Kuvia meidän linnan pihalta

Pihakiveystä. Kuva: Katja Vuoristo, Museovirasto

Tammi-maaliskuussa tutkittiin Presidentinlinnan sisäpihaa Museoviraston arkeologisin kaivauksin. Siis Suomen kansalaisten omistamaa kohdetta veronmaksajien rahoilla.

Hieman harmistuin, kun Suomen Tasavallan Presidentin verkkosivujen uutinen 21.2.2013 kaivauksista oli kuvitettu kuvilla, joiden tekijänoikeuksien haltijaksi on merkitty "Tasavallan presidentin kanslia". En keksinyt mitään syytä, mikseivät nämä voisi olla "vapaata riistaa" eli PD tai CC0-merkittyjä. Kansliaan 26.2.2013 lähettämäni kysely ei ehkä ollut selkein mahdollinen. Vastaus tiedottajalta 12.3. kuului

Tasavallan presidentin kanslia ei myy valokuvia. Tekijänoikeus on merkitty näkyviin mm. siksi, että kuvien käyttö markkinointi-, mainonta- tai muihin kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.

Kuvapyyntöihin yleishyödyllisiä tarkoituksia varten suhtaudumme hyvin myötämielisesti.

Eli voisivat käyttää Creative Commons lisenssiä CC-BY-NC ja tehdä kaikkien elämän helpommaksi.

Kuva: Maija Helamaa, Museovirasto

Eilen julkaistiin samasta kaivauksesta Museoviraston tiedote kuvineen, joiden käyttöehdot selvällä suomella.

Nämä kuvat on tarkoitettu vain tiedotusvälineiden käyttöön. Muu käyttö on kielletty.

Eli Jessica Parland-von Essenin vielä selvemmäksi suomeksi kääntämänä

@K_KM_K = "vain kaupalliseen käyttöön"!? :o #sick #logiikka #ööö
— Jessica Parland (@JPvE) June 25, 2013

Mutta voinhan minä olla niin tyhmä, että kuvittelen tämän blogin tiedotusvälineeksi? Ja jään odottelemaan Museoviraston reklamaatiota ja/tai seuraavan tiedotteen tarkempaa kuvien käyttörajausta...

Alla kuvista mielenkiintoisin. Fajanssiastioiden palat on tulkittu pelimerkeiksi. Tuunausta ja kierrätystä 300 vuotta sitten.

Kuva: Maija Helamaa, Museovirasto

Tuoretta teatteria ja elokuvaa

Masalan nuorisoteatterin esityskausi päättyi jo, mutta silti pitää päästä kehumaan Sointulaa, jonka kävin katsomassa 14.6. Näytelmän kirjoittaja ja ohjaaja olivat onnistuneet luomaan huomattavasti yhtenäisemmän ja mielenkiintoisemman elämänkerta/historianäytelmän kuin Helsingin kaupunginteatterin Metsäperkele.

Ei irtonaisia kohtauksia, vaan soljuva kokonaisuus, jossa oli kivasti hyödynnetty Matti Kurikan omia kirjoituksia. En tiedä oliko esiin nostettu toisen asteen yhteys Aleksis Kiveen totta vai tarinaa, mutta ainakin siitä syntyi lisäulottuvuus, jolla vältyttiin yksiuloitteisuudelta... Kurikan esittäjä loi uskottavan pilvilinnojen rakentajan, jonka motiiveja ei lähdetty kaivelemaan. Ja mukana oli myös lempparini A. B. Mäkelä eli Kaapro Jääkseläinen.

Mäkelän ja Kurikan kuvat olen näyttänyt täällä jo aiemmin. Nuorisoteatterin blogissa Kurikasta kertoo hänen tyttärenpojantyttärensä. Sointulan taustoja olisin voinut opetella jo kertaalleen linkittämästäni Ylen utopiasarjasta. Kuuntelin jakson jälkikäteen ja siinähän esiintyi sitten näytelmän käsikirjoittajakin.

Sunnuntaina 16.6. oli Helsingissä mahdollisuus päästä katsomaan tuoretta dokumenttielokuvaa Mesenaatti, joka kertoo Sara Hildénistä. Minut on todennäköisesti viety Hildénin taidemuseoon melko pian sen valmistumisen jälkeen ja olen siellä ominkin voimin muutaman kerran käynyt. Tietämättä perustajasta mitään.

