Nimimerkki Ilarios kirjoitti tieteen popularisoinnista: "Äkkiseltään minulle oli kuitenkin vaikea käsittää, miksi joku haluaisi mahduttaa itsensä stereotypiaan norsunluutornissa istuvasta faustilaisesta tiedemiehestä, joka panttaa tutkimuksensa kateellisena itsellään. Ei tiede ole sellaista."
Nimimerkki suncolourfairy on on todennut: "Pelkkä Wikipedia-tasoinen asioiden tutkiskelu paljastaa kahdenlaisia ilmiöitä: 1) sellaisesta tuoreesta historiasta, jonka tunnen omakohtaisesti (sen eläneenä ja myöhemminkin läpikäyneenä) esitetään todella vinoutuneita näkökulmia; 2) kun sinänsä mainiota linkityssysteemiä käyttää hyväksi ja yhdistelee asioita, löytää historiasta kuin historiasta näkökulmia, joista tulee ihan hämmentäviä vaikutelmia."
Katja on miettinyt koulutusasioita: "Olisin tässä vaiheessa elämää paljon vastaanottavaisempi ihan kaikelle sivistykselle. Olen jopa suunnitellut kahlaavani Suomen historian läpi ihan silkasta mielenkiinnosta - tällä hetkellä en paljon muuta muista kuin Pähkinäsaaren rauhan. Miksi ihmeessä yleistietoa syötetään lapsille silloin, kun (isoille) asioille ei ole minkäänlaista viitekehystä? Kaikki on yläasteikäiselle vain ja ainostaan teoriaa vielä 10 vuoden ajan." Olen täysin samaa mieltä.
Matti Mattila kirjoitti joulukuun lopulla valokuvien tunnistamisesta ja mainitsi Museoviraston hankkeesta, jossa ollaan digitoimassa 40 000 kuvaa internettiin. En moista tiedotetta itse kyllä Museoviraston sivuilta löydä, mutta Kuva-arkiston verkkonäyttelyissä on kyllä Tuhat tuntematonta.
Obeesia reflektoi muistoja.
Hedonisminvastaisessa Kansankokonaisuus-blogissa muisteltiin Elias Simojokea.
Reijo Valta oli lukenut kirjan kotimaisista kummituksistamme.
Martti Linna luki Heikki Peuraniemen kirjan Oksan takaa ja toteaa "Omasta elämästä päiväkirjamaisesti kertovassa teoksessa ei välttämättä ole sitä sankaria eikä hänen varjoaan. Ei ole rinnalla kulkevaa veijaria tai auttajaa. Alku, keskikohta ja kliimaksi jäävät puuttumaan. Elämä soljuu, eikä jakaudu episodeiksi." Linna kirjoitti myös Ian Kershew'n Adolf Hitler elämänkerrasta ja aiheiden uudelleen käytöstä.
Kershaw'n kirjan oli lukenut myös Esa Pesonen.
Nimimerkki Telle on miettinyt historian naistaiteilijoita ja Marie Antoinettea.
Uusin villitys näyttää olevan kirjojen lukeminen kirjoittajien mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Historianopettajaksi esittäytynyt nimimerkki Amma on aloittanut melko historiallisissa merkeissä: Aristofanes: Kolme komediaa ; Minna Canth: Köyhää kansaa; Jörn Donner: Petollinen sydän (suku- ja yrityssaagan päätös); Carita Forsgren: Kolmen kuun kuningatar (historiallinen romaani)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti