1800-luvun perjantai

Perjantaiaamun 1800-luvun päivillä aloitin kirkonkuulutuksia käsittelevässä sessiossa. Kielitieteilijät Taru Nordlund ja Ritva Pakkaskallio ovat miettineet asetuksista alkaneita tekstiketjuja, joihin kirkonkuulutukset liittyvät joko asetuksen tai sen toteuttamisen synnyttämien tekstien julkisena lukemisena. Asetuksissa esiintyvää 1. persoonan preesensissä kirjoitettua fraasia "täten ilmoitan, että" he kutsuivat eksplisiittiseksi performatiiviksi, jonka pointtina on, että ilmaus johtaa seuraamuksiin kielen ulkopuolisessa maailmassa ja ilmauksen käyttäjällä on valtuudet muutoksen aikaansaantiin. Näin ollen oli hupaisaa, että se tarttui tavallisten ihmisten kieleen ja löytyi m.m. sanomalehti-ilmoituksista.

Tämän jälkeen kolmannen keynotepuheen piti Tomi Huttunen aiheenaan venäläisissä sanomalehdissä vuosina 1875-1892 ahkerasti erilaisissa kulttuuritoimissa esiintynyt pietarinsuomalainen herra Grosswald, joka oli silkkaa fiktiota. Huttusen Idäntutkimuksessa julkaistu artikkeli Venäläis-suomalainen kulttuurivaihto ja mystinen Herra Grosswald ei ehkä ole yhtä riemastuttava kuin esityksensä, mutta sisältää varmasti samaa asiaa. Jonka kokoamisessa digitointi oli ollut olennaista, Huttunen oli päätynyt Grosswaldin jäljille venäläisen kirjallisuuden suomennoksia etsiessän hakemalla kirjailijan nimellä.

Grosswaldin esiintymisistä itseäni viehätti eniten kruunajaisten aikainen kohtaus, jossa vilahti myös naissäveltäjä, joista edellisenä päivänä oli ollut puhetta. Grosswaldin olematon käännös oli päätynyt kirjallisuuteen, joten voi kuvitella myös, että lähdekritiikitön säveltäjien etsijä olisi riemuissaan poiminut neiti Häxanin tiedostoihinsa. Mutta onneksi nimensä oli niin outo, että herätti epäilyksiä Suomessa heti.

Digitoinneista ja edellisen päivän esityksistä puheen ollen, Kansalliskirjaston FB-päivityksenä kerrottiin eilen asia, joka olisi varmasti kiinnostanut useita paikalla olleita:

Kansalliskirjasto on digitoinut SLS:n julkaisusarjan. Julkaisusarja sisältää Svenska litteratursällskapet i Finlandin (SLS) julkaisuja vuodesta 1886 aina 2000-luvulle. Sarjassa on kaikkiaan 789 julkaisua, yhteensä 224 695 sivua. Tärkeitä aiheita SLS:n julkaisuissa ovat historia, kirjallisuus, kieli sekä perinteet ja kansankulttuuri. Kirjojen joukossa on editioita mm. Runebergin ja Södergranin teoksista, lukuisia elämäkertoja ja tutkimuksia merkittävien kirjailijoiden toiminnasta ja tuotannosta. Tekijänoikeudesta vapaat julkaisut ovat kaikkein katsottavissa Kansalliskirjaston digi.kansalliskirjasto.fi palvelussa

1800-luvun perjantaihin palaten kaupunkipalojen sessiossa Panu Savolainen puhui enimmäkseen tuttua asiaa Turun rakenuksien jäljitykseen käyttämistään lähteistä. Mutta palovakuutusten suhteen oli uutta se, että kiinteistön kuvaus oli omistajan vastuulla ja edusti täten omaa näkemystään esimerkiksi huoneiden tarkoituksista. Esimerkkinä Savolainen mainitsi Christina Krookin, joka oli käyttänyt hienoja ranskalaisperäisiä nimiä huoneista, jotka maistraatin edustajalle olivat kaikki kamareita. (Ja tämä oli tieteysti sitä hupaisempaa, kun Krook on kaukainen sukulaiseni.)

Savolainen mainitsi myös kuvauttaneensa kaikki Turun kaupunginarkistossa olevat palovakuutukset. Hän vakuutti olevansa valmis kuvat toisille tutkijoille jakamaan, mitä en epäile hetkeäkään. Mutta mieleen tuli äskettäin Twitterissä pyörinyt kv-keskustelu siitä, että eikö olisi järkevämpää, jos tutkijoiden ottamat arkistokuvat saataisiin yhteiseen kuva-arkistoon. No, tällähän on omat ongelmansa kuvalaadun ja kuvauksen kattavuuden kannalta ja varmaan muutaman muunkin asian puolesta. Arkistojen omat digitoinnit ovat luotettavampia. Mistä puheen ollen, Turun kaupunginarkiston digitoinnit luvattiin marraskuussa 2018 asiakaskäyttöön  "lähitulevaisuudessa"...

Viimeisessä sessiossa puhuttiin kirjeistä. Kun kuulin viimeistä esitystä kuvattavan fiktiiviseksi, meinasin karata paikalta. Onneksi en, oli hieno loppu antoisille päiville. Taiteellista tutkimusta tekevä Elina Saloranta oli tehnyt latvialaisen taidemaalarin kanssa avioituneen laulajatar Elli Forssellin kirjeestä lyhyen videon. Sen katsottuamme saimme viime minuuttia aikaa kirjoittaa vastausta. Kirje oli tuskainen, joten vastaaminen tuntui yllättävän vakavalta, vaikka Forssell on kuollut kauan sitten. Loppukeskustelussa harjoite koettiin hyödylliseksi tavaksi reflektoida omaa ymmärrystään lähteissä esiintyvästä ihmisestä.