Pääkaupunkimme kirjastoissa on ollut jaossa Svenska Litteratursällskapet i Finland 125-vuotisjuhlalehteä. Sen, ja Källanin aikaisempia numeroita voi lukea myös verkosta.
Juhlanumero sisälsi monta mielenkiintoista ja kivasti kirjoitettua juttua. Avauksena upeasti kuvitettu katsaus Suomeen 125 vuotta sitten. Alice von Willebrandin pyöreät tilannekuvat vuodelta 1888 eivät ole aiemmin tulleet eteeni. Ihania.
SLS:n arkistokäynnin kulkua esiteltiin ystävällisin tekstein ja valokuvin. Moni laitos voisi ottaa tästä mallia - jos haluavat asiakkaita. Arkiston työtä ja henkilökuntaa esitellään lehdessä useammalla jutulla. Tehdään mielenkiintoisia asioita ja ollaan mukavia ihmisiä. Digitointihankkeet tulevat useaan otteeseen esille.
SLS:n tukemasta historiantutkimuksesta on esillä Kasper Kepsun väitöskirjatutkimus Inkerinmaan talonpoikaislevottomuuksista 1600-luvun lopussa. Hän toteaa 1600-luvun tuomiokirjojen lukemisesta "Men man måste komma ihåg att de är renskrivna ock nedtecknade av professionella skrivare, så det är inte alls omöjligt." Kepsu on jo lopettelemassa hauskaa osuutta eli arkistotutkimusta ja arvelee työn kirjoittamiseen menevän pari vuotta.
keskiviikko 7. huhtikuuta 2010
Luin Sukutietoa
Tuoreemmankin numeron olen kirjastossa selannut, mutta asunnossani pyöri 2/2009, jonka sain lahjoituksena alkuvuodesta.
Jessica Parland-von Essen on kirjoittanut internet-sivujen luotettavuuden arvioinnista. Hän ehdottaa tarkistamaan lähteiden merkinnän, yhteystietojen tarjoamisen ja sivun päiväyksen. Mutta ensisijaisesti selvittämään kirjoittajan henkilöllisyyden ja tarkistamaan tämän taustan. Onko kirjoittajan kirjoja ja artikkeleita julkaistu tai onko hän esitelmöinyt varteenotettavissa yhteyksissä? Onko hänen tekstiinsä viitattu toisten tutkijoiden toimesta?
Jälkimmäiset neuvot toimivat varmasti paremmin tieteellisen tutkimuksen parissa kuin sukututkimuksessa. Genokseen artikkelin kirjoittanut tutkija on varmasti varteenotettava myös verkkosivulla. Mutta on myös hyviä tutkijoita, jotka esiintyvät vain keskusteluissa ja verkkosivuilla. Heidän osaamisensa taso jää aina lukijan oman arvioinnin varaan. Lähdemerkinnät ja käytetyt lähteet ovat itselläni ensisijaisina merkkitikkuina.
Veijo Saloheimon pitkähkö artikkeli metsäsuomalaisista olisi ehkä sopinut paremmin SSS:n vuosikirjaan - mutta ehkä niiden julkaisu on lopetettu?
Vuokko Joen artikkeli Sukututkijana Oulun maakunta-arkistossa sisältää juuri sellaista tietoa sukututkijoita kiinnostavasta aineistosta, jota toivoisi löytävänsä myös maakunta-arkiston internet-sivulta. Valtakunnallisesti mielenkiintoinen oli toteamus "monilla sukututkijoilla on väärä käsitys Vakasta: kun Vakasta ei löydykään esi-isän nimellä tietoja, on petytty ja sivuutettu Vakan tarjoamat mahdollisuudet sukututkijalle". Paljon on kouluttamista jäljellä, näköjään.
