Tiennäyttäjät ja tiehistoriaa

Miten ennen vanhaan osattiin kulkea paikasta toiseen? Vain harvoilla oli varaa painettuun oppaaseen, mutta niiden avulla voimme nyt yrittää hahmottaa mahdollisia tiereittejä. Varsinkin kun näitä opuksia on mukavasti digitoitu. Mikä hävittää fyysisen todellisuuden, jonka vuoksi alkuun valokuva vuonna 1776 painetusta tiennäyttäjästä.

Holger.Ellgaard, Wikimedia - CC BY-SA 3.0, 

Varhaisinta tuntemaani Ruotsin valtakunnan tiennäyttäjää 1700-luvun alusta ei ole tietääkseni digitoitu. Alla oleva lista digitoiduista ei todennäköisesti ole täydellinen, mutta parempi kuin ei mitään. 1800-luvun lopulta on sekä karttoja että oppaita, joten lopetin vuoteen 1860. Tuoreempaa aineistoa on Kansalliskirjaston kokoelmassa Maantiede ja matkailu sekä digitoiduissa aikakauslehdissä kuten Matkailu-ohjeita Suomessa, Matkasuuntia Suomessa, Reseruter i Finland, Turistföreningens i Finland årsbok ja Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja.

• 1757. Wägwisare, til och ifrån alla städer och namnkunnige orter, uti Swea och Göta Riken, samt Stor-Furstendömet Finland; jämte twänne uti koppar stuckne wäg-chartor, efter skedde wägmätningar uprättad : af Georg Biurman Kansalliskirjasto, epätäydellinen
• 1768. Vägvisare til och ifrån alla städer och namnkunniga orter, uti Svea- och Göta-Riken, samt Stor-Förstendömet Finland; jämte tvänne uti koppar stuckne väg-chartor, efter skedde vägmätningar uprättad : af Georg Biurman. Kansalliskirjasto + Google Books
• 1776. Vägvisare til och ifrån alla städer och namnkunniga orter, uti Svea- och Göta-Riken, samt Stor-Förstendömet Finland; jämte tvänne uti koppar stuckne väg-chartor, efter skedde vägmätningar uprättad : af Georg Biurman. Kansalliskirjasto + Google Books
• 1807. Vägvisare genom Svea och Göta Riken samt Storfurstendömet Finland : författad och utgifven af Carl P. Hagström Kansalliskirjasto
• 1815. Handbok för resande i Sverige och Norrige: med bihang, innehållande vägarne från Svenska gränsen till St. Petersburg Kansalliskirjasto
• 1821. Vägvisare genom storfurstendömet Finland: enligt officiella uppgiften och eljest inhämtade underrättelser : af Hornborg, Joh. Georg Kansalliskirjasto
• 1830. Ny och fullständig vägvisare genom Sveriges alla provinser: jemte underrättelse om orternas förnämsta märkvärdigheter, samt de betydligaste vägarne i Norrige och Finland Kansalliskirjasto
• 1835. Vägvisare genom storfurstendömet Finland: enligt den af staben för de i Finland förlagde trupper år 1832 utgifne Vägvisare genom landet: af Lindeström, Gust. Magnus Kansalliskirjasto
• 1839. A hand-book for travellers in Denmark, Norway, Sweden, and Russia : being a guide to the principal routes in those countries : with a minute description of Copenhagen, Stockholm, St. Petersburg and Moscow. University of Illinois
• 1848. Ny vägvisare genom Storfurstendömet Finland: med stöd af de tillförlitligaste väguppgifter af landets samtelige herrar guvernörer: af Lindeman, Berndt Adolf Kansalliskirjasto + Google Books
• 1849. Hand-book for Northern Europe; including Denmark, Norway, Sweden, Finland and Russia. Part II Finland and Russia Google Books

Useimmat ylläolevat siis Doriasta, jonne vuoden lopulla ilmaantui (tai silloin sen huomasin) Tiehallinnon raportteja, joissa oli historiallista tietoa. Jaksoin selata alle viidenneksen, mutta esimerkiksi niistä löytyneet:

