Presidentin kouluvuodet

MLL:n lehdestä Uutta kylvöä 1922

Kaarlo Juhana Stählberg oli luokan primus koko kouluajan, kuten eräs hänen tovereistansa Oulun suomalaisessa lyseossa, Santeri Ivalo, on kertonut. Eikä siinä kyllin, vaan hän suoriutui kahdeksasta luokasta seitsemässä vuodessa siirtymällä kuudennelta luokalta suoraan kahdeksannelle säilyen silti yhä primuksena.

 

Samoinkuin useat muut niistä suunnilleen neljästäkymmenestä pojasta, jotka syyskuun 1 päivänä 1877 otettiin mainittuun kouluun, olivat veljekset Fredrik ja Kaarlo Juhana Ståhlberg papin poikia maaseudulta. Isä oli kuollut, ja äiti oli muuttanut neljän alaikäisen lapsensa kanssa Ouluun, missä hän vuokrasi vaatimattoman asunnon vanhemman ja
hienompana pidetyn ruotsalaisen lyseon talon piharakennuksesta.

 

Heinätorin parvi, johon Stählbergkin tuli kuulumaan, sai kulkea kouluun pitemmän matkan kuin mitkään muut luokan pojat. Sattui kuitenkin usein, että toistenkin parvien jäsenet sopivat hänen kanssaan kohtauksesta Heinätorin kulmassa saadakseen kuulla hänen selittävän semmoisia tehtäviä, joista eivät olleet itse onnistuneet saamaan selkoa.

 

Siten hän tuli jo alaluokilla keskeiseen asemaan toverien joukossa. Kun sitten tuli konventtiaika, oli hän itseoikeutettu johtaja. Hän toimi puheenjohtajana, piti esitelmiä, loimitti konventin lehteä, kirjoitti suorasanaista tekstiä ja runoa yhtä etevästi. Runot koottiin sitten pieneen kirjaan, joka sai runollisen nimen »Toivon tähti». Tämä pieni, painokirjaimin hienosti kirjoitettu kirja ei valitettavasti ole säilynyt, vaikka tulipalo ei ole sitä hävittänyt. Kerrotaan, että eräs ahdasmielinen myöhempi konventtisukupolvi havaitsi runot jotenkin sopimattomiksi ja sentähden ne hävitti.

 

Ei ollut harvinaista, että Stählbergin koulun pojat joutuivat pieniin kahakkoihin ruotsalaisen lyseon oppilaitten kanssa. Niihin ei tuleva presidentti kuitenkaan liene ottanut osaa, enempää kuin mihinkään rajumpiin urotöihin yleensä. Hänen luonnonlaatunsa oli aivan toisenlainen. Hän luki ja mietti. Hänen mieltänsä askarrutti m. m. isänmaan tulevaisuuden ongelma. Ainakin hän käsitteli tätä aihetta useita kertoja niissä intomielisissä puheissa, joita hän valmistautumatta piti Merikosken sillalle tehdyillä huviretkillä, joille pojat yleensä lähtivät lauantaikonventin jälkeen.

 

On väitetty, että Stählberg on kylmä ja umpimielinen. Hän oli semmoinen tavallaan jo kouluaikana. Mutta myös vain tavallaan. Kuinka hehkuvasti ja lämpimästi hän pitikään esim. noita tilapäispuheitansa, toteaa hänen ihaileva luokkatoverinsa, joka toisten nuorten kuulijoitten kanssa sai Merikosken sillalla herättäviä virikkeitä koko elämää varten.