Elokuvasta opin, että Hildén ei ollut mikään Maire Gullichsen (ja olisikin ollut mielenkiintoista kuulla heidän suhteestaan/suhteettomattomuudestaan) vaan yksinkertaisista oloista ponnistanut suomenkielinen nainen. Dokumentti kertojineen esitti hänet melko armottomana ihmisenä, mutta ei langettanut varsinaista tuomiota.

Keskiviikkona 19.6. läksin taas Kirkkonummelle, jossa Veikkolan kartanoteatteri esitti Särkyneiden siipien korjaamon, jonka luvattiin olevan "paljon musiikkia sisältävä esitys", joka "käsittelee Kirkkonummella sijainneen Veikkolan Parantolan historiaa ja sen merkitystä kyläyhteisölle. Näytelmä pohtii samalla poikkeavuutta ja erilaisuutta."

Ensimmäinen näytös oli jo kaikkea tuota, joten en jäänyt katsomaan toista. Näytelmä alkoi 1920-luvun lopusta, jolloin parantola perustettiin ja sähköshokit olivat uusinta uutta mielisairaiden hoidossa. Sitten mainittiin Marlon Brando ja oltiin ilmeisesti siirrytty 1950-luvulle. (Parantolan potilaat ja henkilökunta pysyivät koko ajan samoina, mikä heikensi aikatasojen ymmärrettävyyttä.) Ensimmäisen näytöksen lopussa pukeutuminen ja aiheet sijoittivat tilanteen 1970-luvun alkuun.

Esityspaikka oli parantolan piha ja kokonaisuus paikallishistorian esityksenä kunnioitettava. Verkkosivujen mukaan "Kirjallisten lähteiden lisäksi työryhmä on haastatellut parantolan entisiä työntekijöitä sekä vanhoja veikkolalaisia, jotka muistavat parantolan alkuajat." Toivottavasti myös tallettivat haastattelut...?

P. S. Viimeistä esitystä sivuten. Pyörälä, Eeva: Houruinhoidosta mielisairaalalaitokseen. Lapinlahden sairaalan synty

Lehtileikepinosta

Hesarin Tänään-palsta esitteli 18.6.2013 arkeologi Matti Pärssisen, joka "on löytänyt satoja tutkijoilta kadoksissa olleita inkakaupunkeja, kyliä ja linnoituksia". Pärssisen mukaan, aivan kuten ADLS-kurssillakin on todettu, "Paikalliset tietävät yleensä etsimämme paikat". Mutta Amazonien geoglyfit paljastuivat vasta metsähakkujen jälkeen ja satelliittikuvista. (Seuraavan päivän katsaus Espoon Mankbyn kaivauksista ei maininnut Indiana Jonesia ollenkaan.)

Useissa medioissa ja Hesarissa 19.6. kerrottiin Warner Music Finlandin uudesta verkkopalvelusta, jossa on "nyt lähes kaikki yhtiön hallussa olevat levytykset 1920-luvulta lähtien, yhteensä 5000 albumia ja yli 40000 eri kappaletta". "Katalogin soittamiseen menisi tauotta lähes kolme kuukautta." Lisää on tulossa toisten levy-yhtiöiden arkistoista.

Virpi Salmi julisti Hesarin kolumnissaan 21.6. Suomen ruokakulttuurin taruksi. Todellisuudessa ruokaidentiteettimme "huojuu eineshyllyn ja pakastealtaan välissä". Samassa lehdessä Leena Virtanen miettii päiväkirjoja. Hänen äitinsä oli antanut omansa luettavaksi:

Olin yllättynyt, ehkä vähän pettynytkin, kun päiväkirjoissa ei puhuttu juuri mitään sodasta, mutta nimenomaan sen äiti halusikin minun tietävän. Vaikka miehet olivat rintamalla ja kaupunkeja pommitettiin, nuoret naiset yrittivät elää tavallista elämää ja katsoa myös tulevaisuuteen, kuten nuoret aina tekevät.

