Viikonloppu Porissa

Yllä tunnelmakuvaa Porissa pidettyjen Valtakunnallisten sukututkimuspäivien näyttelystä ja messuavustajani rakentama esittelypöytä. Täytyy sanoa, että rekrytointini meni nappiin: avustaja hoiti kuljetukset, sisustuksen ja ison osan myyntityöstä. Yritti vielä parhaansa mukaan kannustaa minua aktiivisempaan myyntityöhön, mutta syytän satakuntalaista geeniperimääni arkuudestani. Ikinä en enää ihmettele sukututkimustapahtumien apaattisia tiskinpitäjiä, sillä sellainen olin suuren osan ajasta itsekin.

Avustajan erinomaisuuden kruunasi se, ettei hän edes ottanut palkkaa. Ei sillä, että myyntituloissa olisi ollut hirvittävästi jakamista, jos niistä vähensi edes painatuskulut, minun matkustukseni Satakuntaan ja pöytäpaikan. Puhumattakaan sitten kirjoihin liittyneen tutkimuksen kustannuksista. Eli ammattilaiseksi ryhtymisestä en haaveile vaan jatkan harrastamista hyvässä seurassa. Erinomaisen kiva oli tavata niin vanhoja kuin uusiakin tuttuja!

Sunnuntaina trafiikki hiljeni ja kävin kuuntelemassa Virpi Nissilän ja Ulla Koskisen esitelmän tuomiokirjatutkimuksistaan. Tutkimuksen käytännöstä olisin mielelläni kuullut jotain, mutta yhteenvedon hahmotelma varallisuuden, luottamustoimien ja aktiivisen esiintymisen kasaantumisesta samoille ihmisille/perheille kuullosti mielenkiintoiselta. Siltä, että siitä voisi ammattitaitoinen tutkija saada irti oleellista asiaa maalaisyhteisön rakenteesta, kunhan keksii sopivan analyysin kohderyhmän.

Kotimatkalle sain bussiin vieruskumppanikseni sukututkijatutun. Hänellä oli matkalukemisena uunituore julkaisu, Heikki Vuorimiehen Ruotusotilaiden tutkiminen. Olin huomannut sen SSS:n pöydällä, mutta ohittanut "kun ei minulla ole ruotusotilaita tutkittavana". Moka, moka, moka. Kirjaa ei arvioida nimen perusteella vaan sisältöön tutustumalla! Matkatoverini selaillessa kirjaa tajusin, että se kertoi sotilaslähteistä niin laajasti, että auttaisi pikkukapiaistenikin tutkimisessa. Sivuilta olisi myös löytänyt tietoa, jolla olisin pystynyt avaamaan allaolevan kadotetusta eläkekirjeestä kertovan ilmoituksen (Posttidningar 9.10.1797) merkityksen blogitekstiksi. Mutta tämä jätetään nyt kotitehtäväksi aiheesta kiinnostuneille.

Koottua

Tällä viikolla raportoidun Ruotsin historia urakoinnin muistoksi kuvitusta kirjasta The Sagas of Olaf Tryggvason and of Harald The Tyrant (Harald Haardraade).

Aaro Sahari käsitteli Kekkosen asemaa nykypäivässä:

Kekkosesta on selvästi tulossa epähistoriallinen hahmo, jonka kaikki tunnistavat, mutta jonka historiallinen merkitys on niin pahoin sekoitettu ja hämmennetty, ettei siihen liittyviä selvästi negatiivisia arvolatauksia edes osata ajatella.

Tuuli Hakulinen aloitti Kronstadtin kapinan esittelyn. Otto Aura oli lukenut Englundin Pultavan. Juha Makkonen oli lukenut kirjan The ascent of Money. Ari Juntunen arvioi Tapani Baggen Valkoisen hehkun: "Rakenne on hieman mekaaninen ja anakronismilta ei voi välttyä. Poliittinen 30-luvun konteksti on hyvin rakennettu, mutta ihmiset tuntuvat liian moderneilta."

Leo orientoitui poliittisen historian pääsykokeeseen. "Haluan päästä oppilaitokseen lukemaan alaa, jonka tunneilla minulla on oikeus pukeutua stetsoniin, nahkatakkiin ja ruoskaan." Anteeksi mitä?!

Vaihteeksi löytyi uusi sukututkimusta esittelevä blogi. Toivotan pitkää ikää!

Dick Harrison kirjoitti på svenska syntymäpäiväjuhlinnan tulemisesta Ruotsiin. Korkeintaan 150-200 vuotta vanha tapa.

Sanna totesi gradupiiristä, että "on ollut äärimmäisen lohdullista, kun vetäjä on omalla kyynisen kuivalla tavalla naureskellut sille, miksi normaaleille akateemisille tavoille (aineiston tarkka ja huolellinen läpikäyminen) pitää antaa Oikea Teoreettinen Nimi, kuten vaikkapa lähiluku."