Pappilan kansliassa

Ihastuksessani pappien ahneuteen maksukeräyksessä ja seurakuntalaisten huonoon käytökseen jumalanpalveluksissa on minulta päässyt unohtumaan pappien työn ja vastuun monipuolisuus. Tähän heräsin selatessani Artur Siegbergin (Alku Siikaniemi) kirjaa Vuoden ovat vierineet. Kulttuurikuvia 1870-luvulta. Siegberg syntyi 1862, joten Kirvun pappilassa vuosikymmenen loppupuolella :

Kansliassa saimme myös nähdä vakavia ja hauskoja kohtauksia, kun pitäjäläiset saapuivat pappilaan asioille. Milloin sinne tuli vanha riitelevä aviopari, joka kertoi kaikki epäsovun salaiset ja julkiset syyt papillensa, meidän kuunnellessamme ovenraosta hyvinkin naurettavia episodeja; toisella kertaa joku renkimies ja piikatyttö ilmoittautuivat vihille, kun morsiamelle oli ennen aikojaan syntynyt lapsi, josta hän vaati sulhasta tilille. Taikka joku vanha ämmä kielevässä lausunnossa kertoi kotikylän juoruja siinä tarkoituksessa, että pääsemällä papin suosioon saisi siitä joitaikin etuja, esim. lievän kohtelun pelätyissä kylänluvuissa taikka papin puoltosanan, kun pitäjän jyväaitasta oli annettava jyväosuuksia köyhille ja vaivaisille. (s. 79)

Pidempi ja värikkäämpi kuvaus on Pekka Pietarinpojan kertomus Päivä provastin kansliassa, joka julkaistiin Savo-karjalaisen osakunnan albumissa Koitar 4 (1885). Ote:

Jopa kopisi porstuassa taas ja ovi loksahti auki eikä siitä tulija saanut ennen hyvää päivää sanotuksi, kun sai oven kiini pysymään, joka aina loksahti auki niinkuin se tavallisesti teki. Provasti ei väsynyt sanomasta jokaiselle että „painaa vaan sitä, niin kyllä se pysyy".
„Minä tulin semmoiselle asialle että jos herra rovasti ois hyvä että meillä ois nyt semmoinen tarvis että minä tarvitseisin sukurikesteriä", sanoi tullut talonisäntä hiljaisen kähisevällä äänellä ja pää vähä kallellaan, seisoen hajalla säärin ja sarkatakki auki.
Tällä lailla se näkvi seisovan kauvan aikaa, kun provasti kirjoitti sukuluetteloa etsien useista vanhoista pölyttyneistä kirjoista nimiä ja vuosilukuja. Vielä sittenkin näki kyökkikammarin ovelta sen siinä uskollisesti seisovan, kun oli ennättänyt käydä siellä ja täällä ja vielä vähiin muuallakin ja tulla montakin kertaa takaisin ja nähdä aina sen uudestaan. Ja ruustinna sanoi siellä että mikähän asiamies se on.

Kuva: Heimo Aspelin, Tuulispää 46/1913

Turun linnasta joulukuussa 1770 ja kesäkuussa 1771 karanneet

Jos on vankiloita, on vankikarkureita. Turun linnan vankilassa kolme miestä mursi muurin 29.12.1770 ja lähti liikkeelle. Tilanne huomattiin varmasti varsin nopeasti, mutta karkureita ei heti tavoitettu. Lääninkansliassa muotoiltiin tammikuun alussa etsintäkuulutus, joka painettuna jaettiin läänin pitäjiin ja arvatenkin luettiin saarnastuoleista saman kuun aikana.

Kuulutuksessa ei ollut kuvia eikä palkkiosummia kuten villissä lännessä. Ensimmäinen karkuri oli taposta syytetty 40-vuotias Matts Härkä, joka oli kotoisin Lohjalta. Hänen kerrottiin olevan pitkän puoleinen ja tummahiuksinen. Päällänsä oli lampaantaljoista tehty sisäturkki, jonka päällinen oli vaaleansinistä sarssia, nahkahousut, valkoiset villasukat ja kengät. Varkaudesta syytetyt Michel Kjellberg ja Stephan Hallonius eivät välttämättä olleet Suomesta kotoisin, sillä edellinen oli tykistön käsityöläinen ja jälkimmäinen pursimies eikä kummankaan kohdalla mainita kotipaikkaa. 

