Teetuokio Klingen ja Tuomiojan seurassa

Töölön demarit olivat eiliseksi paikalliseen kirjakauppaan järjestäneet keskustelutilaisuuden otsikolla Historiankirjoitus politiikan välineenä. Olin ajoissa paikalla ja pääsin teekuppini kanssa istumaan pyöreän pöydän ääreen, joten olin vain runsaan metrin etäisyydellä esiintyjistä, Erkki Tuomiojasta ja Matti Klingestä. Tila oli lopulta niin täyteen ahdettu, että jos Klinge-allergiani olisi oireillut pahemmin, pois ei olisi ollut pääsyä. Mutta onneksi ainoa oikea ärsytyksen hetki oli kun hän sanoi, että politiikan historia ja aatehistoria ansaitsisi enemmän tutkimusta kuin arjen historia, joka hänestä on kansatiedettä. Olen eri mieltä.

Pöydällä oli kappale Margaret McMillanin kirjaa The uses and abuses of history (jonka luin viime vuoden puolella) ja kuvittelin keskustelun lähtevän sen kaltaisille linjoille. Mutta ei oikeastaan.

Miehet aloittivat toteamalla, että historia ja yhteiskunnallinen toiminta on läheisessä, jopa "insestisessä", suhteessa keskenään. Klinge luetteli historiaa tutkineita presidenttejä ja kehui Tuomiojaa. Tuomioja vei sitten keskustelun siihen, että elämme historiatonta aikaa, ettei historiaa tunneta tarpeeksi hyvin, kun Hesarinkin pitää erikseen selittää kuka on Josef Stalin. Klinge vastasi käytännönläheisesti, että aina kasvaa uusia ihmisiä, jotka eivät ole Stalinista(kaan) kuulleet.

Jatkettiin historianopetuksen puutteista, kunnes Tuomioja esitti "toisena ajatuksenaan", että 1800-luvulla autonomiaa puolustaessa historiaa vääristeltiin. Tämä kuullosti siltä, mitä olin tullut kuulemaan, mutta juuri silloin putosi (ihan oikeasti ja konkreettisesti) kirjahyllystä kirja "Maat ja kansat" ja Klinge inspiroitui puhumaan maantieteen ja historian yhteydestä. (Miun maun mukaista asiaa, varsinkin todetessaan Ruotsin historiankirjoituksen olevan fiksoitunut nykyisiin rajoihin.)

Tuomioja yritti palata lähemmäs otsikkoa väittämällä, että historiankirjoituksesta ennen 60-lukua (Kekkonen, suomettuminen) ei ole erimielisyyttä. Sen sijaan, että olisi puhuttu tämän mahdollisista poliittisista implikaatioista Klinge siirtyi tutkimuksen ja historiakulttuurin välisiin eroihin. Hämärän yleisökommentin jälkeen Tuomioja ryhtyi kritisoimaan muita maita, joissa lainsäädännöllä on yritetty kirjoittaa historiaa. Ei meillä tietenkään.

Sitten pari yleisökommenttia, joista toinen oli huomattavan pitkä monologi Sveitsistä, Leninistä, ja edustuksellisuudesta. Ajattelin olla yhtä vapautunut ja kysyin saamelaisten maanomistuksen, politiikan ja historian yhteydestä. Sain Klingeltä miniluennon maanomistuksen problematiikasta (tos-kii, ei ollut mitään uutta tietoa). Aloin vähitellen ymmärtää asuvani konsensuksen valtakunnassa, jossa historialla ei ole miesmuistiin tehty politiikkaa. Ainoa tapa käyttää historiaa väärin suomalaisessa politiikassa on jättää se huomiotta? Tämä oli ymmärtääkseni Tuomiojan tuomio Perussuomalaisista.

Yleisökysymys jokamiehen oikeudesta johti hyppäykseen demografiaan, jonka historioitsijat ovat laiminlyöneet. No, aihe tuli ainakin esiteltyä sillä ainoalla poliittisen historian luennolla, jolla istuin, ja tuli mukaan myös taloushistorian kurssin suorittamiseksi kirjoittamaani esseeseen. Mitäs seuraavaksi?

Takaisin Eurooppaan. Klinge oli jo aiemmin maininnut hankkeesta määritellä Euroopan lapsukaisille opetettava yhteinen minimioppimäärä. Tässähän on kyse historiankirjoituksesta politiikan välineenä, bravo! Todellinen yhdentyminen vaatii yhteisen menneisyyden. Nationalistisen historiankirjoituksen sijaan euroopplaista, mutta EI internationaalista. Klinge todisti (taas kerran) Euroopan monista yhteisistä asioista. Tuomioja muistutti, siitä, että historiankirjoitus eurooppalaisesta näkökulmasta ei saa tarkoittaa uusien rajojen vetoa. Jälkimmäisen kanssa samaa mieltä. Edelliselle olisin halunnut esittää pari vastaväitettä.

En saanut tähän mukaan ihan kaikkea puolentoista tunnin aikana tekemistäni muistiinpanoista, mutta suurimman osan kuitenkin. Eli en kovin paljoa saanut keskustelusta irti. Mutta olipa kokemus tuokin.