Talouselämä 25/2013 käsitteli Museoviraston hallussa olevien kiinteistöjen myyntiä. Kiinteistöjen arvoja laskenut Relia Management Oy toteaa "Museoviraston hallinnoimista kohteista vain harvat ovat myytävissä vapaasti käyttökelpoisina tai tarkoituksenmukaisina kokonaisuuksina, eikä valtaosalle kohteista ole yksiselitteisiä markkinoita."

Kesän alku näkyi Hesarin 24.6. ohentumisessa ja historian runsaana esiintyminä. Ykkösjuttuna oli "Palomääräykset lopettavat majakkavierailuja", joka oli minusta julkisuudessa jo viikkoja sitten. Twitterissä kommentoimme Peuhkurin kanssa... Twitterin hakuominaisuudet ovat muuten jokseenkin surkeat.

Sivulla A8 otsikoitiin "Innostus sukuseuroihin hipuu", joka ei ollut uutinen sen enempää kuin sivun B1 juttu EU:n valmisteleman tietosuoja-asetuksen vaikutuksista sukututkijoihin. Jälkimmäinen on ollut jo useassa maakuntalehdessä esillä. Hesarin skuuppi oli haastateltava: alle 30-vuotias ja komea sukututkija. Kokemuksella voin sanoa, että moiset ovat harvassa.

Yleisöosastollakin näkyi muinaisuus. Pälkäneellä kirkonrauniota ei saada valaistua, sillä tarvittavia kaapeliojia ei voida kaivaa. Kirkkomaalla kun on luita ja maanomistajan pitäisi muinaismuistoon kajotessaan kustantaa arkeologinen tutkimus. Muinaismuistolain ansiota tämä.

Kuva kirkonrauniosta Niera via Wikimedia. Kirkon taustoista tänään blogissa Oton ja Iidan sukua.

Hieman asiantuntemattomampi kommentti oli tämänaamuisessa lehdessä. Keskustakirjaston kyseenalaistaja ehdotti, että "laajennetaan Kansallisarkistoa niin, että saadaan säilyttämisen arvoiset kirjat sinne." Säilyttämisen arvoiset eli kaikki Suomessa painetut ovat toki Kansalliskirjastossa jo nyt ja kieltämättä minultakin on keskustakirjaston idea hukassa. Tulee olemaan yhtä kaukana kulkureiteistäni kuin Pasilakin.

Porilaisen kuolema pääkaupungissa

Porissa syntynyt ja kesällä 1628 laivalla Gamla Svärdet palveleva Knut Hindrichson oli Tukholmassa neljän maissa päivällä ylittämässä Norrebrota kaupungista poistuen. Kahden todistajan mukaan hänellä oli kädessään kirves.

Sillan päässä istui kerjäämässä Uudellamaalla syntynyt Anders Jöransson. Hän näki sekä Knutin että tämän jäljessä kulkeneen itävaltalaisen aatelisen Christian von Starberg. Starberg oli kysynyt Knutilta, että miksi tämän piti niin hirveästi huutaa. Knut vastasi, että hän saa huutaa siinä missä muutkin kadulla kulkijat, koska on Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa palveluksessa. Starberg totesi tähän, että Knutin olisi parasta mennä nukkumaan sänkyynsä. Tästä Knut hermostui ja kutsui Starbergiä kelmiksi. Sitten Starberg tarttui miekkaansa. Seuralaisensa Johan Stake yritti estellä, mutta muutamalla iskulla Starberg tappoi Knutin.

Staken myöhemmän todistuksen mukaan oli Knut sillalla heiluttanut kirvestään ja sananvaihto oli huutamisen sijaan koskenut sillalla kulkemisen vaatimaa tilaa.

Iskujen määrää ja osumakohtia todisti myös toinen kerjäläinen Thomas Knutsson, joka ei ilmeisesti ollut nähnyt edeltävää riitaa.

Tapahtuneen toi oikeuteen 17.6.1628 Knutin vaimo Walborg Larsdotter, joka hänkin oli porilainen. Pariskunnalla oli kaksi yhteistä lasta, toinen 6 kuukautta ja toinen kolme vuotta vanha. Walborgilta kysyttiin halusiko hän kuolemanrangaistusta miehensä tappajalle. Hän vastasi ettei, vaan riittäisi jos hän saa 300 taalaria ja hameen.

Oikeus olisi kaivannut kerjäläisiä kummempia todistajia ja päätti jättää asian Jumalan ratkaistavaksi.