Lisäksi oli Suomessa karkuteillä Juvan Vuorenmaan kylästä Grels Kaukoinen, joka oli maannut äitipuolensa ja taivutellut tämän tappamaan sikiön. Grels oli vähän päälle kaksikymppinen, keskimittainen ja vaaleahiuksinen. Liikkeelle lähtiessään hänellä oli vaaleanharmaa sarkainen takki (råck), pellavaiset housut, päässään valkoinen neulottu villamyssy ja jaloissaan tuohiset kengät.

Vuorenmaassa 22.2.1748 ja 15.1.1753 Grels Kaukoset ovat oikeaa ikäluokkaa. Aikaisemmin syntynyt menetti äitinsä 6-vuotiaana. Puuttuvan rippikirjan ja vieraan pitäjän puitteissa en lähde arvailemaan pidemmälle.

Tarkemmin määrittelemättömällä tavalla Turun linnasta pääsi 1.6.1771 kello 7 aamulla karkuun lapsenmurhasta syytetty Sophia Thomasdotter. Hän oli kotoisin Vesilahdelta. Keskikokoinen, vaaleilla kasvoilla rokonarpia. Päällään oli raidallinen röijy ja hame (en randig Tröja och kjortel), jonka päällä palttinainen huivi (hwit lärfts halsduk) ja päässään valkoinen kyssy (hwit Nåpkins Mössa). Jalkansa olivat paljaat (utan skor och strumpor). Peräänsä laadittiin etsintäkuulutus 4.6.1771.

Heikkisen tyttäret Oulusta Helsinkiin ja Pietariin

Oulussa kävivät vihillä 4.12.1830 renki Henrik Heikkinen ja piika Maria Lisa Ahmala. Odotuksen henkeä saattoi olla jo ilmassa, sillä esikoinen syntyi 16.7.1831 ja sai nimen Maria Caisa. Tuolloin Henrik oli vielä renki, tytär Margareta Sophian syntyessä 28.9.1836 vahtimies ja seuraavien lapsien (Henrik s. 3.7.1834, Anna Lovisa 15.6.1841 ja Carl 1.1.1846) kastemerkinnöissä merimies. Sittemmin hän oli kirvesmies (Mathias s. 19.12.1847) ja työmies (Andreas s. 8.7.1851). Nämä lapset näkyivät Oulun talollisten ja hyyryläisten rippikirjassa 1851-1857 s. 210, kun vanhimmat lapset olivat jo päässeet ripiltä, Gretha Sophia saanut naimattomana lapsen ja Henrik-poika mennyt naimisiin Liverpoolissa. 

Seuraavassa rippikirjassa 1858-1867 I:73 sisarukset muuttavat Greta Sofiaa lukuun ottamatta kaikki Helsinkiin 1860-luvun alkuvuosina. Ensimmäisenä lähti Anna Lovisa, jonka muuttokirja päivättiin 2.5.1860. Helsingissä hänet oli merkitty piiaksi Pietariin vuonna 1859 lähteneelle pariskunnalle, joten tosiasiallinen muutto on ollut varhaisempi (RK 1856-1869 III:331). Rippikirjan merkintöihin sopii se, että verkon sukupuun mukaan Anna Lovisa synnytti 21.9.1861 pojan ja meni 19.11.1861 naimisiin vaunuseppä Erik Spennertin kanssa. Anna Lovisan nuorin Jenny-tytär oli sukulaistädiltään kuullut tarinan, jonka mukaan Anna Lovisa oli mytty sylissään marssinut Eric Spennertin työpaikalle ja esitellyt tälle poikansa.

Liikekortti. HKM CC BY 4.0

Erik Spennert menestyi taloudellisesti ja "kuta enemmän hyvinvointi lisääntyi, sitä enemmän sitä oli näytettävä ulospäin", kuten Jenny Spennert muistelmassaan Elämäni ja taitelijanurani (1945) totesi. Anna Lovisan sisarusten muutto Helsinkiin liittynee avioliiton tarjoamiin mahdollisuuksiin. 