Jessica Parland-von Essen on kirjoittanut internet-sivujen luotettavuuden arvioinnista. Hän ehdottaa tarkistamaan lähteiden merkinnän, yhteystietojen tarjoamisen ja sivun päiväyksen. Mutta ensisijaisesti selvittämään kirjoittajan henkilöllisyyden ja tarkistamaan tämän taustan. Onko kirjoittajan kirjoja ja artikkeleita julkaistu tai onko hän esitelmöinyt varteenotettavissa yhteyksissä? Onko hänen tekstiinsä viitattu toisten tutkijoiden toimesta?
Jälkimmäiset neuvot toimivat varmasti paremmin tieteellisen tutkimuksen parissa kuin sukututkimuksessa. Genokseen artikkelin kirjoittanut tutkija on varmasti varteenotettava myös verkkosivulla. Mutta on myös hyviä tutkijoita, jotka esiintyvät vain keskusteluissa ja verkkosivuilla. Heidän osaamisensa taso jää aina lukijan oman arvioinnin varaan. Lähdemerkinnät ja käytetyt lähteet ovat itselläni ensisijaisina merkkitikkuina.
Veijo Saloheimon pitkähkö artikkeli metsäsuomalaisista olisi ehkä sopinut paremmin SSS:n vuosikirjaan - mutta ehkä niiden julkaisu on lopetettu?
Vuokko Joen artikkeli Sukututkijana Oulun maakunta-arkistossa sisältää juuri sellaista tietoa sukututkijoita kiinnostavasta aineistosta, jota toivoisi löytävänsä myös maakunta-arkiston internet-sivulta. Valtakunnallisesti mielenkiintoinen oli toteamus "monilla sukututkijoilla on väärä käsitys Vakasta: kun Vakasta ei löydykään esi-isän nimellä tietoja, on petytty ja sivuutettu Vakan tarjoamat mahdollisuudet sukututkijalle". Paljon on kouluttamista jäljellä, näköjään.
tiistai 6. huhtikuuta 2010
Paltamon kissakukko
Perjantaisen Helsingin Sanomien mielipidesivuilla sanailtiin kanien ja kissojen ruuaksi tappamisen oikeutuksesta. Kimmo Simonmaa viittasi Giuseppe Acerbin vuonna 1799 kirjaamaan juttuun:
Acerbin kirjat on skannattuna alkuperäisellä italian kielellä verkossa useammassakin paikassa. Ja englanniksi. Ja kyllä sieltä löytyy kissapiiraasta tarina, kertojanaan rahvaan edustaja "Vonönen". Ettei vaan olisi Heikki Väänänen, jonka "lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta" painettiin Vaasassa vuonna 1801 (kirjan Kahdeksantoista runoniekkaa tietojen mukaan).
Aikamatka Ouluun -sivustolla on leikitelty menneisyyden uutisilla ja Nelisatasen numerossa 3 on ilmoitus:
"Tässä tarinassa kerrotaan siitä riesasta, jonka kohteena oulujoen venemiehet olivat kauppamatkoillaan: Oulun tullimiehet anastivat säännöllisesti heidän eväänsä. Paltamon miehet eivät kuitenkaan jääneet sormi suussa vaikertamaan vaivaansa, vaan valmistivat uhkean kalakukon, jonka sisään he kätkivät kissan karvoineen ja kynsineen. Kalakukosta tulikin kissapiirakka."Minulle tämä oli uutuus. Mikä todistaa, etten ole lukenut Aleksis Kiven Seitsemää veljestä, jonka kolmannessa luvussa Juhani toteaa "Niin! Paltamon kalakukko, näetkös, jossa kissa, karvainen kissa on moskana sisällä."
Acerbin kirjat on skannattuna alkuperäisellä italian kielellä verkossa useammassakin paikassa. Ja englanniksi. Ja kyllä sieltä löytyy kissapiiraasta tarina, kertojanaan rahvaan edustaja "Vonönen". Ettei vaan olisi Heikki Väänänen, jonka "lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta" painettiin Vaasassa vuonna 1801 (kirjan Kahdeksantoista runoniekkaa tietojen mukaan).