Prahassa opintovapaata viettävä Johanna on käynyt eksoottisissa arkistoissa. Dick Eastman puolestaan kertoi in English Ison-Britannian kansallisarkistossa käynnistä sukututkijan silmin.

Kasvatus&Aika -lehti tarjosi kauan odotetun katsauksen Jyväskylässä järjestettyihin historiatutkimuspäiviin, tutkijasymposiumiin Oral history and fieldwork – The (Re)use and Interpretation of Research Materials sekä pinkka-arvostelun Salattuja elämiä 1700-luvulla – Monipuolista suomalaista tutkimusta eliittien historiasta ja kirjakulttuurista.

Tieteessä Tapahtuu 1/2011 sisälsi Heikki Hiilamon artikkelin Historioitsijat tupakkateollisuuden palveluksessa. Sitä kommentoi Reijo Valta sekä Jukka Kemppinen ja keskustelu alkoi myös Argicola-palstalla. Tänä aamuna pääsi myös Helsingin Sanomien Jaakko Lyytisen käsittelyyn (D5 oikea yläkulma)

Juuso Hyvärinen kommentoi tuoreen Museo-lehden antia ja lopetti opastaen

Rautatieharrastustovereille vinkiksi, jos Turun ratapihasillalla tai missä milloinkin ohikulkija tulee ihmettelemään kameramiestä, voi vastata olevansa nykydokumentoija. Jollei muuta, niin ihmettelijä saa lisää ihmeteltävää ja alkaa kaivata vanhoja hyviä aikoja, jolloin kameraväki oli sentään tavallisia rautatieharrastajia.

Sekanaisia harjotuksia neljälle lajille

Alla olevat tehtävät on poimittu C. J. Landgrénin tekemästä ja R. K.:n suomentamasta kirjasta Päässä-laskemisen jakso: kansakoulun opettajalaitoksille ja kansakouluille (1860), joten tuskin tuottavat vaikeuksia kenellekään 1900- tai 2000-luvuilla koulunsa käyneille. Varmuuden vuoksi oikeat vastaukset kuitenkin alareunassa. Jos huomaa kaipaavansa lisäharjoitusta niin voi kokeilla myös kirjaa Luwun-laskun oppikirja, jonka Suomen kansan hyödyksi on kokoonpannut K.K.Wiwolin (1859). Vanhassa vara parempi.

1. Kun 5 tonttia lautoja maksaa 7 rpl. 20 kop.; mitä maksaa kappale?
2. Yhdessä kartanossa kylvettiin 3 tynnyriä nisua, 7 tynnyriä ruista ja 9 tynnyriä ohraa. Nisu antoi 10:nnen jyvän, ruis 6:nnen ja ohra 5:nnen. Kuinka paljon teki koko jyväsato?
3. Jos 4 munatiua maksaa 1 rpl. 60 kop.; paljonko maksaa muna?
4. Jos 1 tynnyri rukiita vaihettaessa vastaa 3 tynnyriä kauroja; kuinka paljon rukiita sitte saapi 57 kauratynnyristä?
5. Kuinka suuri on kasvi 450 rpl:sta 5rpl. jälkeen sadalta?
6. Kuinka monta puolentoopin putellia tarvitaan, niihin ammentaa 1 tynnyri olutta?
7. Kuinka suuri on vetopalkka 15 kippunasta rautaa 4 penikulman matkalla 10 kop. jälkeen kippunnalta 1 penikulman matkan?
8. Kahve maksoi A:lle ostaessa 3 rpl. leiviskä. Kuljetus ja muut kulungit tekivät 1 rpl. 10 kop. leiviskää päälle. Hän tahtoi voittaa 8 kop. joka naulalta. Kuinka suuri oli sitte myymähinta naulasta?
9. Kuinka monta kynttilää saattaa tehdä 2:sta leiviskästä 8:sta naulasta puhdistettua talia kun 5 saadaan naulasta?
10. B. leikkasi 26 tynnyriä 4 nelikkoa. Eloksi tarvitsi hän 11 tynnyriä 3 nelikkoa ja siemeniksi 5 tynnyriä 3 nelikkoa. Kuinka paljon hänellä oli myytävää?
11. A. jätti jälkeensä 546 rpl. 20 kpl. varaa ja 130 rpl. 50 kop. velkaa. 2 pojan ja yhden tyttären piti periä maaoikeuden jälkeen. Kuinka paljon sai kukin?
12. Yksi muija osti 1 1/2 leiviskää lihaa 8 kop. jälkeen naula, kuinka paljon hänen piti maksaa?
    