• "Peräkunnan tien" inventointikertomus : Kurun-Ruoveden tien arkeologiset ja kulttuurihistorialliset kohteet (1984)
• Mykkylä, Turkka: Strömman vanhan kanavan historia (1985)
• Salminen Tapio: Suuren rantatien inventointi 1991 : inventointikertomuksen yhteenvetoraportti (1992)
• Peltola, Jarmo: Kiskoilta asfaltille : maaliikennemuotojen kehitys Suomessa vuosina 1945-1993 (1993)
• Masonen, Jaakko: Tielaitoksen museotoiminta (1994)
• Masonen, Jaakko: Tracks, paths and roads : infrastructure and transport in Finland and the Baltic Sea Area from the Viking Age to Medieval Times (800-1500AD) (1995)
• Vikström, Matts: I vägtrafikens tjänst : landsvägsfärjorna och färjorna och färjkarlarna utanför Egentliga Finlands kust 1920-1960 = Tieliikenteen palveluksessa : Varsinais-Suomen rannikon maantielossit ja lossimiehet 1920-1960 (1995)
• Pohjanmaan vanhat sillat (1999)
• Rapila, Jukka: Vaasan tiepiirin tienpäällystämisen historia vuodet 1937-1989 (2000)

Rouva T., "liikkeen varsinainen sielu"

Sata vuotta sitten päättynyt Maria Tirkkosen (o.s. Enegrén) elämä vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Marian vanhemmat Henrik Enegren (s. 15.4.1810) ja Maria Cederlöf (s. 28.1.1805) oli vihitty renkinä ja piikana avioliittoon 9.10.1832 Turussa, josta muuttivat marraskuussa 1834 Tyrväälle helmikuussa syntyneen poikansa kanssa. Enegrénistä tuli Tyrvään siltavouti (RK 1834- s. 342).

Perheeseen syntyi Tyrväällä 5 lasta ennenkuin Henrik kuoli 22.10.1846 ja kuudes 10.11.1846 (RK 1841- s. 556). Hedvig Maria oli isänsä kuollessa 4-vuotias. Lapsuudestaan eloon jääneet isoveli ja -sisko lähtivät Turkuun vuosina 1854-55 (RK 1850- s. 562). Maria otti muuttokirjan Mynämäelle 1857, josta hän palasi Tyrväälle 1865 (RK 1857 s. 658). 

Naisten äänen 26/1912 mukaan "aivan nuorena joutui Maria tytär vierasten luo, ollen m.m. jonkun aikaa arkkipiispa Bergenheimin kodissa." Palveluksen Bergenheimeilla vahvistaa rippikirja (1856 s. 52), josta näkyy, että samassa paikassa olivat olleet kaksi siskoaan. Täältä käsin hänet nai Johan Tirkkonen Tampereelta 23.2.1869 (RK 1867- s. 708).  

Nuori pari asettui Tampereelle asumaan sekä ryhtyi harjoittamaan kangaskauppaa, ensiksi kulkukauppiaiden tapaan, kuljettaen suurta tavarakuormaa talosta taloon. Monet kovat koettiin, monet tuulet ja tuiskut halaistiin näillä pitkillä matkoilla aina Hämeen ja Savon salojen perukoille.
Paljo helpommaksi eivät nuoren parin päivät sittenkään muuttuneet, kun parin vuoden perästä, varojen jonkun verran lisäännyttyä, vakinaiseksi kauppapaikaksi vuokrattiin kylmä, ikkunaton koju n. k. „pilaripuodissa" kotikaupungin kauppatorin laidassa. Neljä vuotta reipas, nuori rouva nurkumatta miehensä rinnalla hoiteli täällä vaatimatointa liikettä. Vaan jo v. 1875, ostajapiirin yhä kasvaessa, sijoitettiin kauppa lämpimään, tosin nytkin pieneen, yksi-ikkunaiseen puotiin Kauppakadun varrelle. Myöhemmin ostivat puolisot itselleen koko talon, siirtäen nyt jo aikalailla vaurastuneen liikkeensä talon kulmarakennukseen Kauppa- ja Kuninkaankatuja vastaan. 