Aikamatka Ouluun -sivustolla on leikitelty menneisyyden uutisilla ja Nelisatasen numerossa 3 on ilmoitus:
Kadonneeksi ilmoitetaan
Voi, hyvät ihmiset jos voisivat auttaa rasitettua perheenäitiä täällä Paltamon suunnalla. Meillä on lapsia niin monta ja minullakin kädet täynnä työtä. Pienenä helpotuksena on tähän asti ollut se viirullinen kissimirri, jonka taloomme otimme viime suvena lasten iloksi. Nyt on tämä Mirri sitten kadonnut ja lapset paijattavan leikkitoverin puutteessa ovat alati rasitetun äitinsä vaivoina. Tämän keltaviirullisen kissamme on kuulopuheen mukaan nähty astelevan Ouluun johtavalla maantiellä. Niin, että jos joku tarkkasilmäinen on sen nähnyt tai laupiaasti rekehensä ottanut, niin voisi palauttaa tänne Kemppaisen mökkiin Paltamoon. Siihen harmajaan tölliin kirkon vasemmalla puolen. Olisimme kovasti kiitollisia.
maanantai 5. huhtikuuta 2010
Lisää fiktiota
En oppinut kerrasta. Haarlan Marketan kostoa selatessa osui silmiin kertomus Viisas neitsyt, jossa näytettiin taas sivutun todellisuutta.
Kertomuksessa on Routsilan herrana Sysmässä päin Aleksanteri Reeth.
"Ja tästäkös herrasta oli tullut riesa koko yhteiselle kansalle. Ei ollut ottanut edes rouvaa sappensa lievikkeeksi, kun ei ollut saanut oikeata vapaaherratarta tai kreivitärtä. Ja sitten... mitä enemmän vanheni, sitä hullummin puski vanhapoika talon tanhuvilla, vainioilla, pitäjän kokouksissa ja käräjätuvassa kiukkuisen sisunsa, puski ärähtelyin, piiskan viuhahteluin, ranskalaisin ja saksalaisin kirouksin tai törkein haukkumasanoin sekä herroihin että narreihin, niin palkollisiin kuin pappeihinkin."
Kertomuksen kartanonherralla on sisarentytär Thyra Helena, joka synnyttää ruodun sotamies Yrjänä Wäggin lapsen ja juonii tämän setänsä kasvatiksi. Ja sedän kuoltua "parin vuoden kuluttua" menee Yrjänänsä kanssa naimisiin.
Todellisuus? Reeth-suvun dokumentoitu tarina on esitetty Genoksessa julkaistussa artikkelissa. Aleksander Reeth ei kuollut vanhuuteen, hänet murhattiin 6.2.1773 Luhangassa. Hänellä oli sisarentytär Helena Kristina Tallroth, joka vihittiin 20.3.1764 Sysmässä Johan Mandellin kanssa.
(Reeth-suvusta esitys myös Wasa Tidning numeroissa 17.10.1882, 27.11., 30.11., 4.12., 7.12., 11.12.1883)
Kertomuksessa on Routsilan herrana Sysmässä päin Aleksanteri Reeth.
"Ja tästäkös herrasta oli tullut riesa koko yhteiselle kansalle. Ei ollut ottanut edes rouvaa sappensa lievikkeeksi, kun ei ollut saanut oikeata vapaaherratarta tai kreivitärtä. Ja sitten... mitä enemmän vanheni, sitä hullummin puski vanhapoika talon tanhuvilla, vainioilla, pitäjän kokouksissa ja käräjätuvassa kiukkuisen sisunsa, puski ärähtelyin, piiskan viuhahteluin, ranskalaisin ja saksalaisin kirouksin tai törkein haukkumasanoin sekä herroihin että narreihin, niin palkollisiin kuin pappeihinkin."
Kertomuksen kartanonherralla on sisarentytär Thyra Helena, joka synnyttää ruodun sotamies Yrjänä Wäggin lapsen ja juonii tämän setänsä kasvatiksi. Ja sedän kuoltua "parin vuoden kuluttua" menee Yrjänänsä kanssa naimisiin.