1) 12 kop.
2) 117 tynnyriä
3) 2 kop.
4) 19 tynnyriä
5) 22 1/2 rpl.
6) 192
7) 6 rpl.
8) 28 1/2 kop.
9) 240
10) 19 tynn. 6 nelikkoa
11) Kumpanenkin poika sai 166 rpl. 28 kop. ja tytär 83 rpl. 14 kop.
12) 2 rpl. 40 kop.

Kokemäeltä Amerikkaan, osa 86

Kokemäenkartanon Ojalan torppaan tuli Urjalasta 1886 Juho Filp Sjöblomin perhe. Poika Juho Ivar Ojala (s. 11.12.1884 Urjala) otti passin 5.8.1909. Pikkusisko Aina Amalia (s. 24.1.1887 Kokemäki) otti passin 18.11.1910 ja saapui Hesperian-laivalla Liverpoolista Halifaxiin 16.12.1910 ilmoittaen vastaanottajakseen Juho-veljensä, joka tuolloin asui Wisconsinin Superiorissa. Siellä oli osoitteensa myös 5.8.1912 kun sisar Fanny Matilda (s. 4.10.1889) saapui New Yorkin satamaan Southamptonista St Louis-laivalla.

Ainan kanssa samalla laivalla matkusti 23-vuotias Aleksandra Lehtinen 9 kuukautta vanhan tyttärensä kanssa. Heitä jäi kaipaamaan Kokemäelle Aleksandran isä Juha Kulmanen.

Lähteet:
Kokemäki rippikirja 1881-1890 s. 538, 1891-1900 s. 658
Siirtolaisuustilaston aineisto, Kansallisarkisto
Ancestry.com. Border Crossings: From Canada to U.S., 1895-1956
Ancestry.com. New York Passenger Lists, 1820-1957 (Year: 1912; Microfilm Serial: T715; Microfilm Roll: T715_1908; Line: 9; Page Number: 190.)

Turussa syntyneestä englantilainen

Google Booksin anti on moninainen. Englannin parlamentin pöytäkirjoista löytyi oheinen leike, jossa kansalaisuusvaihdosesitykseen maaliskuussa 1717 lisättiin alkuperäisten kolmen nimen jatkoksi "John Spieker, Son of John Spieker, by Catherine his Wife, born at Abo, in the Dukedom of Finland." Eli Turussa syntynyt Johan oli päätynyt Englantiin ja halusi vaihtaa hallitsijaa.

Ei ihan heti tule mieleen minkälainen kirjoitusasu nimellä olisi Turussa ja ilman tuoreen kansalaisen uutta kotipaikkaa, hänen loppuelämänsä tarinaa on melko hankala selvittää. Varsinkin kun tietoni englantilaisesta sukututkimuksesta perustuvat ainoastaan Who Do You Think You Are -ohjelmaan.

Päivä talonpoikien parissa

Valtakunnalliset sukututkimuspäivät alkoivat päivän seminaarilla, jolla oli otsikkona Talonpoikaistutkimuksen uusia näkökulmia. Istuin auditoriossa koko päivän, joten jotain raportoitavaa löytynee.

Aamun alkajaisiksi VP Toropainen tarjosi reippaan ja laadukkaan katsauksen Luvian talonpoikaispurjehdukseen. Minulla on yksi esi-isä Luvialta, mutta sisällöstä löytyi sovellettavaa akuutimpiin tarpeisiin. Kustaa Vaasan aikaan talonpojat tarjosivat kruununkyytejä, jollaisella Olof Ångermankin on voinut liikkua Uudeltamaalta Tukholmaan ja takaisin. Haettava lisätietoa. Muistettava aihe myös sitten kun palaan Porin porvarien pariin. He käyttivät samaa merireittiä ja Toropaisen kuvausta Tukholman satamameiningistäkin voi soveltaa.

Suvianna Seppälä kertoi 1500-luvun veroista, jotka ovat Olof Ångermanin myötä erinomaisen oleellista asiaa. Häpeäkseni en ole edelleenkään lukenut Seppälän väitöskirjaa alusta loppuun. Työlistalle! Esitelmässä hän korosti jälleen verotussysteemien erilaisuuksia ja monipuolisuutta. Päädynköhän kuitenkin lukemaan jokaisen sivun Ångermanin ajan Raaseporin voudintileistä?

Lounastauon jälkeen puhui Janne Haikari (jonka erinomainen väikkäri on myös kannesta-kanteen-lukemattomana hyllyssäni, vaikka siitä tänne olen tietoja useamman kerran lainannut.) Hän antoi terveellisen muistutuksen yleistysten vaarallisuudesta. Kaikki eivät toimineet niinkuin enemmistö tai yleisten arvojen ja normien mukaan oikein.