Stockholms tänkeböcker från år 1592 utgivna av Stockholms stadsarkiv, Del XVII 1628 (1998) s. 203-205
Kuva Eva Vedin SHMM

Töölön museomaratonin osasuoritus

Viikko sitten loppui viisipäiväinen Töölön museomaraton, jossa oli mukana 10 kaupunginosan museota. Seitsemässä niistä olin käynyt eli olisi ollut mainio mahdollisuus paikkoon. Sateisten päivien ja muiden menojen johdosta oma suoritukseni jäi yhteen museoon.

Lastenlinnan erityismuseoon pääsi vain kierroksilla, joilla oli maksimi osallistujien määrälle. Ettei tilaisuus vaan menisi ohi seisoimme isäni kanssa ovella jo puoli 12 sunnuntaina. (Hyvää aikaa siis kuvata yllä näkyvä lipan kannattelija.) Ei näkynyt toisia jonottajia, eikä ketään muuta tullut paikalle ennen opastajaa. Hän paljasti loppupuolella kierrosta, että olimme viikon suurin ryhmä!

Ilmeisesti makean funkkisarkkitehtuurin ihailu ei siis ole laajalle levinnyttä. Itse olin lääpälläni puuviilutusten, koristemuurausten ja Tynellin lamppujen vierellä. Puhumattakaan tornin puolipyöreän "erkkerin" kahdeksannen kerroksen näkymistä Töölönlahdelle.

Liikuimme vain kerroksissa, joita ei viikonloppuisin käytetä, joten olo oli vähän kuin autiotalossa. Oppaamme Ari Sintonen oli ollut talossa töissä 80-luvun alusta ja selitti hyvin sujuvasti  historiaa, nykypäivää ja tulevaisuudennäkymiä.

Museohuoneeseen päästyämme olin vihdoin niin tutussa ympäristössä, että uskalsin kaivaa kamerani kassista.

Lopuksi katsastimme vielä yhden koristemuurauksen, jonka kotka on sairaalan tunnus. Reliefi oli seinällä suorassa, vinous kuvaajan vika.

P.S. Kouvolan museoaarteissa viime viikolla Kuusankosken Lastentalon elämästä.

Arkeologian salaisuudet, viikko 3

Kurssin kolmannen viikon aiheena oli "miten asioita löydetään"? Luennon ekassa puolikkaassa esiteltiin lyhyesti "kaukotarkastelu"metodeja (remote sensing ja jälleen kaipaan arkeologian englanti-suomi -sanastoa). Ne jaettiin maan ylisiin ja maan päällisiin.

Ensiksimainittuja ovat ilmakuvaukset. Leijoista, ilmapalloista, lentokoneista ja satelliiteista. Tavallisia valokuvia, laserkeilausta, lämpökuvia. Tekniikka kehittyy kehittymistään. (Laserista: Time Team Digital S20 DIG2 DAY1 - Emma explains the LIDAR)

Esimerkin mukaan kuvista voi hahmottaa kasvillisuuden eroja, jotka juontavat maan alisista rakenteista. Täytetyn ojan päällä kasvit rehottavat ja kivien päällä olevassa matalassa maassa kituvat. Eroja ei näe maan tasosta, mutta ylhäältä sopivasta kulmasta sopivalla säällä kylläkin. Myös kosteuserot voivat olla näkyviä ja merkittäviä. Tosin minkään hahmottuvan asian merkitystä ei voi tietää kaivamatta.

Egyptissä tämä toimii (mistä todisti erillinen video, jonka kuvat tarjosi Google Earth) ja minulla on hämärä muistikuva englantilaisesta esimerkistä. Mutta Suomessa tai Pohjoismaissa? Verkkohaku toi esiin kuulutuksen "Ilmakuvauksen soveltaminen Suomen arkeologiaan" vuodelta 2006, jonka mukaan "Suomeen sen on yleensä ajateltu soveltuvan huonosti puustovaltaisuuden takia". Yleisradion uutisesta äskettäisestä Lahden torikaivauksen lennokkikuvauksesta ei selviä, minkälaista analyysiä kuvista tehdään.

