Tuohikengissä karannut

Pekka Kaukonen (s. 1703) ja Kaarina Kiukas (s. 1703) perustivat Juvan Vuorenmaan kylään perheen 1740-luvun lopulla. Modernin kuvauksen mukaan

Vuorenmaa kuuluu Savonselän vedenjakaja-alueeseen. Aluetta leimaavat karut moreenimaat ja soiden runsaus. Harjannetta ympäröivät suot. Kylä on rakentunut kahdelle moreenimäelle, joista toinen on alueen korkein, 182 metrin korkeuteen kohoava Tuhkainmäki. Kylän alueella on muutama pieni tummavetinen lampi sekä etelälaidalla Nevajärvi. Kylää halkoo Vuorijoki, joka oli aikoinaan uittokäytössä. Vuorijoki virtaa pohjoiseen päin kohti Ankeleenjärveä ja Virtasalmea. Parhaat näköalat ympäristöön avautuvat Antinkalliolta.

Pekalle ja Kaarinalle syntyi ainakin viisi poikaa: Carl (s. 20.2.1740), Niels (s. 12.7.1741), Johannes (s. 28.6.1745), Grels (s. 22.2.1748), Eric (s. 19.3.1751). Kaarina valitettavasti kuoli jo 28.5.1754. Lapset saivat äitipuolen tai kaksi. Pikkusiskojen Anna (s. 30.11.1757) ja Maria (s. 10.8.1762) äidiksi on kasteissa merkitty Regina Segerberg (s. 1733), joka on myös rippikirjassa (Juva RK 1752-59, 84). Juvan haudattujen listassa ei ole sopivaa Reginaa, joten ilmeisesti myöhempien kasteiden äiti Anna Segerberg on sama nainen, jolla siis myös lapset Carin (s. 23.8.1769), Maria (s. 22.6.1774) ja (s. 3.7.1778) 

Reginaa 30 vuotta vanhempi Pekka kuoli 3.1.1769. Kaksi vuotta myöhemmin Turun lääninkanslia etsintäkuulutti päälle 20-vuotiaan miehen Grels Kauckoin Juvan Vuoreman kylästä. Tämä oli maannut äitipuolensa ja neuvonut tälle sikiön tuhoamisen ennen karkuun lähtöä. Tuolloin hänellä oli päällään vaaleanharmaa sarkatakki, pellavaiset housut, päässään valkoinen neulottu villa myssy ja jaloissaan tuohikengät.

Tapaninpäivä Juvalla 1815

Ote Viljo Tarkiaisen artikkelista Tietoja vanhoista joulutavoista Etelä-Savossa Joulutunnelmassa 1912.

Ensimmäinen joulupäivä oli luonteeltaan vakava. Mutta Tapanina sitten alkoi huvipuoli. Heti ylösnoustua lähdettiin usein »Tahvanan ajoon» s. o. kiiruhdettiin reellä ja välistä ratsainkin naapuritaloon väkeä herättämään ja saatiin siitä palkinnoksi viinaryyppy miehen suuhun ja kauravakka hevosen eteen. Ratsastettiinpa välistä ovesta suoraan tupaan, jos pihtipielien korkeus sen salli, ja syötettiin kauravakka hevoselle pirtin pöydältä. Koko päivä käytiin kylää ja iltasilla kokoontuivat nuoret johonkin taloon leikkimään ja tanssimaan. Kirjallinen tietomiehemme, joka on suomalaisen kirjallisuuden historiassa tunnettu Kaarlo Akseli Gottlund, on päiväkirjassaan kertonut, minkälaisilla menoilla Tapanin iltaa vietettiin Juvan pitäjän kirkonkylässä vuonna 1815. Kertomus kuuluu suomennettuna näin:

»Me läksimme pappilasta, kun kaikki olivat nukkuneet, kello 10, mustat turkit käännettyinä nurin ja naamarit kasvoilla. Kirkon luona ajoi kaksi reellistä ohitsemme. Kun me tulimme Ulmaiseen, oli kaikki hiljaista, sillä koko väen paljous oli lähtenyt pitäjän tupaan. Sinne menimme mekin perästä. Matkalla tapasimme Rimpin ja Jeremiaan, joka makasi lumihangessa turkki nurin päällä ja olkiköynnös kaulassa. Hän solkkasi hiukan saksaa ja venättä. Hänen kanssaan me menimme tupaan, joka kohisi täynnä väkeä.

