Innottomuutta Raaseporissa

Tammisaaren museokeskukseen minulla ei ollut Hangon retkellä mitään erityistä syytä pysähtyä, mutta pysähdyin kumminkin. Edellisen kerran olin ollut museossa kesällä 2011. Unohtunut oli m.m. se, että täällä on esitetty kaupungin historia kivikaudelta alkaen kronologisesti eli Lohja ja Porvoo eivät olekaan omituisuuksia. Ilmeisesti ajatukseni ovat turhan voimakkaasti kiinni Helsingin katastrofaalisessa tilanteessa.

Vuonna 2011 olin käynyt myös museon sivurakennuksissa, mutta unohtanut ne täysin, joten saatoin ihastua valokuvaamoon uudelleen. Näitä ei kai sentään ole joka kaupungissa?

Valokuvaamon tuli avaamaan yksi kolmesta työntekijästä, jotka päärakennusta kiertäessäni pelasivat lipunmyynnin vieressä korttia. Kun museossa ei ollut kävijöitä, niin mitä turhaan seisoa tyhjänpanttina. Kun kävijä on paikalla, sitä voisi kuvitella, että työntekijöillä olisi jotain kerrottavaa, mutta ei. Yksikään neidoista ei omaehtoisesti kertonut mitään.

Porvaristalossa yritin saada sisustuksesta jotain ekstraa irti kysymällä oppaan/vahdin mielestä mielenkiintoisinta esinettä. Sellaista ei ollut. En tiedä olisiko ruotsiksi irronnut tekstiä helpommin, mutta ikävä kokemus. Jos työntekijät eivät ole kiinnostuneita eivätkä innostuneita, niin kävijän harteille jää turhan paljon käynnin onnistumisesta.

Mitä lie lapsukaiset ajatelleet omasta innostumisestani, mutta katsoin asiakseni selittää sitä ääneenkin. Ensinnäkin ihastuin seinälle kehystettyyn uskonnolliseen arkkipainatteeseen  vuodelta 1778.

Pääsiäistapahtumien repliikin saanut piika näyttää aika 1700-lukulaiselta. (Pahoittelen kuvalaatua, en paikan päällä älynnyt ottaa lähikuvia.)

Ja vierekkäisellä seinällä oli ruotsiksi sama painate, jonka olin nähnyt suomeksi Johannes Lohilammen museossa!

Ja läheisellä seinällä oli aivan ihania maalauksia. Vahti kutsui näitä tapeteiksi ja vakuutti niiden olevan jostain Tammisaaren talosta. Tekstistä päätellen nämä kolme mieshahmoa ovat joulukertomuksen kolme itämaan tietäjää!

 Tämä kulkue jäi mysteeriksi ja kuvani on epätarkka.

 Päällimmäisenä ovat raamatun viisaat ja tyhmät neidot lamppuineen.

Niin ja museossa oli myös sokerihakkuri, josta taitaa tulla nyt kesän teema. Huom! myös Porvoon Holmin talosta tuttu tapettityyli.

Tammisaaresta kiirehdin Forngårdeniin, jonne ehdin puoli tuntia ennen sulkeutumista.

Tuvan oviaukossa istui päivän neljäs neitokainen, joka ei reagoinut tervehdykseeni mitenkään vaan jatkoi kirjansa lukemista. Minulla ei ollut aikaa hukattavana, joten en jättänyt häntä omaan rauhaansa vaan tiedustelin josko hän oli henkilökuntaa. Oli ja tämän tunnustettuaan suostui ottamaan vastaan 2 euroa sisäänpääsymaksuna. Jälkikäteen ajateltuna olisi vain kannattanut astua sisään ohitseen. Tuskin olisi innostunut reagoimaan. (Ja näin jälkikäteen tarkistettuna kyseessä oli Museokortti-kohde eli todellakin meni hukkaan ne eurot.)

Museoretken suunnittelusta oli vierähtänyt aikaa, joten kysyin sitten lyhyttä kuvausta paikasta. Sain yhden virkkeen, jonka asiasisältö oli sanassa saaristolaisasutus. Hän ei jatkanut toteamalla, että aitassa olisi lisää tietoa rakennusten alkuperästä, eikä huomauttanut pöydällä olevasta kansiosta, jossa oli sivukaupalla tietoa museon historiasta. Ehkä hän oli satunnainen apulainen. Mutta jos oli koko kesän museotyöläinen ja asenne ensimmäisellä työviikolla oli tämä...

Tuvan muuten tavanomaisesta sisustuksesta kiinnitti huomioni tuoli, joka etureunan saranan perusteella kääntyy matalaksi pöydäksi. Jos nyt väitän etten ole tällaista koskaan nähnyt, kohtaanko puoli tusinaa Suomen museoissa ennen kesän loppua? Ja jossain museossa oppaan, joka osaa kertoa esinetyypistä jotain?