Riina Haanpään otsikko oli Muistitiedon käyttö sukututkijan apuvälineenä. Hänen esityksessään on miettimistä pidemmäksi aikaa. Osittain olen muistitietoa käyttäessä pyrkinyt ottamaan huomioon sen syntytilanteen, mutta aatehistorian kurssin ja tämä esityksen perusteella täytynee skarpata vielä lisää. Muistaa, että "muistelijan pyrkimyksenä on ymmärtää ja hallita menneisyyttään."

Jari Niemelä valotti Suomen pienviljelyvaltaisuuden taustaa. Erinomainen katsaus, joka resonoi oikeistoradikalismista väsäämääni esseeseen. Kerta toisensa jälkeen, 1960-luvulle asti, tehtiin poliittisia päätöksiä, jotka jakoivat maata pieninä paloina. Milloin milläkin perusteilla. Erikoiselta kuullosti, että 1910-luvulla pystyttiin Suomessa perustelemaan pineviljely kannattavaksi, kun Ruotsissa ja Tanskassa oli tultu päinvastaiseen tulokseen.

Viimeinen puhuja oli Sami Louekari otsikkonaan Talonpojat maisemaa muokkaamassa. Hän aloitti muistuttamalla maannousun yhteydestä kylien sijaintiin ja kertoi sitten muutamasta järvenlaskuhankkeesta Porin ympäristössä. Monista nykyajan ihmisistä järvien ja soiden kuivattaminen on luonnontuhoamista, mutta 1700- ja 1800-luvulla ajatukset olivat toisia. Eivätkä silloinkaan kaikilla ollut samoja ajatuksia. Säätyläinen, joka oli imenyt vaikutteita painetusta sanasta, ei painottanut samoja päätöksentekokriteereitä kuin talonpoika, jolla oli tarpeeksi tekemistä jo valmiiksi. Miten se kurssilla Päätöksenteko ja ongelmanratkaisu opittu juttu menikään? Päätöksen hyvyyttä voidaan arvioida vain päätöksentekijällä käytössä olleen tiedon varassa.

Höyhenillä taiteillut suojelusenkeli

Aurora Hirnin (s. 1.6.1833, o.s. Westzynthius) muistosanoissa sanomalehdessä Suomalainen 14.12.1906 hänen kuvattiin toimineen äidillisenä suojelusenkelinä Jyväskylän lyseon opiskelijoille. Sama rouva oli esitelty lehdessä Kotitaide A 06/1905 oheisella kuvalla ja otsikolla Eräs itseoppinut taiteilija. Yrjö Blomstedt kirjoittaa:

Hänen taide- eli paremmin taideteollisuusalaansa kuuluvat kaikellaiset höyhen-, olki-, kalansuomu-, tuohi-, y. m. teokset, joista erityisesti taiteellisesti tehdyt, erivärisistä höyhenistä sommitellut maisemataulut ja komeat »kukkavihkoset» ovat huomiota herättäneet luonnollisuutensa, koristavan kauneutensa ja ihmeellisen tekniikkansa tähden. ...
Hänen ammattitaitoaan ja tuotantonsa arvoa todistavat osaltaan monet tunnustukset näyttelyistä koti- ja ulkomailla. Mitaleja on hän saanut Tukholman näyttelyssä 1866 ja Helsingissä 1876. Diploomeista mainittakoon, paitsi Moskovassa saatua, Kööpenhaminassa 1888 ja Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 ansaitut palkinnot. Jyväskylän Kotiteollisuusnäyttelyyn 1900 hän vielä vanhoilla päivillään otti osaa moniaalla ihaillulla teoksella.

Artikkelissa on viehättävä lainaus rouvan omasta muistelusta

Kun veljeni luutnantti, sittemmin översti Westzynthius, joka v. 1853 oleskeli Odessassa, oli keväällä kotiutunut, huvitteli hän tapansa mukaan yhdessä ystävänsä, innokkaan metsästäjän, Julius v. Wrightin kanssa käymällä vesilintuja ampumassa. Se oli toukokuussa, jolloin linnut ovat pukeutuneet hääpukuunsa. — Ei tiedetty niiden rauhotuksesta mitään, sillä silloin sai niitä vielä ampua keväisinkin. — Hän oli tuonut niitä kotiin ison joukon paistiksi. Ne olivat välkkyvä-rintaisia, pehmeähöyhenisiä, ja äitini huomiota ne erityisesti kiinnittivät, sillä hän piti paljon kauniista höyhenistä. Hänellä olikin tapana niitä keräillä ja sitoa kimppuihin. Hän kokoili erikseen pitkät, komeat sulat ja kirjavat, eriväriset höyhenet ja hän löysi niissä paljon kaunista. Kun palvelijat kynivät lintuja, menin kyökkiin. Kopeloin höyhenkopassa etsien kauniita höyheniä. Silloin sattui käteeni yhteensykestyneitä niskahöyheniä. Otin ne sormieni väliin ja kun niitä silmäilin, huomasin, että ne muodostivat kukan, kauniin kiiltävälehtisen neilikka-kukan. Ihastuin tästä keksinnöstä; hain vispilän varvun ja lankaa palvelijain ompelukorista sekä sitaisin höyhentukkoni rihmalla varpuun. Tein useampia kukkia. Pehmeistä siipisulista, jotka vivahtivat viheriään, muodostin lehtiä. Näin sain kokoon pienen kukkakimpun, jonka vein äidille. Äiti tästä hyvin ilostui, samoin veljeni; ja kukkakimppuni pantiin vaasiin kaikkien nähtäväksi. Jatkoin höyhenkukkain tekoa valikoimalla tarkemmin höyhenet ja koetin yhä suuremmalla huolella niitä valmistaa. Kun teokseni alkoivat herättää vieraittenkin huomiota, päätin asettaa niitä näytteille.