Jennyn välit tulehtuivat vähitellen lähes koko perheeseen ja tyylinsä on dramatisoiva, joten muistelmansa on lähteenä hieman haasteellinen. Kirjassa vilahtaa äidin Maria-sisar, "joka asui meillä". Hänet mainitaan, kun on puhetta Erik Spennertin asiakkaana olleesta kenraalikuvernööri Rokassovskista. Tämän kausi päättyi vuonna 1866 eli 13 vuotta ennen Jenny Spennertin syntymää, joten kyse on kuullusta tarinasta eikä omasta muistostaan. Maria Kaisa Heikkinen on vuonna 1866 ollut 35-vuotias eikä siis kovin nuori.

Liikkeessä käydessään hänet [siis kenraalikuvernööri] aina kutsuttiin sisään juomaan kahvia. Toisinaan hänellä oli perhe mukanaan. Eräässä tällaisessa tilaisuudessa rouva Rokassovski tutustui äitini sisareen, joka asui meillä ja auttoi taloudessa. Ylhäinen rouva ihastui nuoreen ja suloiseen tätiini, ja kun perhe muutti Pietariin, houkutteli hän Maria-tätini mukaansa. Näin tätini joutui viettämään suuren osan elämäänsä keisarikaupungissa 'njanjana' Rokassovskeilla. Hän oli aivan kuin perheen jäsen, lasten uskottu. Valitettavasti Rokassovskien kävi sangen surullisesti, he joutuivat pelivelkojen takia turmioon. Perheen poika oli parantumaton peluri ja kun hän oli sotkeutunut pelivelkoihin siinä määrässä, että minkäänlaista apua ei enää ollut saatavissa, hän heittäytyi epätoivoissaan ulos ikkunasta. Tätini syöksyi hänen luokseen kadulle ja hänen sylissään nuori Rokassovski veti viimeisen henkäyksensä. Vanhemmat ottivat kultakellon hänen taskustaan ja lahjoittivat sen tädille muistoksi nuoresta miehestä. Kaikki nämä Pietarin aikaiset kertomukset, jotka lapsuudessani kuulin tädiltäni, olivat tavattoman jännittäviä ja omiaan antamaan mielikuvitukselleni lentoa. Hän näytti minulle isoa kultakelloakin perineen.(s. 8-10)

Venäjänkielisessä Wikipediassa näkyvä vuonna 1876 kuollut Plato-poika sopii mahdollisesti tarinaan. Valitettavasti yleinen sukunimi ja Helsingin kirkonkirjojen digitointitilanne estävät lisäselvitykset.

Kosintakirje

Fyren 35/1902

Ote Juho Reijosen tarinasta Kaaperin kosinta (Kertoelmia ja kuvauksia)

Kaaperi punastui hiukkasen eikä kyennyt puhumaan mitään. Sillä välin silmäilin minä noita nuhrautuneita papereita saadakseni jotakin johtoa kirjeelle. Sitä en niistä kuitenkaan saanut, sillä paperit olivat täpösen täynnä lauseita: "korkeasti kunnijoidettava Anna-Leena; hellästi rakas Anna-Leena; sangen siiveä tyttö" ja muuta semmoista, mutta sitä pitemmälle ei Kaaperi ollut kyhäyksissään päässytkään.

Viimeinkin otin eteeni arkin postipaperia ja kynän käteeni aikoen kirjoittaa sanasta sanaan, mitä Kaaperi käskisi. "Aletaanpas nyt", sanoin minä.

Ihmeen rohkeasti ja selvästi sanoikin Kaaperi: "pannaan nyt aluksi vain: hyvä Anna-Leena!"

"Hyvä, se on kirjoitettu", sanoin minä.