Todellisuus? Reeth-suvun dokumentoitu tarina on esitetty Genoksessa julkaistussa artikkelissa. Aleksander Reeth ei kuollut vanhuuteen, hänet murhattiin 6.2.1773 Luhangassa. Hänellä oli sisarentytär Helena Kristina Tallroth, joka vihittiin 20.3.1764 Sysmässä Johan Mandellin kanssa.
(Reeth-suvusta esitys myös Wasa Tidning numeroissa 17.10.1882, 27.11., 30.11., 4.12., 7.12., 11.12.1883)
Eksoottisessa arkistossa
Loman kakkospäivänä (viime viikon tiistai) jatkoin kerrostalon historiikkiprojektin parissa. Talo oli vuosikymmeniä Kansallis-Osake-Pankin omistuksessa, joten olin ottanut yhteyttä Nordean arkiston henkilökuntaan ja saanut ystävällisen kutsun saapua paikan päälle.
Paikka oli teollisuusalueella ja etsin ovea ensin väärän lastauslaiturin vierestä. Oikean laiturin ja oven löydyttyä pääsin vaivattomasti sisälle. Ihan oikeaan arkistoon, jossa oli kymmenien metrien käytävät, joiden varrella korkeat ja pitkät mekanisoidut hyllyt. Minulle kerrottiin materiaalin kilometrimäärä, mutta se katosi päästäni heti.
Ei minua toki päästy hyllyjen väliin seikkailemaan vaan erilliseen huoneeseen oli jo tuotu taloa koskevaa aineistoa. Ennenkuin pääsin koskemaan siihen piti allekirjoittaa vakuutus, etten käytännöllisesti katsoen tee mitään ao. tiedolla. No ei ihan, mutta melkein. Ja olen itsekin miettinyt miten paljon edelleen elossa olevista asukkaista voi kirjassa mainita pyytämättä lupaa. Ei paljoakaan.
Rakennuspiirrustuksiin ei liity henkilötietokysymyksiä, mutta kylläkin tekijänoikeus! Kuvailin piirroksia käsivaralta ja uskaltanen joku päivä tarkistaa tarttuiko kameran muistikortille mitään käyttökelpoista. Vanhojen remonttien papereissa oli myös monenlaisia papereita, jotka saivat miettimään, että pitäisikö historiankirjoittajan olla myös insinööri.
Ai niin, minähän olen. Teknisen piirrustuksen kurssi LTKK:ssa syksyllä 1990 meni kyllä kopiointitekniikalla ja ilman muistijälkiä.
Paikka oli teollisuusalueella ja etsin ovea ensin väärän lastauslaiturin vierestä. Oikean laiturin ja oven löydyttyä pääsin vaivattomasti sisälle. Ihan oikeaan arkistoon, jossa oli kymmenien metrien käytävät, joiden varrella korkeat ja pitkät mekanisoidut hyllyt. Minulle kerrottiin materiaalin kilometrimäärä, mutta se katosi päästäni heti.Ei minua toki päästy hyllyjen väliin seikkailemaan vaan erilliseen huoneeseen oli jo tuotu taloa koskevaa aineistoa. Ennenkuin pääsin koskemaan siihen piti allekirjoittaa vakuutus, etten käytännöllisesti katsoen tee mitään ao. tiedolla. No ei ihan, mutta melkein. Ja olen itsekin miettinyt miten paljon edelleen elossa olevista asukkaista voi kirjassa mainita pyytämättä lupaa. Ei paljoakaan.
Rakennuspiirrustuksiin ei liity henkilötietokysymyksiä, mutta kylläkin tekijänoikeus! Kuvailin piirroksia käsivaralta ja uskaltanen joku päivä tarkistaa tarttuiko kameran muistikortille mitään käyttökelpoista. Vanhojen remonttien papereissa oli myös monenlaisia papereita, jotka saivat miettimään, että pitäisikö historiankirjoittajan olla myös insinööri.