 

Minä otin kohta naamarin pois kasvoiltani, mutta Weber ei ottanut. Jeremias, joka näytti olevan joukon johtaja, laittoi ensin myllyn pyörimään siten, että pieni poika makasi lyhyellä penkillä hevosloimella peitettynä. Penkin alla hänen kohdallaan oli pieni pata ja siinä pieni kivi. Kun ensin oli muka saatu vilja lestyksi, teki mylläri omituisia kiemurteluja ja puukkasi poikaa takaapäin polvellaan. Silloin alkoi poika pyöritellä kiveä padassa ja se synnytti aivan samanlaisen äänen kuin mylly. Kun hän laittoi hienompia jauhoja, hieroi hän sitä hiljemmin ja kieritteli samalla ruumistaan omituisissa asennoissa.

 

Lisäksi laittoi Jeremias sahan käymään (jota leikkiä he sanoivat sahasilla-oloksi). Hän pani joukon poikia istumaan vieretysten ja joku heistä esitti ratasta ja toiset pölkkyjä j. n. e. Ja hän määräsi kaikille oman äänen. Ensimmäinen ääni, jota esitti keskellä riviä istuva poika, oli kuvaavinaan ränniä, josta vesi virtasi poristen, ja hänen äänensä oli löröntöttölörö; samalla hän teki ruumiillansa kierroksia, niin että hän pyöri ympäri ja niin myös koko saha. Se oli hyvin sahan näköistä ja kaikki toimi erinomaisesti. Itse hän oli mukana sahaamassa uunin luona.

 

Sen jälkeen tuotiin vene vetämällä sisään. Siinä istui venäläinen pappi onkimassa paukkupiiska kädessä. Hän oli yltä päältä rasvassa, lauloi ja polskutteli tuon tuostakin. Joka kerta kun hän sai suuren kalan, teki hän ristinmerkin ja kiitti Jumalaa. Joskus pääsi kala irti koukusta ja silloin menetti onkimies tasapainonsa ja suistui järveen. Kalat olivat pikkupoikia, jotka tarrasivat kiinni piiskaan. Sitten kala keitettiin ja syötiin... Kaloina oli silloin vanhoja virsuja ja kintaita.

 

Sitten tuotiin tupaan hevonen, jonka muodosti kaksi poikaa, joilla oli luokit ja jotka oli sidottu selätysten toinen toiseensa. Tällä hevosella hän (Jeremias) ratsasti ylt’ympäri tupaa. Sen jälkeen hän rupesi kauppiaaksi, joka oli maatilan omistaja. Maatilaa esittivät kaikki huoneessa olijat. Nämä olivat paistettuja kanoja y. m. s., joita hän käski renkinsä Jussi Antreksen kyniä ja joita vietiin toisiin taloihin. Hän lahjoitteli niitä eri paikkoihin. Lopuksi hän matkusti itse kotiinsa kauniissa ajoreessään. Rekenä oli kelkkaan sidottu, ylösalaisin käännetty vesisaavi, johon hän itse kömpi istumaan. Häntä seurasivat palvelijat, jotka viimein kaatoivat hänet lumihankeen. Jussi Antreas oli suuri vekkuli, pyöritteli häntä monta kertaa ympäri, mutta auttoi hänet taas jalkeille, kun häntä kiiteltiin ja kun hän sai ryypyn vesipytystä ja viinaleipäpalasen.

 

Sitten leikkivät tytöt ja tanssivat. Heidän sokkosilla olonsa oli semmoista, että he tekivät piirin, jonka keskeen yksi asetettiin silmät kiinni sidottuina ja hänen piti tuntea toinen. Sillä aikaa laulettiin. Sitten tanssittiin venäläinen tanssi, joka muistutti hiukan masurkkaa. Kustaa Pettander tuli sinne myös. Kello 1 me läksimme kotiin. Hän läksi meidän mukaamme. Me istuimme ja pelasimme kontraa kello neljään asti. Silloin tuli isä meitä katsomaan.»