"Kirjoittakaa sitte: isä — joko se on paperilla — isä oli Kajaanin markkinoilta tullessaan ollut teillä yötä ja nähnyt sinun leipovan. Sanoi hän haastelleensakin kanssasi. Kotiin tultuaan hän sitte kertoi äidille niin jotta minäkin sen kuulin: 'on tuolla Maanselän Mäkelässä leveälanteinen tyttö, hyvin roima työihminen, eikä ole tuhma puheissaankaan. Siinä olisi meidän Kaaperille emäntää parahiksi.'

"Näinköhän tämä nyt kuuluu asiaan?" rohkenin minä muistuttaa.

"Kyllä se kuuluu", vakuutti Kaaperi, "sillä tavallahan se alkoi koko juttu. Niin — 'emäntää parahiksi', sanoi isä. Minä ajattelin, mitähän jos olisi koettaa kosia ja päätin lähteä käymään sinun luonasi, kuin vaan ohranärtteet saataisiin puiduiksi."

"Mutta eihän tähän tällä keinoin tule rakkaudesta mitään", keskeytin minä taas.

"Älköön, vaan niin siihen pitäisi minun mielestäni kirjoittaa. — Puinti-aikana juolahti kuitenkin mieleeni, ett'ei siitä tule sen valmiimpaa, jos minä luoksesi tulisinkin. Sinä näet jo olet viides tyttö, johon minä olen silmäni iskenyt, vaan kun olen milloin naisten kanssa suutasuuksin joutunut, ei minulla ole ollut sanaa suuhun tulevaa, kun on niin kaino luonto minulle luotu. Siksipä päätinkin kirjoittaa sinulle, käyköön sitte syteen tahi saveen."

"Ei hyvä Kaaperi; ei tästä nyt kunnon kalua tule; ei edes mainita mitään noista muista morsiamista", keskeytin minä, sillä en olisi Kaaperin suonut tulevan naurun alaiseksi.

"Kyllä niistä pitää mainita, ett'ei hän saa sanoa minun itseänsä pettäneen", toimitti Kaaperi.

"Mutta ethän sinä ole muille tytöille puhunut aikeistasi ollenkaan, mikä petos siinä sitte olisi?" lausuin minä.

"Vaikka kohta, mutta olenhan minä kumminkin jo ajatellut muitakin", sanoi Kaaperi ja pyysi innokkaasti minun vain pitkittämään. Minä kirjoitin siis, niinkuin hän edeltäpäin saneli.

"Koko kevätkorvan juoksin sitte kauppamiehestä paperia arkin toisensa perästä. Sunnuntaipäivät kaikki tuhertelin niitä täyteen, kirjoittaen mitä mieleeni juohtui, mutta kun olen koulunkäymätön, niin en päässyt hurskaasen alkuunkaan. Nyt kuitenkin rupesi toisen talon maisteri minulle tätä kirjettä kirjoittamaan ja sen tähden sinä sen nyt viimeinkin saat käsiisi."

Taaskin tein minä tingan, sillä ei laisinkaan tehnyt mieleni tulla näkyviin moisessa tekeleessä. Kaaperipa ei kumminkaan suostunut jättämään minua kirjeestänsä pois ja minun täytyi panna sanat paperille. Olkani takaa seurasi hän sitte tarkasti kynän liikettä ja vakavana jatkoi sanelemistaan.

"Jos nyt tuumaan suostut, niin laita itsesi Juhanuksena meidän pitäjään kirkolle, äläkä tullessasi epäile yhtään. Silloinhan sieltä teidän puolelta tulee muitakin meidän kirkkoon, niin mistäs ne ihmiset arvaisivat, mikä sinulla oikeastaan on mielessä. — Samalla tielläsi saat nähdä meidän talonkin ja voithan tulla meille yöksikin, niin isä näyttää sinut minulle, ett'en tarvitse ventovierailta ruveta sinua kyselemään."

"No Herran nimessä, etkö sinä ole vielä häntä nähnytkään?" kysäsin minä hämmästyneenä.