Teetuokio Klingen ja Tuomiojan seurassa

Töölön demarit olivat eiliseksi paikalliseen kirjakauppaan järjestäneet keskustelutilaisuuden otsikolla Historiankirjoitus politiikan välineenä. Olin ajoissa paikalla ja pääsin teekuppini kanssa istumaan pyöreän pöydän ääreen, joten olin vain runsaan metrin etäisyydellä esiintyjistä, Erkki Tuomiojasta ja Matti Klingestä. Tila oli lopulta niin täyteen ahdettu, että jos Klinge-allergiani olisi oireillut pahemmin, pois ei olisi ollut pääsyä. Mutta onneksi ainoa oikea ärsytyksen hetki oli kun hän sanoi, että politiikan historia ja aatehistoria ansaitsisi enemmän tutkimusta kuin arjen historia, joka hänestä on kansatiedettä. Olen eri mieltä.

Pöydällä oli kappale Margaret McMillanin kirjaa The uses and abuses of history (jonka luin viime vuoden puolella) ja kuvittelin keskustelun lähtevän sen kaltaisille linjoille. Mutta ei oikeastaan.

Miehet aloittivat toteamalla, että historia ja yhteiskunnallinen toiminta on läheisessä, jopa "insestisessä", suhteessa keskenään. Klinge luetteli historiaa tutkineita presidenttejä ja kehui Tuomiojaa. Tuomioja vei sitten keskustelun siihen, että elämme historiatonta aikaa, ettei historiaa tunneta tarpeeksi hyvin, kun Hesarinkin pitää erikseen selittää kuka on Josef Stalin. Klinge vastasi käytännönläheisesti, että aina kasvaa uusia ihmisiä, jotka eivät ole Stalinista(kaan) kuulleet.

Jatkettiin historianopetuksen puutteista, kunnes Tuomioja esitti "toisena ajatuksenaan", että 1800-luvulla autonomiaa puolustaessa historiaa vääristeltiin. Tämä kuullosti siltä, mitä olin tullut kuulemaan, mutta juuri silloin putosi (ihan oikeasti ja konkreettisesti) kirjahyllystä kirja "Maat ja kansat" ja Klinge inspiroitui puhumaan maantieteen ja historian yhteydestä. (Miun maun mukaista asiaa, varsinkin todetessaan Ruotsin historiankirjoituksen olevan fiksoitunut nykyisiin rajoihin.)

Tuomioja yritti palata lähemmäs otsikkoa väittämällä, että historiankirjoituksesta ennen 60-lukua (Kekkonen, suomettuminen) ei ole erimielisyyttä. Sen sijaan, että olisi puhuttu tämän mahdollisista poliittisista implikaatioista Klinge siirtyi tutkimuksen ja historiakulttuurin välisiin eroihin. Hämärän yleisökommentin jälkeen Tuomioja ryhtyi kritisoimaan muita maita, joissa lainsäädännöllä on yritetty kirjoittaa historiaa. Ei meillä tietenkään.

Sitten pari yleisökommenttia, joista toinen oli huomattavan pitkä monologi Sveitsistä, Leninistä, ja edustuksellisuudesta. Ajattelin olla yhtä vapautunut ja kysyin saamelaisten maanomistuksen, politiikan ja historian yhteydestä. Sain Klingeltä miniluennon maanomistuksen problematiikasta (tos-kii, ei ollut mitään uutta tietoa). Aloin vähitellen ymmärtää asuvani konsensuksen valtakunnassa, jossa historialla ei ole miesmuistiin tehty politiikkaa. Ainoa tapa käyttää historiaa väärin suomalaisessa politiikassa on jättää se huomiotta? Tämä oli ymmärtääkseni Tuomiojan tuomio Perussuomalaisista.