Ai niin, minähän olen. Teknisen piirrustuksen kurssi LTKK:ssa syksyllä 1990 meni kyllä kopiointitekniikalla ja ilman muistijälkiä.
sunnuntai 4. huhtikuuta 2010
Lehtikasasta irronnutta
Pääsiäisvierailun isäntäväki (eli vanhempani) antoivat luettavaksi pussillisen alkuvuoden lehtiä.
Tieteen kuvalehdestä 4/2010 sain tietää, että Italiassa oli vuoden 2007 kesän kuivuuden takia saatu pellon infrapunakuvasta näkyviin Rooman valtakunnan aikainen kaupunki. Infolaatikon mukaan "Muinaisiin ojiin ja kanaaleihin kertynyt kostea multa pitää kasvit vehreinä myös kuivina kausina. Rakennusten rauniot pitävät kosteutta huonommin, joten niiden päällä olevat kasvit kellastuvat nopeammin." Ei voi väittää menneisyyden kadonneen jäljittä.
Kotiliedessä 6/2010 oli henkilökuva keskiajan käsitöiden tekijästä. Kiva, että tämä harrastus saa enemmän näkyvyyttä valtamediassa. Juttu loppuu sitaattiin "Kun keski-aikajuhlissa heittää mekon toisen päälle ja istuu nuotiolle muiden muijien kanssa hämmentämään lihapataa, jossa on läskiä, suolaa, katajanmarjoja, sipulia ja punaviiniä, olo on kuin pitääkin."
Useammassa lehdessä törmäsin Tommy Tabermannin kolumneihin. ET-lehdessä 5/2010 hän kirjoitti hiihtokilpailuista. "Kaikista muistoistani nuo kansakoulun ensimmäiset hiihtokilpailut ovat kuin se ikuisesti soiva viiskytluvun blues." Olin juuri edellisenä päivänä kuullut 88-vuotiaan mummoni muiston alakoulun hiihtokilpailuista - vieläkin kaihersi, ettei lähtöpaikan takia ollut mahdollisuutta pärjätä. Joko joku on kerännyt hiihtokilpailumuistoja kansanperinnearkistoon? Minullakin olisi kaksi...
Me-lehdessä 1-2/2010 Tabermann kirjoitti koruttomasti "En pitänyt isoäidistäni kovinkaan paljon." Mutta silti hänestä on muisto, joka yhdistyy Tabermannin omaan elämään: "Mutta sen tiedän että mummollani oli kyky ilmaista ajatuksiaan."
Me-lehden numerossa 3/2010 Tabermann kirjoitti suoraan minulle: "Toimettomuus, jouten olo on kirosana. Nyt pitää keksiä toinen toistaan haastavampia harrastuksia ja olla niissä kaikissa hyvä. Parempi kuin muut."
Rehellisyyden nimissä lainaan vielä edellisen kappaleen, josta näkyy, että Tabermann kirjoitti suorittamisen kritiikkiä eikä ylistystä: "Jyväskylän yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan suomalainen ei enää vietä vapaa-aikaa, vaan suorittaa sitä. Mieluiten hampaat irvessä ja hiki otsalla."
Tieteen kuvalehdestä 4/2010 sain tietää, että Italiassa oli vuoden 2007 kesän kuivuuden takia saatu pellon infrapunakuvasta näkyviin Rooman valtakunnan aikainen kaupunki. Infolaatikon mukaan "Muinaisiin ojiin ja kanaaleihin kertynyt kostea multa pitää kasvit vehreinä myös kuivina kausina. Rakennusten rauniot pitävät kosteutta huonommin, joten niiden päällä olevat kasvit kellastuvat nopeammin." Ei voi väittää menneisyyden kadonneen jäljittä.