"En; missäpäs minä olisin hänet nähnyt", vastasi Kaaperi tyynesti.

Yhteen jatkoon alkoi hän sitte taas sanella kirjettä.

"Muutoin lähetän paljo terveisiä ja tahdon jo edeltäpäin näillä riveillä ilmoittaa, että meillä on kaksi hevosta, ruuna ja tamma. Lehmiä on kytkyessä kaikkiansa seitsemän päätä, kuusi lypsävää, yksi maho, härkä ja hieho. Lampaita oli talvella neljä emää ja keväällä tappoi susi uuhen. Sikoja taas on kaksi —"

"Eiköhän heitetä niitä pois", kiehitin minä väliin.

"Minkätähden?" kysyi Kaaperi, "kaksihan meillä on aikuista naskia ja porsaita montako lieneekään; niistä hän saa tiedon äidiltä."

"Pannaan sitte kissa kanssa", esittelin minä koettaen pysyä vakavana.

"Mitäs joutavia", tuumaili Kaaperi myhäillen, "vaan kanoista sanotaan, jotta niitä hän itse saa hankkia, jos tahtoo."

Se kirjoitettiin. Vielä lueteltiin kunkin pellon suuruus ynnä kylvyjen määrä ja vielä sekin, että karjanlaidun niinkuin niittykin on hyvä, kalavesi jommoinenkin, "eikä talolla ole rossan vertaa velkaa kellekään."

Sitte luuli Kaaperi kirjeessä jo olevan kaikki, "mitä siinä tarvitsee ollakin." Kun minä huomautin, ettei hän itsestään vielä ollut maininnut paljo mitään, käski hän vielä lisäämään olevansa viinaan menemätön ja Jaakon päivänä täyttävänsä seitsemänkolmatta.

Kirje luettiin ja hyvillä mielin arveli Kaaperi: "no nyt siitä ei pitäisi enää puuttua mitään ja ihme olisi, jos asia ei tulisi junkaan."

"Mutta eikös siihen pidä toki panna joku sana rakkaudestakin?" sanoin minä.

"Olisikohan panna siitäkin; — vaan kuinkas siitä sanottaisiin?" arveli Kaaperi miettiväisesti.

Minä esittelin mitä koreimpia sanoja suinkin muistin. Kun ne eivät kelvanneet, käänsin koetteeksi pari hellää paikkaa Kallistastakin. Kaaperi vain yhä pudisteli päätänsä arvellen: "eihän Anna-Leena sitä ymmärtäisi enempää kuin minäkään."

Kehotin siis hänen itsensä miettimään jotakin kaunista. Kaaperi muuttui hyvin totisen näköiseksi, kynsi korvansa taustaa ja mutisteli suutansa tuokioisen aikaa. Viimein kirkastuivat kuitenkin hänen kasvonsa ja hän lausui hartaasti:

"Kirjoittakaa sitte näinikään: jos Jumala on niin sallinut, että meistä pariskunta tulee, niin lupaan minä rakastaa sinua koko ikäni sekä myötä- että vastoinkäymisessä, niinkuin Jumalan sana huoneentaulussa käskee."

Tiedonjanoinen Fiina

Naisten äänessä 15/1914 esiteltiin huomiota ansaitsevana kansannaisena Kauhavan alakylässä Yli-Pernaan tilalla vuonna 1848 syntyneen Fiinan, joka kirkonkirjoissa oli Justiina. Lapsuudenkoti oli myytävä nälkävuosien aikaan. Lapsuudestaan asti Fiinan tuntenut jutun kirjoittaja A. W. ei selitä elämänvaiheita yksityiskohtaisesti vaan antaa seuraavan kuvauksen.