Kaiken aikaa lienee rouva T. itse asiassa ollut liikkeen varsinaisena sieluna, vaikkakin hän miehensä eläessä osasi pysytellä toisessa sijassa. Leskeksi jäätyään v. 1892, kaupanhoitoon tottuneena ja liiketaidon tuntien, voikin hän suuremmitta vaikeuksitta ottaa liikkeen ohjakset yksin käsiinsä. Ja nyt alkaa J. Tirkkosen liikkeen ripeä kehittyminen. Se kasvaa ja laajenee aivan ihmeteltävästi rva T:n taitavalla ja huolekkaalla johdolla, saavuttaen samalla vakavaraisuuden. Miellyttävällä, vaatimattomalla esiintymisellään voittaa liikkeen omistajatar yhä kasvavan ostajapiirinsä suosion. Tyynesti ja tasaisesti kasvattaa hän nuorista apulaistytöistään yleisön auliita palvelijoita ja uskollisia työtovereita itselleen.

Niin kuluvat 9 menestyksellistä, joskin vaivasta ja ponnistuksista rikasta vuotta.

Tirkkosen liiketalo. Valokuva Tiia Monto - Wikimedia, CC BY-SA 3.0

Kun sitte v. 1901 liikettä, upean, kolmikerroksisen kivitalon valmistuttua, suuresti laajennettiin, jättää rouva T. kangasosaston hoidon kokonaan pojalleen, joka ylioppilastutkinnon suoritettua v. 1893 parisen vuotta oleskeli Berliinissä, Pariisissa ja Lontoossa tutustumassa liike-ammattiin sekä suuren maailman kehittyneisiin liike-oloihin, ja ottaa omalle osalleen lankaosaston, jota hän vieläkin vuosista välittämättä johtaa. 

Vaikkakin luonteeltaan syrjään vetäytyvänä ja välttelevänä, on rouva T. ottanut osaa yhteiskunnalliseen toimintaan. Niinpä kuuluu hän vieläkin Kauppaoppilaitoksen johtokuntaan. Monet vuodet on hän myös ollut jäsenenä köyhäinhoitohallituksessa. Hyvin tietäen kodin hyvinvoinnin suuresti riippuvan perheenemännän taitavuudesta, on rouva T. ollut syntysanoja lausumassa Tampereen Talouskoululle sekä sen monivuotisena johtokunnan jäsenenä kehittänyt sitä. Kasvavan polven lämpimänä ystävänä, kuuluu rva T. „Turvalan" — hoivatta olevien, varattomien kansakoululasten päiväkodin — perustajiin, ollen sen ensimäinen aineellinen tukija sekä edelleen pysyen sen johtokunnan jäsenenä. Myöskin kansakoululasten kesäsiirtola on hänen lempilapsiaan j. n. e.

Tirkkosen eli Näsikallion suihkukaivo. Valokuva Tiia Monto - Wikimedia, CC BY-SA 3.0

Maria Tirkkonen kuoli 2.1.1919. Hän ehti siis nähdä Tirkkosen kauppaliikkeen 40-vuotisjuhlan kunniaksi lahjoitetuilla varoilla pystytetyn suihkukaivon, Tampereen ensimmäisen julkisen taideteoksen. 

Henkilökuvat: Naisten ääni 26/1912, Helsingin Kaiku 22-23

Uusi loppuvuosi

Vanhaksi kun olen tullut, niin viime (loppu)vuosi tuntui livahtavan käsistä vauhdilla ja aikaansaannoksia jättämättä. Hämärästi muistan, että Petter Sund pääsi vihdoin ja viimein kansien väliin, blogin FB-sivu hinautui yli 500 tykkääjän (juuri kun kaikki ovat Facebookista lähdössä) ja aivan loppuvuoden loppupuolella sain ihailla nimeäni positiivisella määreellä ("tarkkanäköinen blogisti") varustettuna Historiallisessa aikakauskirjassa. (Katso kuvaa, ellet usko. Alaviitteessä oli linkki tähän blogitekstiin.)