Yleisökysymys jokamiehen oikeudesta johti hyppäykseen demografiaan, jonka historioitsijat ovat laiminlyöneet. No, aihe tuli ainakin esiteltyä sillä ainoalla poliittisen historian luennolla, jolla istuin, ja tuli mukaan myös taloushistorian kurssin suorittamiseksi kirjoittamaani esseeseen. Mitäs seuraavaksi?

Takaisin Eurooppaan. Klinge oli jo aiemmin maininnut hankkeesta määritellä Euroopan lapsukaisille opetettava yhteinen minimioppimäärä. Tässähän on kyse historiankirjoituksesta politiikan välineenä, bravo! Todellinen yhdentyminen vaatii yhteisen menneisyyden. Nationalistisen historiankirjoituksen sijaan euroopplaista, mutta EI internationaalista. Klinge todisti (taas kerran) Euroopan monista yhteisistä asioista. Tuomioja muistutti, siitä, että historiankirjoitus eurooppalaisesta näkökulmasta ei saa tarkoittaa uusien rajojen vetoa. Jälkimmäisen kanssa samaa mieltä. Edelliselle olisin halunnut esittää pari vastaväitettä.

En saanut tähän mukaan ihan kaikkea puolentoista tunnin aikana tekemistäni muistiinpanoista, mutta suurimman osan kuitenkin. Eli en kovin paljoa saanut keskustelusta irti. Mutta olipa kokemus tuokin.

Linkkiretki vanhoihin rakennuksiin

Museovirasto julkaisi viime viikolla rakennushistorian selvitysoppaan‏. Sen kunniaksi linkitän joitakin aikanaan löytämiäni opinnäytteitä:

• Laura Pekkanen: Eriksnäsin kartanon tuulimyllyn restaurointisuunnitelma
• Katariina Sommarberg: Urajärven kartanomuseon sivurakennuksen rakennusvaiheet ja dendrokronologinen iänmääritys
• Mari Lehtinen: Keisarinaseman I-II -luokan odotussalin katon salaisuus. Koristemaalatun pinkopahvin restauroinnin ja konservoinnin suunnittelu – etiikka ja käytäntö
• Elina Maijanen: Kolmannen luokan luksusta : Keisarinaseman III-luokan odotussalin ja matkatavaratilan koristemaalausten alustava rekonstruktiosuunnitelma ja vanhojen rakennuspaperimateriaalien tutkimus
• Tanja Lindfors: Salin seinien tutkimus ja konservointisuunnitelma : Kankaisten kartano, Masku
• Hanna Rotonen: Ainola : Interiöörien väri- ja pintatutkimuksia
• Lasse Karhu: Kaipiaisten rautatieyhteisön rakennukset : Kartoitus asema-alueen 1800-luvun lopun rakennuskannasta
• Leila Manninen: Kuistin käytöstä, historiasta ja korjauksesta : Nikkarityylisen kuistin korjaus
• Hanna Tuominen: Salinmäen ulkomuseon päärakennus : Vauriokartoitus ja korjaussuunnitelma
• Susanna Hietamäki: Valeenin talo : Kulttuurihistoriallisesti arvokkaan rakennuksen siirto [Lappajärven Tarvolan kylässä]
• Tuija Saralampi: Kannuksen Kiistolan päärakennuksen alapohjan vauriokartoitus ja korjaussuunnitelma
• Suvi Pajunen: Pentin tilan uloslämpenevän saunan muuttaminen savusaunaksi : Tarkastelua Venetsian julistuksen 1964 pohjalta
• Laura Salli: Kulttuurihistoriallisesti arvokkaan hirsirakennuksen seinien lisäeristäminen

Ja mitäs iloa näistä sitten voisi olla? Jos oma henkilöhistoriallisen tutkimuksen kohde on sattunut elämään Kaipiaisten rautatieyhteisössä tai käyttämään Lappeenrannan asemaa, aika paljonkin. Tai asumaan kuistillisessa talossa. Tai hyödyntämään tuulimyllyä. Kuten olen useamman kerran (muistaakseni) todennut, opinnäytteet tarjoavat oikeaan osuessaan valmiin kirjallisuuskatsauksen aiheeseen, jota tuskin muualla samassa laajuudessa esitellään.

Mediajulkisuutta ja iltaohjelmaa

Sain kauan kaipaamaani mediajulkisuutta hieman yllättävässä paikassa. Tällä viikolla ilmestyneessä Kauneus & Terveys -lehdessä on Suhteet nyt -palstalla teemana sukututkimus ja pieni pätkä meikäläisestä. Muistaakseni (case Optio&Hesari) repäistyt lainaukset olivat sallittuja?
Samalla sivulla oli myös Erkki Tuomiojan kuva ja ketäs minä olenkaan juuri lähdössä kuuntelemaan otsikolla Historian käyttö politiikassa? Jos pääsen perille eikä Klinge-allergiani ylly voittamattomaksi, aiheesta lisää täällä huomenna.