Fiina on varsinkin merkillinen siitä, että hän aina on ollut tiedonjanoinen, aina haalinut itselleen jos jostain viimeksi ilmestyneen kirjallisuuden luettavaksi. Puhu Fiinan kanssa romaaneista, novelleista tai näytelmäkappaleista, kaikki hän ne on lukenut, siirry historian alalle, huomaat saman, ja otappa eri uskonlahkojen suunnat ja eroavaisuudet — kaikkia hän on seurannut, yksinpä teosoofista kirjallisuutta. Fiina innostui keskusteluun kanssani ja teki lopuksi uskonnosta seuraavan johtopäätöksen. »Vanhempani olivat heränneitä (körttiläisiä), etupäässä äiti joka tutki aina sanaa, isä ei niin varsin — mutta eipä tuota taida tarvitakaan niin suuria eväitä, sillä kun parhaansa mukaan elää, niin ehkäpä se loppusuorituskin oikeaan selvenee.»

Näin selvä ja kirkas ja mutkaton on Fiinan käsitys elämästä ja kuolemasta, ja kuitenkin supistui hänen koulunkäyntinsä vaan rippikouluun.

Fiina omaa eteläpohjalaisen murteen kaikkine vivahduksineen, josta olkoon tässä vähä näytteitä.

— Kuinka Fiina jaksaa terveyden, elämisen ja muun suhteen? Jaksatteko vielä työtä tehdä? kysyin. 

— Onhan se elämä sellaista rohnaamista, vaan elää kituuttaa sitä huonollakin kuikaa, vaikkei sitä ansiota niin rommaamalla saakkaan, kun tuo päärustinki vaan terveheenä pysyy ja jaloillakin pääsöö klepuamahan. Vaikka onhan sitä vaivansa, reumatismikin vielä kimppuun pakkaa. 

— No tilaatteko sanomalehtiä?

— En ole tilannut nyt kun Pellonpoikakin meni kesälomallen, (lakkasi ilmestymästä) olen aina vain käynyt ihmisissä lukemassa. 

— No asutteko yksin? 

— Yksin asun, sopivaa toveria on vaikea saada, ja ennemmin minä, kun pidän niin eläämistä, sanon possulleni: voi sinisilmäni, ja vasikalleni, voi punaposkeni, kuin kollon koturin kanssa jaarittelen, sillä heikoos värkiis on niin vähä pykäämisen varaa ja mieluummin lueskelen sanomalehtiä ja kirjallisuutta mitä käsiini saan lukemisen arvoista.

Sitte vielä keskustelimme kaikista nykyaikaisista tapahtumista ja ilmiöistä, eduskunnasta, sosialisteista, politiikasta ja puolueista yleensä. Naisen arvosta on Fiinalla myöskin oma mielipiteensä ja sanoo, että pitää olla naisellakin tieto, taito ja ymmärrys oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan sekä siitä ajasta ja ympäristöstä, jossa hän elää ja on, ettei kulje kuin karjalauma, joka aina on johdettava.

Olen Fiinan hamasta lapsuudestani tuntenut ja aina ihaillut häntä reiluna, vilpittömänä ystävänä, varsinkin verratessani häntä niin moneen muuhun, joka kylläkin mielestänsä on viisas ja suuri, mutta kuitenkin on niin köyhä siihen nähden, että on niin paljon saanut.

Fiina on ankarasti taistellut ja taistelee vieläkin kovaa taistelua toimeentulonsa puolesta, ja kuitenkin hän jaksaa seurata maailman menoa ja harrastaa enemmän kuin moni muu, sillä monenkin harrastukset tarkoittavat vain hänen omaa kunniaansa etupäässä.

Fiina on ollut taitava kutoja, sitäpaitsi on hän nuorempana ollut meijerialalla, tekipä kerran ulkomaanmatkankin, piipahti Amerikkaan, josta matkasta voisi vaikka kirjoittaa hauskan matkakertomuksen.