Blogissa oli megasarjat autoreissuiltani Ruotsiin ja Suomeen. Yhdestä näistä tuli näköjään vuoden hitti, todennäköisesti kiitos museolaisten "kiinnostuksen". Onneksi top 10:een mahtuu ihan asiallisiakin tekstejä.

1. Innottomuutta Raaseporissa 
2. Kortisto isonvihan pakolaisista 
3. Henkiä pelastanut matka Pariisiin 
4. Elämäntupa ja neidit Räihä 
5. Euroopan muinais-DNA ja rautalankaa 
6. Sukutauluun sopimattomia suhteita 
7. Mitä ihmettä Kansallisarkisto? 
8. Satakunnan historiaa verkossa 
9. Yllättävän mielenkiintoinen museo 
10. Kansallisarkiston käyttöliittymämuutoksesta 

Ja mitä tulevana loppuvuonna? Tavoitteena 

• (perinteiseen tapaan) saada loppuun kirjaprojekti, jonka piti valmistua jo viime vuonna (Schildtit ja Spolstadin Hohenthalit)
• saada loppuun Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmiin tutustuminen ja aloittaa toinen läpikäynti samassa erikoislukusalissa
• aloittaa kirjaprojekti, jonka kuvittelen saavani valmiiksi tänä vuonna
• kirjoittaa blogia, sillä tämä on vieläkin hauskaa

Alkukuva Albert Gebhardin piirtämä kansi Tuulispään numeroon 1/1926.

Näkökulmia huiveihin

Vielä viimeinen juttu Wienin matkalta. Paikallinen etnografisessa Weltmuseumissa oli kolonialismia joka välissä muistuttavan perusnäyttelyn ohessa vaihtuva näyttely huiveista, joihin luvattiin tarjota 17 eri näkökulmaa. Huivien ja huntujen välillä ei tehty eroa, vaan käsiteltiin oikeastaan molempia.

Aloitustekstissä huivin kerrottiin olleen käytössä jo Mesopotamiassa kertomassa sosiaalisista eroista ja sen puuttuminen viesti naisen "seksuaalisesta turvattomuudesta". Näyttelyn varhaisin näkökulma oli kuitenkin Eevan ja Marian vertailu. Edellinen tottelemattomana hiukset auki, kuten myöhemmin kulttuurihistoriallisessa museossa havainnoin. Siellä saatoin vahvistaa myös väitteen, että Maria voidaan esittää huivittomana kun hän on perhepiirissään.

Kristinuskon piirissä huivin käytön edistäjänä Weltmuseum esitteli Tertullianuksen. Vuosisata aiemmin Paavali oli ensimmäisessä korinttilaiskirjeessään vaatinut naimisissa olevien naisten käyttävän huivia jumalanpalveluksessa. Kotiin päästyäni kaivoin verkosta nykysuomennoksen tekstin, jossa siis näin:

Jos miehellä on päähine päässään, kun hän rukoilee tai profetoi, hän häpäisee päänsä. Sen sijaan jos nainen on avopäin, kun hän rukoilee tai profetoi, hän häpäisee päänsä, sillä sehän on samaa kuin hän olisi antanut ajaa hiuksensa pois. Ellei nainen peitä päätään, hän voi yhtä hyvin leikkauttaa hiuksensa. Mutta jos kerran hiusten leikkaaminen tai pois ajaminen on naiselle häpeällistä, hänen tulee peittää päänsä. Miehen ei pidä peittää päätään, koska hän on Jumalan kuva ja heijastaa hänen kunniaansa. Nainen taas heijastaa miehen kunniaa. 