Osittain onnistunut paluu Kansallismuseoon

Viime viikolla renesanssiin loppunut opastettu kierros Kansallismuseossa jatkui eilen. Käsittääkseni taidehistorian tutkinnon suorittanut oppaamme vei meitä huoneesta toiseen marmattaen huonekalujen ei-sisutuksellisesta esillepanosta. Havahduin opastuksen ja näyttelyn taidehistoriallisuuteen tosissani vasta kun hän pysähtyi erään vitriinin luo ja sanoi suunnilleen "Kun tämä nyt on Suomen Kansallismuseo, niin yksi vitriini on Suomen suurmiehille. On puhuttu historiallisen museon tarpeesta, mutta en minä tiedä minkälainen se olisi."

Kotimatkani mietinnän perusteella se olisi varmaankin paikka, jossa tuotaisiin esiin tapahtumia kuten nuijasota, nälkävuosi 1601, 1690-luvun nälkävuodet, Isoviha, Suomen sota ja 1860-luvun nälkävuodet. Ja mahdollisesti jotain positiivista kehitystä niinkuin perunan viljelyn omaksuminen tai Turun Akatemian ja Jyväskylän kaupungin perustaminen. Olen aiemmin täällä kommentoinut historiallista museohanketta muistaakseni negatiivisesti, taidan vaihtaa säveltä.

Kun selostuksessa päästiin kohtaan "huomatkaa, että peilit tehtiin kahdesta osasta, se johtui veroista", aloin oman äänettömän monologini "no, ei kyllä ole yhdessäkään näkemässäni lääninveroniteessä ollut mitään peiliveroa". Heh, heh. Seuraavan huoneen vitriinistä löysin painotuotteen "Kongl Maj:ts Taxa på Inrikes????-Tulle" vuodelta 1756 (Kysymysmerkit kiitos kammottavan käsialani.). Siitä oli esillä aukeama, jossa tosiaankin yli sylin korkuisesta peililasista meni TULLImaksu. Vero ja tulli on eri asia, minusta. Mutta en enää tule puuttumaan oppaiden puheeseen tästä aiheesta, edes hiljaa mielessäni.

Ohittaessamme 1600-luvun pappilasisustuksen ihailin tietenkin Kokemäen Gottlebenien perintötuoleja. (Joista oppaamme ei sanonut sanaakaan, massiivinen miinus.) Huolellisesti silmäilin taas kerran hyllyt löytääkseni rasian, joka kuuluu samaan satsiin ja joka Museoviraston esinehallintajärjestelmän mukaan pitäisi olla perusnäyttelyssä. Ei näy tälläkään kertaa. Päästyämme kansanesinehuoneeseen, jossa oli vitriinillinen rasioita, tuli mieleen, että jos se olisi täällä... Lisätietolappunen käteen ja KYLLÄ: Siinä se on! Pimeä kännykäkuva todistukseksi suorituksesta:

Hedelmättömiä perintöjuttuja

Kaikilla tarpeellisilla luvilla varustettuna lähti Gustaf Bomberg Viroon 22.9.1781. Oli kuninkaallisen viranomaisen antama passi ja Turun akatemian todistus. Ei kuitenkaan päätynyt sinne minne piti, vaan kirjoitti lokakuussa Kivinavalta. Sitten ei kuulunutkaan enää mitään, mikä muodostui ongelmaksi kun Bomberg peri osuuden Hauhon Pietilästä. Iäkkääksi tullut holhooja kuulutti pojan perään kolmannen kerran sanomalehdessä Inrikes tidningar 2.11.1796.

Bombergin tiedot löytyvät Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista niin täydellisinä, ettei leike tarjoa juuri mitään uutta.

Turun ruotsalaisessa seurakunnassa haudattiin syksyllä 1769 luutnantti Jonas Bahrfot (Hiski). Hänen "lihallinen" veljensä Henrik Georg Barfoth sai tietää kuolemasta sanomalehteä lukemalla ja maaliskuussa 1772 tämä pappismies heräsi ihmettelemään veljen perinnönjaon viipymistä. Sen sijaan että olisi lähettänyt asiallisen kirjeen paikallisille viranomaisille, hän lähetti ylläolevan ilmoituksen sanomalehteen. Julkaistiin Inrikes tidningarin sivulla 9.4.1772.

En minä tästä keksi tämän enempää kommentoitavaa. Hidasta oli tiedonkulku ja outoja suunnat.