Kotiliedessä 6/2010 oli henkilökuva keskiajan käsitöiden tekijästä. Kiva, että tämä harrastus saa enemmän näkyvyyttä valtamediassa. Juttu loppuu sitaattiin "Kun keski-aikajuhlissa heittää mekon toisen päälle ja istuu nuotiolle muiden muijien kanssa hämmentämään lihapataa, jossa on läskiä, suolaa, katajanmarjoja, sipulia ja punaviiniä, olo on kuin pitääkin."
Useammassa lehdessä törmäsin Tommy Tabermannin kolumneihin. ET-lehdessä 5/2010 hän kirjoitti hiihtokilpailuista. "Kaikista muistoistani nuo kansakoulun ensimmäiset hiihtokilpailut ovat kuin se ikuisesti soiva viiskytluvun blues." Olin juuri edellisenä päivänä kuullut 88-vuotiaan mummoni muiston alakoulun hiihtokilpailuista - vieläkin kaihersi, ettei lähtöpaikan takia ollut mahdollisuutta pärjätä. Joko joku on kerännyt hiihtokilpailumuistoja kansanperinnearkistoon? Minullakin olisi kaksi...
Me-lehdessä 1-2/2010 Tabermann kirjoitti koruttomasti "En pitänyt isoäidistäni kovinkaan paljon." Mutta silti hänestä on muisto, joka yhdistyy Tabermannin omaan elämään: "Mutta sen tiedän että mummollani oli kyky ilmaista ajatuksiaan."
Me-lehden numerossa 3/2010 Tabermann kirjoitti suoraan minulle: "Toimettomuus, jouten olo on kirosana. Nyt pitää keksiä toinen toistaan haastavampia harrastuksia ja olla niissä kaikissa hyvä. Parempi kuin muut."
Rehellisyyden nimissä lainaan vielä edellisen kappaleen, josta näkyy, että Tabermann kirjoitti suorittamisen kritiikkiä eikä ylistystä: "Jyväskylän yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan suomalainen ei enää vietä vapaa-aikaa, vaan suorittaa sitä. Mieluiten hampaat irvessä ja hiki otsalla."
lauantai 3. huhtikuuta 2010
Kokemäeltä Amerikkaan, osa 39
Roosa Aleksandra Keuru syntyi Kokemäen Sonnilan torpparin Juha Vihtori Keurun (s. 1838 Harjavalta) ja vaimonsa Kristiina Jaakontytär Hellmanin (s. 1838 Huittinen) lapseksi 3.5.1880. Roosa otti passin ulkomaille 19.11.1904 ja päätyi 7.11.1908 mennessä Fitchburgiin, jossa hän meni naimisiin Frans Söderströmin kanssa.
Avioliitto taisi jäädä lyhyeksi, sillä Roosa on kirjattu leskeksi vuoden 1910 väestönlaskentaan Fitchburgissa. Hänellä oli tuolloin 2-vuotias tytär Kyllikki.
Lähteet:
Rippikirja Kokemäki 1869-1879 s. 353
Siirtolaisuusinstituutti, passitietokanta
Family Search Beta, Massachusetts Marriage Records 1842-1915
Ancestry.com. 1910 United States Federal Census (Census Place: Fitchburg Ward 3, Worcester, Massachusetts; Roll T624_628; Page: 4A; Enumeration District: 1734; Image: 411.)
Avioliitto taisi jäädä lyhyeksi, sillä Roosa on kirjattu leskeksi vuoden 1910 väestönlaskentaan Fitchburgissa. Hänellä oli tuolloin 2-vuotias tytär Kyllikki.
Lähteet:
Rippikirja Kokemäki 1869-1879 s. 353
Siirtolaisuusinstituutti, passitietokanta
Family Search Beta, Massachusetts Marriage Records 1842-1915
Ancestry.com. 1910 United States Federal Census (Census Place: Fitchburg Ward 3, Worcester, Massachusetts; Roll T624_628; Page: 4A; Enumeration District: 1734; Image: 411.)