Näyttely muistutti, että useissa Välimeren alueen uskonnoissa (ainakin juutalaisten) on tapana, että miehet peittävät päänsä rukoillessaan, uhratessaan ja profetoidessaan. Tämä ymmärretään eristäytymisenä ja keskittymisenä eli aivan toisin kuin naisten huivi samassa ympäristössä. Se on myös tapa luoda ryhmäidentiteettiä ja Paavalin kirjeessä (tulkintani mukaan) tehtiin eroa aiempaan - miesten osalta.

Miehet ovat toki käyttäneet huiveja arjessakin, esimerkiksi turbaaneina. Suomessa palestiinalaishuivina tunnettu keffiyeh oli näyttelytekstien mukaan ennen 1960-luvun sotia Israeliin muuttaneiden juutalaisten suosiossa heidän pyrkiessään luomaan suhdetta ympäristöön ja sen historiaan.

Näyttelyn huomautus siitä, että nimellisesti vaatimattomuuteen liittyvästä huivista tuli materiaalin, värien ja muotojen kautta tapa herättää huomiota. Tätä olen usein miettinyt Helsingin kaduilla ja joukkoliikenteessä nuoria huivinkäyttäjiä nähdessäni.

Itävallassa toista maailmansotaa edeltäneessä auktoritäärisessä valtiossa ja sitä seuranneessa kansallissosialismissa päähuivi ja dirndl olivat osa tavoiteltua estetiikkaa, jonka 1800-luvun lopulla alkanut "paikallispuku"-liike oli määritellyt. Paikallisvaatteiden käytöstä ehti 1900-luvun alussa tulla juutalaisille assimilaation merkki, mutta/joten kansallissosialismi kielsi heiltä perinnevaatteiden käytön julkisesti. Olihan maaseutu, jota vaatteet edustivat, kansallisen vahvuuden ja identiteetin lähde. Päähuivista tuli nyt "saksalaisen luonteen" ja moraalin tunnus.

Kun taas keskitysleireille päätyneet naiset saivat toisen väriset huivit, joiden vaadittiin peittävän jokainen hius.

Vitriinissä olevilla eurooppalaisilla kansallispukunukeilla oli huivit päässä, sillä nekin olivat hakeneet mallinsa maalta, jossa huivi oli käytännöllinen suoja auringolta ja lialta. Onko Suomesta huivipäisiä nukkeja? Mieleen tulee vain nauhapäitä.

Ottaen huomioon, että päähuivi oli vielä arkisessa käytössä 1900-luvun alkupuolella ainakin Suomessa, on aika jännää, että siitä tuli silkkisenä muotia jo 1950-luvulla. Huivit olivat muotia vielä seuraavillakin vuosikymmenillä, värikkäinä ja puuvillaisina. Mikä selittänee miksi minä vietin lapsuuteni kesät huivi päässä.

P. S. Edellisen kerran huivien historiasta sain tietoa ruotsalaisesta lehdestä.

Arkeologiaa monessa museossa

Paikallisia arkeologisia löytöjä näin ensimmäistä kertaa Wienissä kulttuurihistoriallisessa museossa, mutta olin silloin vielä niin pihalla, etten tajunnut muun antiikin rinnalla olleen Rooman valtakunnan edustavan paikallisuuttakin. Ymmärsin kuitenkin ihailla yhteen huoneeseen kerättyjä "pimeän keskiajan" aarrelöytöjä. Ne oli löydetty keisarikunnan ajalla eli osin nykyisten rajojen ulkopuolelta.

Rajojen ylitys kokoelmakeruussa näkyi myös luonnontieteellisessä museossa, jossa esihistoriaa esitettiin kolmessa isossa huoneessa melko perinteisin keinoin. (Pömpeli, jossa piti saada omat kasvot osaksi esihistoriallista asua ei sivusta katsottuna näyttänyt toimivan kovin kummoisesti.)