Öhmanin huvila Turussa

Raittiutta ja elävää kristillisyyttä kannattava Aamunairut julkaisi numerossaan 2/1895 Frans Edvard Silvanderin muistelmaa, joka alkoi näin

Olen syntynyt 29 p. jouluk. 1859 Turun kaupungin kyljessä, Nummen mäellä, jossa isäni työskenteli suutarina. Siellä kasvaneena karkeampaa ruumiillista työtä tekevän kansan keskuudessa sain jo lapsesta alkaen nähdä viinan raaistuttavaa vaikutusta työkansaan. 

Ja kun aivan naapurissa oli n. s. Öhmanin huvila, joka siihen aikaan oli Turun yleisemmin käytettyjä ja hienoimpia ravintoloita, jossa "sivistyneitten", (herrain) iltakaudet ja myöhään yöhön näin istuvan juomapöytäin ääressä, sieltä yön niskassa juopuneina palataksensa, ymmärsin, että onhan sitä väkijuomalla sivistyneeseenkin sama vaikutus, kuin työkansaan.

Mutta tuo kaikki oli jotakin niin jokapäiväistä, että opin pitämään ei vain väkijuomat vaan juopumuksenkin asiaan kuuluvana ja merkkinä miehen ikään pääsemisestä. Tuota ajatusta kyllä usein häiritsi ei vain isän juomattomuus, mutta myös hänen ja äidinkin vakavat opetukset juoppouden vahingollisuudesta, mutta päihdyttävät juomat eivät sen kautta silmissäni vaarallisiksi tulleet. 

Juha Vuorelan blogitekstistä selviää, että tätä ravintolaa pyöritti vuonna 1838 leskeksi jäänyt Anna Maria Öhman (o.s. Vesterlund, aik. Molander), jolla oli elätettävänään 7-vuotias poika (perukirjakortisto). Anna Maria kuoli vuonna 1879.

Osoitekalentereissa ja ja sanomalehdissä esiintyy vielä vuosikymmenen "ent. Öhmanin huvila". Vuorelan blogitekstiä kommentoineen mukaan sittemmin tunnettu "paremmin nimellä Parkin majatalo. Se sijaitsi Kirkkotien ja radan välissä osoiteessa Kirkkotie 6 tai 8 (ent. Kirkkokortteli 197 1/2). Parkin rakennukset purettiin 1980-luvulla nykyisen Helsingintien rakentamisen vuoksi."

Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirjassa 1905 puolestaan selostettiin, että

Halisten koskelle mennessä lähdetään kaupungista sen itälaidassa olevasta Hämeentullista, ensin kaupunkiin kuuluvaa viertotietä, jonka kohdalla oikealle kädelle jääpi entiselle »tivolimäelle» rakennettu läänin sairaala kauniine puistoineen, sekä sitten, Turun — Karjan rautatieradan yli tultua, n. s. »Öhmanin parkin» kulmassa vasemmalle eli pohjoiseen poikkeavaa Kaarinan kirkkotietä myöten. Mainittu »parkki» eli puisto, joka jää vasemmalle kädelle, on nykyään kokonaan rappeutunut, mutta muutama vuosikymmen sitten oli se vielä hyvästi hoidettu ja tuuheiden pensasaitausten ympäröimä. Täällä oli myöskin ulkoravintola keilaratoineen ynnä muine huvituksineen ja kesäilloin kaijuttelivat soittokunnat puistossa säveleitään vieraiden virkistykseksi. Nimensä on puisto saanut, samoin kuin Kaisaniemi Helsingissä Katarina VVahllundista, erään ravintoloitsijansa, leskirouva Öhmanin mukaan, joka täällä ravintolaa piti noin 1850-luvun vaiheilla. Kerrotaan, että sen jälestä kun rannikkohöyrylaivat Turussa alkoivat tehdä säännöllisiä matkavuoroja ja pääsy saaristoon tuli tämän kautta mukavammaksi, saivat Pikkupukin ja Ruissalon saarille perustetut ulkoravintolat suurimman osan kesäliikkeestä, joten m. m. Öhmanin puisto menetti merkityksensä ja ravintola sieltä vihdoin lakkautettiin.