Lukretia Klemetintytär kertaa kaksi
Aikakausilehtisurffauksen novellilöytö jäi sen verran kaihertamaan, että varasin kirjastosta Lauri Haarlan historiallisten novellien kokoelman Marketan kosto. Harjavallan Hermoa ei siitä löytynyt, mutta niminovellissa mainitaan Näyhälä:
"Tuolla... pohjoisessa päin mahtava Kokemäenjoki vaeltaa oli suuren Linnasaaren, huuhtoo virstan verran eteläistä rantaansa ja kuvasteleiksen Näyhälän talon alapuolella. Kuninkaanuoma keskellä virtaa painuu eteenpäin, mutta täällä, Näyhälän rantatörmän alla, se lepäileksen hitaana akkavirtana, hiljaisina vaahtokelloina ja unettavan sinisinä ja himmeän keltaisina varjoina. Yhtä tyynet ovat rantaniityt, tanhua ja talo, jota hallitsee hänen tuleva ylkämiehensä Juho Jaakonpoika, isäntä ja lensmanni..."
Tämän lensmannin veljenvaimon nimi on kertomuksessa Lukretia Klemetintytär. Todellinen Lukretia oli Kokemäen kappalaisen Simon Johanniksen vaimo. Simonin isä oli Äimälän kylän talon isäntä Jöns Thomasson ja tämän pojat Mårten ja Jakob olivat 1600-luvun alussa nimismiehinä.
Haarla oli siis poiminut Kokemäen historiasta yhden todellisen nimen, vaihtanut nimismiehen etunimen ja patronyymin keskenään ja ottanut taloksi Äimälän sijaan Näyhälän, jota Jacobin poika, kamariviskaali Antti Äimä, aikanaan viljeli.
Näin tehdään fiktiota.
"Ja niin astuu Marketta verinen veitsi yhä kädessään portaita alas, siitä millan alle, siitä pihamaalle, jääden vihdoin jäykkänä seisomaan tallin seinustalle. Jää tuijottamaan huulet ammollaan kohti päivän sarastusta."
"Tuolla... pohjoisessa päin mahtava Kokemäenjoki vaeltaa oli suuren Linnasaaren, huuhtoo virstan verran eteläistä rantaansa ja kuvasteleiksen Näyhälän talon alapuolella. Kuninkaanuoma keskellä virtaa painuu eteenpäin, mutta täällä, Näyhälän rantatörmän alla, se lepäileksen hitaana akkavirtana, hiljaisina vaahtokelloina ja unettavan sinisinä ja himmeän keltaisina varjoina. Yhtä tyynet ovat rantaniityt, tanhua ja talo, jota hallitsee hänen tuleva ylkämiehensä Juho Jaakonpoika, isäntä ja lensmanni..."
Tämän lensmannin veljenvaimon nimi on kertomuksessa Lukretia Klemetintytär. Todellinen Lukretia oli Kokemäen kappalaisen Simon Johanniksen vaimo. Simonin isä oli Äimälän kylän talon isäntä Jöns Thomasson ja tämän pojat Mårten ja Jakob olivat 1600-luvun alussa nimismiehinä.
Haarla oli siis poiminut Kokemäen historiasta yhden todellisen nimen, vaihtanut nimismiehen etunimen ja patronyymin keskenään ja ottanut taloksi Äimälän sijaan Näyhälän, jota Jacobin poika, kamariviskaali Antti Äimä, aikanaan viljeli.
Näin tehdään fiktiota.
"Ja niin astuu Marketta verinen veitsi yhä kädessään portaita alas, siitä millan alle, siitä pihamaalle, jääden vihdoin jäykkänä seisomaan tallin seinustalle. Jää tuijottamaan huulet ammollaan kohti päivän sarastusta."
perjantai 2. huhtikuuta 2010
Milloin Aurajoen jäät lähtevät?