Esine, jota varten olisin yksin maksanut sisäänpääsyn, oli Willendorffin Venus. Sillä oli oma tilansa melko huomaamattomasti ja sai vähemmän huomiota kuin saman salin täytetty mammutti, joka oli varmasti helpompi kuvattava. Vahvasti valaistu Venus on otoksissani suunnilleen valopallo, joten ei siitä sen enempää.

Kun nipin napin olin Suomen arkeologian kurssilla saanut muutaman vuosiluvun päähäni tuijotin hämmentyneenä täkäläisen keramiikan alkua: 5600-5300 eaa. Suomessa 5200 eaa alkaen ja luulin meidän olleen aivan jälkijättöisiä. Näin käy, kun ei vertailla ulkomaailmaan.

Vertailun nimessä hain vitriineistä nuorakeramiikan, jonka kyltitys oli osin synkassa sodan evoluutio - näyttelyn kanssa eli ilmoitti kulttuurin tulleen koillisesta. Mutta nyt kulttuuri oli kehittynyt 2800 eaa ja tullut Itävaltaan vasta 2500 eaa.

Oman huoneen (tai paremminkin salin) oli saanut Hallstatin suolakaivos, josta on hienoja löytöjä kuten sen hautausmaaltakin. Osteologisella analyysillä oli todennettu kova työnteko lapsesta asti. Kaivoksessa säilynyt ihmisten p*ska eli hienommin sanottuna koproliitti kertoo ruokavaliosta ja suolistossa eläneistä suolinkaisista ja piiskamadoista. Kaivoksessa on säilynyt erittäin vanhoja (1500-400 eaa) tekstiilejä, joissa on merkkejä luteista.

Selvyyttä Rooman aikaan Wienissä sain Römermuseossa, joka Aboa Vetuksen tapaan on perustettu arkeologisen rakennuslöydön yhteyteen.

Kellarissa olevista roomalaisupseerien taloista ymmärsin lähinnä lattialämmitysrakenteen, mutta itse museo oli kiitettävän selkeä seinäteksteineen ja esineineen, joista ihastuin kasvoilla koristeltuun keramiikkaan.

Erityisen hienoja olivat havainnollistavat animaatiot, joissa rakennukset pyörivät ja halkaistuivat.

Vastaava animaatio oli myös Museum Judenplatsissa, joka on perustettu esittelemään vuonna 1995 aukiolta löytynyttä synagogan rauniota, joka on esillä kellarikerroksessa. Sen ajoituksessa on selvää loppu, joka liittyy juutalaisten joukkomurhaan ja karkoitukseen 1421. Seinätekstin mukaan rakennus oli tehty 1200-luvulla.

Kiitos tuon museon animaatioiden Wienin keskiaika avautui aivan toisella tavalla kuin Wienin kaupunginmuseossa. Siellä kertovaa tekstiä oli vähän ja kahden näyttävän ja hienon kartan lisäksi keskiajan esineet kaikki tuomiokirkosta. Paitsi kolmen pienen vitriinin keramiikka, joka oli arkeologisia löytöjä, vaikkakin hämäävän kokonaisia.

Pärnussakin oli esillä enemmän. Ja Aboa Vetuksessa.

(Kaupunginmuseo oli kauttaaltaan erikoinen. Vaihtuvien näyttelyiden ohella siellä oli esitetty 1800-luku muutamalla esineellä ja pääosin taiteella. Väliin jääneestä ajasta ei ollut esillä mitään.)

Sodan evoluutiosta keskieurooppalaisittain

Luonnonhistoriallisen museon Wienissä olisin jättänyt huoletta väliin ellei jostain olisi tullut ilmi, että siellä on esillä myös arkeologiaa. Perusnäyttelyn lisäksi saksalais-itävaltalaistuotannon näyttelyssä sodan evoluutiosta. Arkeologian kurssin tentissä tämä oli esseeaihe, jota en viitsinyt edes yrittää, sillä lakkasin kyseisen luennon maaperässämme kadonneen luuaineiston jossittelua kuuntelemasta, joten yritin nyt skarpata.

