tavallista rakennustapaa käyttäen hirsistä rakennettu. Kodan keskellä oli kivistä kyhätty liesi ja lieden yläpuolella riippui kattoon kiinnitetty puinen hahla, jonka haarukkaan pata asetettiin keitettäessä. Äidin keittäessä kodassa ruokaa, kahvia hän ei vielä silloin laisinkaan keittänyt, kelpasi lasten oleilla lämpimässä ja savuttomassa saunassa. Mutta kun sauna pantiin kylpömistä varten lämpiämään, ja niin tehtiin joka arki-iltapäivä, täyttyi se pian savusta ja tikarasta. Kyllä silloin pisti lasten kurkkuihin ja silmiä kirvelsi. Illalla tuli talonväki saunaan. Koko kylpömisajan oli sauna täynnä höyryä ja kitkerää lääsyä. Me lapset kärvistelimme kylmällä, märällä ja likaisella permannolla, äiti palveli kylpevää talonväkeä ja isä oli hiljainen.» — »Mitä äitinne tapasi keittää kodassa?» kysäisee tämän kirjoittaja väliin. - »Nauriita useimmin, mutta joskus myöskin ruis- taikka öhravelliä.»