Kuva: Julhelgskyrkan : illustrerad jultidning för barn 1916 

Turun linnasta joulukuussa 1770 ja kesäkuussa 1771 karanneet

Jos on vankiloita, on vankikarkureita. Turun linnan vankilassa kolme miestä mursi muurin 29.12.1770 ja lähti liikkeelle. Tilanne huomattiin varmasti varsin nopeasti, mutta karkureita ei heti tavoitettu. Lääninkansliassa muotoiltiin tammikuun alussa etsintäkuulutus, joka painettuna jaettiin läänin pitäjiin ja arvatenkin luettiin saarnastuoleista saman kuun aikana.

Kuulutuksessa ei ollut kuvia eikä palkkiosummia kuten villissä lännessä. Ensimmäinen karkuri oli taposta syytetty 40-vuotias Matts Härkä, joka oli kotoisin Lohjalta. Hänen kerrottiin olevan pitkän puoleinen ja tummahiuksinen. Päällänsä oli lampaantaljoista tehty sisäturkki, jonka päällinen oli vaaleansinistä sarssia, nahkahousut, valkoiset villasukat ja kengät. Varkaudesta syytetyt Michel Kjellberg ja Stephan Hallonius eivät välttämättä olleet Suomesta kotoisin, sillä edellinen oli tykistön käsityöläinen ja jälkimmäinen pursimies eikä kummankaan kohdalla mainita kotipaikkaa. 

Lisäksi oli Suomessa karkuteillä Juvan Vuorenmaan kylästä Grels Kaukoinen, joka oli maannut äitipuolensa ja taivutellut tämän tappamaan sikiön. Grels oli vähän päälle kaksikymppinen, keskimittainen ja vaaleahiuksinen. Liikkeelle lähtiessään hänellä oli vaaleanharmaa sarkainen takki (råck), pellavaiset housut, päässään valkoinen neulottu villamyssy ja jaloissaan tuohiset kengät.

Vuorenmaassa 22.2.1748 ja 15.1.1753 Grels Kaukoset ovat oikeaa ikäluokkaa. Aikaisemmin syntynyt menetti äitinsä 6-vuotiaana. Puuttuvan rippikirjan ja vieraan pitäjän puitteissa en lähde arvailemaan pidemmälle.

Tarkemmin määrittelemättömällä tavalla Turun linnasta pääsi 1.6.1771 kello 7 aamulla karkuun lapsenmurhasta syytetty Sophia Thomasdotter. Hän oli kotoisin Vesilahdelta. Keskikokoinen, vaaleilla kasvoilla rokonarpia. Päällään oli raidallinen röijy ja hame (en randig Tröja och kjortel), jonka päällä palttinainen huivi (hwit lärfts halsduk) ja päässään valkoinen kyssy (hwit Nåpkins Mössa). Jalkansa olivat paljaat (utan skor och strumpor). Peräänsä laadittiin etsintäkuulutus 4.6.1771.

Miten Juvan Vehmaan kartanon ruokavarat venäläisiltä pelastettiin

Ote Kyösti Wilkunan kertomuksesta Suomalainen äiti. Maria Charlotta Grotenfelt kokoelmassa Suomalaisia sankareita II.

Tulipa sitten eräänä päivänä naishenkilö läähättäen Vehmaisiin ja kertoi vihollisjoukon olevan matkalla tännekin. Hätääntyneinä kaikki loivat katseensa rouvaan, joka tasapainonsa kadottaneiden keskellä yksin pysyi tyynenä. Hän kutsutti miehet työmaalta, varusti heidät eväillä ja käski heidän kiireesti painua metsään ja pysytellä siellä erään syrjäisen niityn ladossa, kunnes hän lähettää sanan. Lukittuaan sitten aitat ja ripustettuaan niiden avaimet vyöllensä hän jäi lasten ja naispalvelijain kanssa odottamaan vihollisten tuloa.