1800-luvulla Aurajoen jäät lähtivät useimmiten huhtikuun puolella. Tilastotiedot on esitetty Turun kaupungin sivuilla, kaaviossa pystyakselina päivät huhtikuun alusta.1700-luvulla eläteltiin muuten toivetta ilmaston lämpenemisestä. Siitä Jari Niemelän artikkeli Auraican numerossa 1 (2008).
torstai 1. huhtikuuta 2010
Helsingin kaupunginarkistossa
Ensimmäisenä kevätloman päivänä eli maanantaina ohjasin askeleeni Helsingin kaupunginarkistoon tarkoituksena täydenää jo kuukauden käynnissä ollutta talohistoriikin aineistoa. Olen käynyt arkistossa aiemminkin, joten ei tullut yllätyksenä, että vastassa oli yrmeän oloinen vahtimestarityyppi, joka soitti päivystäjän paikalle toteamalla puhelimeen "nyt niitä alkaa tulla". Olo oli erittäin tervetullut!
Päivystäjä oli oikein mukava ja kaivoi alle minuutissa esille tonttikortit, joihin on koottu lainhuutojen ja väestölaskentojen perustiedot. Hyödylliset yksityiskohdat tontin alkuvaiheista ja uusi versio valmistumispäivämäärästä piirtyivät muistiinpanoihini.
Rahatoimiston Henkirahojen kantokirjat vastaavat Kansallisarkiston henkikirjoja tietosisällöltään. Mutta edellisiin pääsee käsiksi toisin kuin jälkimmäisiin (vuotta 1922 edeltävältä ajalta). Massiivisia opuksia, joista sain vihdoin poimittua jokseenkin ensimmäiset asukkaat ja myös lisävarmistusta siitä, että rakennukset olivat valmistuneet vuoden 1913 aikana, eivät 1912 kuten isännöitsijäntodistuksessamme lukee.
Helsingin poliisilaitoksen arkistossa on joistakin taloista asukasluetteloita vuosilta 1907-1990. Ei minun tutkimuskohteestani.
Eli asukasluetteloiden sijaan, vihdoin, pitkän odotuksen jälkeen, poliisilaitoksen osoitekortiston kimppuun. Vihdoinkin projekti, jossa sitä pääsee hyödyntämään...
Innostukseni laantui hyvin nopeasti. Henkilötietojen suojaamiskeino voi olla niinkin yksinkertainen asia kuin noin sentin levyinen mikrofilmi. Joita ei minun kärsivällisyydelläni montaa jaksanut koneeseen pujottaa. Ehkä loman loppupuolella olen rennompi?
Päivystäjä oli oikein mukava ja kaivoi alle minuutissa esille tonttikortit, joihin on koottu lainhuutojen ja väestölaskentojen perustiedot. Hyödylliset yksityiskohdat tontin alkuvaiheista ja uusi versio valmistumispäivämäärästä piirtyivät muistiinpanoihini.
Rahatoimiston Henkirahojen kantokirjat vastaavat Kansallisarkiston henkikirjoja tietosisällöltään. Mutta edellisiin pääsee käsiksi toisin kuin jälkimmäisiin (vuotta 1922 edeltävältä ajalta). Massiivisia opuksia, joista sain vihdoin poimittua jokseenkin ensimmäiset asukkaat ja myös lisävarmistusta siitä, että rakennukset olivat valmistuneet vuoden 1913 aikana, eivät 1912 kuten isännöitsijäntodistuksessamme lukee.
Helsingin poliisilaitoksen arkistossa on joistakin taloista asukasluetteloita vuosilta 1907-1990. Ei minun tutkimuskohteestani.
Eli asukasluetteloiden sijaan, vihdoin, pitkän odotuksen jälkeen, poliisilaitoksen osoitekortiston kimppuun. Vihdoinkin projekti, jossa sitä pääsee hyödyntämään...
Innostukseni laantui hyvin nopeasti. Henkilötietojen suojaamiskeino voi olla niinkin yksinkertainen asia kuin noin sentin levyinen mikrofilmi. Joita ei minun kärsivällisyydelläni montaa jaksanut koneeseen pujottaa. Ehkä loman loppupuolella olen rennompi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)