Täällä aloitettiin simpanssien reviirisuojelusta, mutta arkeologisten löytöjen varassa ensimmäinen esimerkkitapaus 5000 eaa. oli lähellä Schletziä Itävallassa osteologisen analyysin perusteella nälkiintynyt maanviljelysyhteiskunta, jonka miehet olivat saaneet erilaisista aseista kalloihinsa tappavia iskuja.

Ainakin 50 ruumista oli jäänyt puolustusojaan, jossa koirat pääsivät niitä raatelemaan eli ketään ei ollut hautaamassa. Naiset sekä lapset on ilmeisesti viety hyökkääjien asuinpaikkaan, sillä heitä ei ole kuolleissa.

Länsi-Suomesta tuttu nuorakeraaminen kulttuuri tuli Itävallan alueelle hieman myöhemmin eli 2800 eaa. Seinätaulun mukaan idästä, mikä yllätti, sillä suuntaan ei muistaakseni Suomen arkeologian kurssilla otettu kantaa. Lännestä Itävallan alueelle tuli 400 vuotta myöhemmin kellopikarikulttuuri. Molempien kulttuurien haudoissa miesten luurangoissa on taistelun jälkiä ja haudoissa aseita. Jälkimmäisillä jousi ja nuolia, ensiksi mainituilla Suomesta tuttu vasarakirves. Taiteellisessa rekonstruktiossa se on sijoitettu huomattavan pitkän tikun päähän.

Totisesti sotaisemmat ovat jäänteet Tollenseen jokilaaksossa Pohjois-Saksassa. Isotooppianalyysin ja aseiden perusteella siellä kohtasi 1200 eaa. ilmeisesti paikallinen piikivisiä nuolenkärkiä ja puunuijia käyttänyt ryhmä ja etelästä tullut pronssiaseita omistanut porukka. Heidän jäljiltään on löydetty 10000 ihmisluuta, jotka ovat ainakin 130 yksilöstä, enimmäkseen 50-40 - vuotiaasta miehestä.

Rooman valtakunnan ja keskiajan vitriinit tuntuivat välivaiheelta ja näyttelyn seuraava sekä viimeinen kohde oli Lützenin taistelu, jonka arkeologisesti tutkitusta joukkohaudan 47 luurangosta jaettiin perusteellisesti osteologista tutkimustietoa.

Esineitä oli huomattavasti vähemmän, sillä eloon jääneet ovat ennen hautausta keränneet kaiken arvotavaran.

Kaivauksesta oli esillä myös pyöriteltävä ja tökittävä 3D-kuvaus.

Ikäänkuin näyttelyn jatkoksi kävin myöhemmin Wienin sotahistoriallisessa museossa. Sen ulkoseinässä todettiin sodan kuuluvan museoon,

mutta vuonna 1891 avatussa museossa sisätila puhui aivan muuta. Ala-aulan patsaat taisivat olla kenraaleja

ja yläaulan komeus, joka ei kameraan suostunut tarttumaan, juhli muita nimettyjä sankareita.

30-vuotisesta sodasta aloittamani kierros oli silkkaa sodan glorifiointia, vaikka näyttely on ehkä museon avaamisen jälkeen pari kertaa uusittukin.

Historiografisesti mielenkiintoista, mutta enimmäkseen kammottavaa. Ensimmäisen maailmansodan osio oli satavuotisuuden johdosta varmaankin uusittu äskettäin ja oli ainoa, jossa sodasta annettiin monipuolisempi kuva. Itävallassa kun ollaan, osio alkoi siitä mistä sotakin.