Kuusi tuntia Ruotsin historiaa, kahteen kertaan

Toissa perjantaina huomasin, että TV-sarjan Sveriges historian ensimmäiset osat olivat saatavilla DVD-levyillä. Heti kun oli kaikki tarvittavat pankkikoodit käsillä - maanantaina - tein tilauksen ja yllätyin iloisesti päästessäni jo keskiviikkoiltana hakemaan levyt postista. Sunnuntaiaamupäivään mennessä olin katsonut ne jo kahteen kertaan läpi.

Olin nähnyt sarjasta mainintoja verkkosivuilla ja sitä oli kuvattu suursatsaukseksi. Tämä piti paikkansa. Joka jaksossa oli elävöittämisjaksoja eikä rahaa eikä vaivaa säästelty. Dick Harrison ja juontaja Martin Timell kävivät seisomassa erinäisissä metsissä ja kirkoissa. Historiasta oli tehty niin elävää ja konkreettista kuin vain oli osattu. Keskityin sisällön sijaan ehkä liikaakin tarkastelemaan sitä, mitä sanottiin ja miten, mutta ehkä sitten kolmannella tai neljännellä katselukerralla...?

Kahdella ensimmäisellä kerralla huomioitua

Osa 1 Kivikausi 13000eKr-1800eKr: Ainakin kahteen kertaan Harrison sanoi, että kaikki ruotsalaiset ovat maahanmuuttajia, ei ole alkuasukkaita. Epäselväksi sen sijaan jäi millä vauhdilla kivikauden asutus levisi Ruotsissa ja minne asti. Suomalaisissa kivikauden ajan esityksissä korostetaan aina rantaviivan siirtymistä, tässä ei ollenkaan. Vähemmän merkityksellistä Itämeren eteläosassa? Aika oli rauhanomaista, mitä nyt vähän kannibalismia.

Osa 2 Vallan synty 1800eKr-800jKr: Pronssin myötä tulee esiin statuserot ja väkivalta. Ihmisluonnon tuntien olisikohan kuitenkin vaan niin, että kivikaudelta näistä ilmiöistä ei ole arkeologisia jälkiä? Jaksossa esitetyt megaliittihaudat ja kalliokaiverrukset näyttävät hyvin konkreettisesti Ruotsin kuuluneen eri kulttuuripiiriin kuin Suomen. Rautakauden alkaessa Ruotsissa syntyy yhteys Rooman valtakuntaan, alkaa taloudellinen nousu ja riimikivien kaiverrus.

Osa 3 Viikinkiaika 800-1100: Viikingeistä todettiin ainakin kahteen kertaan, että nykyisellä turistikrääsällä ei ole mitään tekemistä historiallisen totuuden kanssa. Miesviikinkien rinnalle nostettiin naiset, joista muutamat on haudattu taikakalujen kanssa. Naiset olivat mukana myös viikinkien laivoissa, viikinkien merkittävin kauppatavara oli orjat. Ohjelman tekstin mukaan näitä kaapattiin Balttiasta ja Venäjältä. Taas on suomalaisia syrjitty!

Osa 4 Valtion synty 1100-1350: Viikinkiajan jäljiltä Ruotsin alueella oli jonkinlaisia valtion alkuja, mutta pääasiassa vallitsi oman käden oikeus. Tätä valotettiin kertomalla tarina pyhimykseksi päätyneestä Elinistä, josta en ollut koskaan kuullut. Samanlaista mafiameininkiä oli todennäköisesti Suomessakin ennenkuin Birger jaarli tuli ja yhdisti ruotsalaiset sekä meidät verotuksen ja lain alle. Muun asian ohessa opin, että nykyään arvokkaan yksiväriset hautakivet olivat alunperin väritettyjä. Niiinkuin antiikin Kreikassa. Jonka raunioilla viikingit kävivät hyppimässä, edellisen jakson perusteella.

Osa 5 Ruton aika 1350-1430: Lupaavaan kehitykseen aiheutti kuprun rutto. Yllättävänä asiana siitä mainittiin, että Ruotsissa autioitui tuolloin nimenomaan harvaanasutut seudut, joista oli joku lähtenyt ihmisten ilmoille ja takaisin tullessaan tappanut koko kylän. Jakson sankaritar on Kuningatar Margareta, joka esitetään erinomaisen osaavana. Saman kohtelun saa Erik Pommerilaisen vaimo Filippa, jonka valtionaistaitojen ansiosta vietettiin rauhallisia vuosikymmeniä.

Osa 6 Kapinan aika 1430-1520: Mutta sitten alkaa kamala saksalaisten ja tanskalaisten voutien aika, joka nostattaa talonpojat kapinaan. Aika esitettiin jaksossa juuri niin sekavana kuin miltä se on minusta aina ennenkin vaikuttanut.