Jo näkyi tomupilvi tiellä, maa tömähti ja siinä samassa oli piha täynnä villin näköisiä ratsumiehiä. Ne alkoivat heti nuuskia väentupaa ja ulkohuoneita.

Rouva oli lasten ja muutamien naispalvelijain kanssa arkihuoneessa. Ääneti ja kalpeina he odottivat, mitä tuleman piti. Perheen nuorin vain jokelteli ja tahtoi ikkunan ääreen nähdäkseen pihalla temmeltäviä hevosia.

Portailla kolisivat raskaat saappaat, ovi temmattiin auki ja kynnykselle ilmestyi pölyn peittämä upseeri, joka tervehtimättä ja vihaisin ilmein tarkasteli huoneessa olijoita. Hänen katseensa pysähtyi lopuksi rouvaan, joka seisoi keskellä huonetta, sekä hänen vyöllään riippuviin avaimiin. Kätensä kurottaen hän huusi saksaa solkaten:

— Avaimet tänne nopeasti!

Rouva oli kalpea, mutta tyyni. Hän kääntyi lapsiin, jotka olivat ryhmittyneet hänen taakseen.

— Riviin! hän komensi.

Manööveri oli lapsille niin tuttu, että he aivan vaistomaisesti tottelivat äidin komennusta. Ja vaistomaisesti toimi äitikin, ilman ennalta harkittua suunnitelmaa. Nopeasti he muodostivat poikki huoneen ulottuvan rivin ikänsä mukaisessa järjestyksessä. Rivin alimmassa päässä seisoi nuorin sormi suussa ja nojaten selkäänsä lapsentytön polviin. Yhdeksän pyöreätä silmäparia tähyili kynnyksellä seisovaa upseeria.

— Kas tässä on minun komennossani oleva pataljoona, — sanoi äiti samalla kielellä, jota upseerikin oli käyttänyt. — Näitä varten minä tarvitsen kaiken sen muonan, mitä talossa on jäljellä, ja sen vuoksi minä en voi luovuttaa teille avaimia.

Upseeri mitteli häntä hurjistunein silmäyksin. Tekikö tuo nainen hänestä pilkkaa? Ja kuinka ärsyttävän totisina nuo yhdeksän silmäparia seurasivat hänen pienimpiäkin liikkeitään!

Nuorimman katse oli kiintynyt upseerin messinkihelaiseen miekantuppeen. Hän ojenteli käsiään ja jättäen paikkansa rivissä lähti iloisena jokeltaen, horjahtelevin askelin lähestymään upseeria. Mutta tukensa menetettyään hän kadotti tasapainonsa, vaappui hetken paikallaan, putosi sitten istualleen ja alkoi itkeä tillittää.

— Maljutka! virkkoi upseeri hellällä äänellä, ojensi kätensä ja auttoi pienokaisen jaloilleen sekä talutti hänet paikalleen riviin.

Kun hän jälleen ojentui, oli hänen kasvoiltaan kokonaan hävinnyt äskeinen hurja ilme. Hänen silmänsä hymyilivät, kun hän vielä kerran tarkasti kotijoukon riviä. Sitten hän löi kantapäänsä yhteen, nosti kätensä lakinreunaan, kääntyi ja poistui huoneesta.

Jännitys laukesi ja kaikki riensivät ikkunaan. Upseeri huusi jotakin ympäri talon hajaantuneille sotilailleen, nämä kokoontuivat kiireesti pihalle ja hyppäsivät satulaan. Upseeri loi vielä katseensa arkihuoneen ikkunaan, teki kunniaa ja sitten he lähtivät ratsastamaan kadoten tomupilveen.

Sen jälkeen elämä sai Vehmaisten kartanossa kulkea rauhallista latuaan. Vaikka vihollisia tavan takaa kulkikin pitäjän läpi he eivät kertaakaan poikenneet Vehmaisissa.

Kuva: Russia, 1813 [part 1]. The Vinkhuijzen collection of military uniforms. NYPL