Kotiin päästyä kaivoin esiin FB-keskustelun, joka oli herättänyt intoni taivaltaa keskustan ulkopuolella olevaan museoon, jonka aihe ei lähtökohtaisesti kiinnostanut. Yhden tuttavan tuttavan mukaan

"Sotamuseo Heeresgeschichtliches Museum on Wienissä tutustumisen arvoinen. Museon motto on "Kriege gehören ins Museum" ja sen mukaisesti on pysyvässä näyttelyssä esillä sotien uhrien ja sotien jalkoihin jääneiden siviilien kärsimyksiin liittyvää aineistoa sekä myös mm. pasifistisia taideteoksia."

Yhden sodan varjopuolta käsittelevän taideteoksen bongasin  ja kokonaisvaikutelma ei todellakaan ollut tämä. Toisen mukaan "Wienin sotamuseo Arsenalissa on paras näkemäni, ja niitä on tullut nähtyä monta kymmentä maailmalla. Erittäin monipuolinen, taidehistoriallisesti myös upea." Ja kriittiseen päivitykseeni paikan päältä tuttavani totesi "Olin pari vuotta sitten. Mielenkiintoista esineistöä."

Museokävijöissä ja kokemuksissaan siis eroja.

Kirjallista kulttuuria museoissa

Wienin papyrysmuseo ei houkutellut nimellään, mutta kuului ostamaani klimppilippuun, joten poikkesin ja yllätyin iloisesti. Kyseessä on 1800-luvun lopussa Egyptistä ostettu 180000 kappaleen kokoelma, joka ei suinkaan ole hieroglyfeja vaan enimmäkseen kirjoitettua kreikkaa ja arabiaa. Tuoreimmat 1000-luvun puolelta, mutta osa ajalta ennen ajanlaskun alkua.

Esillä oli tietenkin vain murto-osa ja kaikista ei ollut selostetta englanniksi, mutta kokonaisuus oli mielenkiintoinen kirjoittamisen ja kirjallistumisen historian kannalta. Sillä kyse ei ollut vain raamatun tekstien ja antiikin klassikoiden käsikirjoituksista. Jo vuonna 27 pari Rooman valtakunnan sotilasta teki kirjallisen sopimuksen 600 drakman lainasta.

Pari sataa vuotta myöhemmin sotilas teki kirjallisen testamentin ja sata vuotta nuorempi oli esillä oleva surunvalittelukirje. Vuodelta 158 oli saman pariskunnan avioliittosopimus ja avioerosopimus!

Useammassa vitriinissä oli esillä magiaan käytettyjä lippusia ja lappusia. Spiraalin muotoon kirjoitettu teksti on 900-luvulta tai seuraavalta vuosisadalta loitsu varastetun pronssikattilan palauttamiseksi ja varkaan kirous

Kaikki kirjoitus ei ollut papyruksella. Yksi myyntisopimus oli kirjoitettu krokotiilinnahalle. Esillä oli lukuisia muumioiden puisia nimilappua, joista kuvan oikeanpuoleinen 100-luvulta ja suurin osa seuraavilta kahdelta vuosisadalta.

ja pari papyrusta halvempaa ostrakonia, joka Wikipedian mukaan "kirjoitusmateriaalina käytettyä saviruukun kappaletta. Harvemmin kyse voi myös olla kalkkikiven palasesta". Näistä toisessa kamelipaimen tilasi 20 pulloa suolattua kalaa ja toisessa (alla) 700-luvulla elänyt Jakob pyysi rakastetulta isältään pannullista arsenikkia auttamaan käsiensä paiseita.

Vastaavaa on Suomesta vasta 1800-luvulta.

Toisenlaista kirjallista kulttuuria oli esillä kulttuurihistoriallisen museon pienessä näyttelyssä, joka kertoi Rudolf IV:n vuonna 1358 väärentämistä asiakirjoista, jotka olivat nähtävillä.

Esittelytekstit ja seinällä pyörivä video jättivät huomattavia aukkoja historian kuvaukseen, mutta peruspointtina oli, että vaikka dokumentteja epäiltiin oitis, julkisesti se voitiin sanoa vasta 1850-luvulla, kun niillä ei enää ollut poliittista merkitystä.