Näkökulmia huiveihin

Vielä viimeinen juttu Wienin matkalta. Paikallinen etnografisessa Weltmuseumissa oli kolonialismia joka välissä muistuttavan perusnäyttelyn ohessa vaihtuva näyttely huiveista, joihin luvattiin tarjota 17 eri näkökulmaa. Huivien ja huntujen välillä ei tehty eroa, vaan käsiteltiin oikeastaan molempia.

Aloitustekstissä huivin kerrottiin olleen käytössä jo Mesopotamiassa kertomassa sosiaalisista eroista ja sen puuttuminen viesti naisen "seksuaalisesta turvattomuudesta". Näyttelyn varhaisin näkökulma oli kuitenkin Eevan ja Marian vertailu. Edellinen tottelemattomana hiukset auki, kuten myöhemmin kulttuurihistoriallisessa museossa havainnoin. Siellä saatoin vahvistaa myös väitteen, että Maria voidaan esittää huivittomana kun hän on perhepiirissään.

Kristinuskon piirissä huivin käytön edistäjänä Weltmuseum esitteli Tertullianuksen. Vuosisata aiemmin Paavali oli ensimmäisessä korinttilaiskirjeessään vaatinut naimisissa olevien naisten käyttävän huivia jumalanpalveluksessa. Kotiin päästyäni kaivoin verkosta nykysuomennoksen tekstin, jossa siis näin:

Jos miehellä on päähine päässään, kun hän rukoilee tai profetoi, hän häpäisee päänsä. Sen sijaan jos nainen on avopäin, kun hän rukoilee tai profetoi, hän häpäisee päänsä, sillä sehän on samaa kuin hän olisi antanut ajaa hiuksensa pois. Ellei nainen peitä päätään, hän voi yhtä hyvin leikkauttaa hiuksensa. Mutta jos kerran hiusten leikkaaminen tai pois ajaminen on naiselle häpeällistä, hänen tulee peittää päänsä. Miehen ei pidä peittää päätään, koska hän on Jumalan kuva ja heijastaa hänen kunniaansa. Nainen taas heijastaa miehen kunniaa. 

Näyttely muistutti, että useissa Välimeren alueen uskonnoissa (ainakin juutalaisten) on tapana, että miehet peittävät päänsä rukoillessaan, uhratessaan ja profetoidessaan. Tämä ymmärretään eristäytymisenä ja keskittymisenä eli aivan toisin kuin naisten huivi samassa ympäristössä. Se on myös tapa luoda ryhmäidentiteettiä ja Paavalin kirjeessä (tulkintani mukaan) tehtiin eroa aiempaan - miesten osalta.

Miehet ovat toki käyttäneet huiveja arjessakin, esimerkiksi turbaaneina. Suomessa palestiinalaishuivina tunnettu keffiyeh oli näyttelytekstien mukaan ennen 1960-luvun sotia Israeliin muuttaneiden juutalaisten suosiossa heidän pyrkiessään luomaan suhdetta ympäristöön ja sen historiaan.

Näyttelyn huomautus siitä, että nimellisesti vaatimattomuuteen liittyvästä huivista tuli materiaalin, värien ja muotojen kautta tapa herättää huomiota. Tätä olen usein miettinyt Helsingin kaduilla ja joukkoliikenteessä nuoria huivinkäyttäjiä nähdessäni.

Itävallassa toista maailmansotaa edeltäneessä auktoritäärisessä valtiossa ja sitä seuranneessa kansallissosialismissa päähuivi ja dirndl olivat osa tavoiteltua estetiikkaa, jonka 1800-luvun lopulla alkanut "paikallispuku"-liike oli määritellyt. Paikallisvaatteiden käytöstä ehti 1900-luvun alussa tulla juutalaisille assimilaation merkki, mutta/joten kansallissosialismi kielsi heiltä perinnevaatteiden käytön julkisesti. Olihan maaseutu, jota vaatteet edustivat, kansallisen vahvuuden ja identiteetin lähde. Päähuivista tuli nyt "saksalaisen luonteen" ja moraalin tunnus.

Kun taas keskitysleireille päätyneet naiset saivat toisen väriset huivit, joiden vaadittiin peittävän jokainen hius.

Vitriinissä olevilla eurooppalaisilla kansallispukunukeilla oli huivit päässä, sillä nekin olivat hakeneet mallinsa maalta, jossa huivi oli käytännöllinen suoja auringolta ja lialta. Onko Suomesta huivipäisiä nukkeja? Mieleen tulee vain nauhapäitä.

Ottaen huomioon, että päähuivi oli vielä arkisessa käytössä 1900-luvun alkupuolella ainakin Suomessa, on aika jännää, että siitä tuli silkkisenä muotia jo 1950-luvulla. Huivit olivat muotia vielä seuraavillakin vuosikymmenillä, värikkäinä ja puuvillaisina. Mikä selittänee miksi minä vietin lapsuuteni kesät huivi päässä.

P. S. Edellisen kerran huivien historiasta sain tietoa ruotsalaisesta lehdestä.