Maan päälliset metodit ovat niitä geofyysisiä, joita olen tiiraillut lähes jokaisessa Time Team-jaksossa. (Joissa myös usein lenneltiin pienkoneella katsomassa kohdetta ilmasta.) Kertausta: Time Team Specials S19-E02 Geophysics Compilation Hieman yllättävästi luennoitsija käytti lyhyet videominuutit kuvaamalla yllämainittujen sijaan maan tamppaamista jalalla (jos alla rakenteita, ääni erilainen) ja taikavarvun (!) käyttämistä. Sekä kommentoi metallinpaljastimia.

Luennon toisessa osassa selitettiin maastokartoitusta. Tässäkään yhteydessä ei puhuttu kartoista mitään, mihin kiinnitin huomiota. Sillä Time Team.

• TT-06-D1-02-Stewart's Map Masterclass - PART I
• TT-06-D1-02-Stewart's Map Masterclass B
• TT 03 Alex On Landscapes
• TT-12-13-Danielle Talks Field-walking
• TT-09-D2-Field Walking With Tracey 

Viikon kolmesta vaihtoehdosta olin ajatellut valita kolmannen, jossa piti kirjoittaa jonkun ennen vuotta 1940 toimineen arkeologin tavoista tehdä "kaukotarkastelua". Ehdin jo vaivata tuttavianikin ja käydä kirjastossa, mutta luettuani nyt tehtäväkuvaukset uudelleen läpi taidankin valita ykkösen. Se on ollut joka viikko helpoin ja tällä kertaa ei vaadi edes 400 sanaa. Pitää valita joku arkeologinen paikka, hakea siitä satelliitti/ilmakuva ja kirjoittaa 50-100 sanan vihjeteksti...

Skarpein kuva löytyi Paikkatietoikkunasta. Sitä ei ole oikeutta jakaa eikä Googlenkaan kuvaa, mutta menköön jälkimmäinen sitaattina.

Onneksi tehtävässä ei vaadittu, että arkeologinen paikka erottuu... Paikan päällä Sammallahdenmäki vaikuttaa kevytpuustoiselta, mutta edes Kirkonlaattia ei erotu minun silmilläni valokuvassa. Joten lienee tosiaan kuten yllä todettiin. LIDAR kehiin?

Juhannus-Vekkulista (2/2)

Toisena lainauksena vuonna 1898 ilmestyneestä lehdestä Juhannus-vekkuli "Eräs porilainen rakkaudenkirje":

Rakastettu Hannani!
Nyt otan pännän kouraani ja kriivaan kaikki mitä tierän. Herrajesta! jos tietäisit kuinka kippee olen ollu! Voi, voi! vattanikin on vallan paisunu ja korvii on niin porottanu. Ja tohtoriki sano, että minulla on vallan meffaa ja herrajesta, jos tietäisit vaan. Santala Kaisu ja Lyypekki Jussa oli eilen kuulutuspreiviä ottamassa ja sinä ja minä Priitu käsketään krykkypaalin pääl. Minä ostin sunnuntain' kirkossa oikeen fiiniä paitakangasta, se on lujaa ja kudottu  hyvästä hampusta. Minä olen ollu tukkihitsis ja Mäsäkujan Santeri on potkinu plankkuja ja saa 20 pn tunnis, ja oivoi sentää! Minä ostin paksut ruojut tukkei varten ja voivoi sentää ja herrajesta. Osta sinä, rakas Hanna kulta, pefallninksmanni Susannalta se iso säkki ja pane olkia täyteen että saadaan fiini polstari kuin Isokustaan Aabra tulee meitä helsaamaan, mä sanon vaan ett' varjel' nahkas, jos ei kaikki ole ställis kun tulen tukkihitsist'. Mä putosin knuppii myören veteen, se Knippari Kalle kuin rullasi tukkii ja minä plumsatin. Herrajesta! Ja Tuppi-Jaska ja Lehka-Pieti sai punssin, eks'ymmärrä, herrajesta. Hanna kultani kyll' meist' hyvä bari tullee, kuin saisimme niin paljo rahaa ko tarvittemme, herrajesta! Mä ostan Kelperi Fetulta mullin, sitte meille tullee koko joukko lystiä. Ja kraatari on repiny Lintholmi Ressan kankaan ja herrajesta. Sanon vieläkin, laita nyt vaan kaikki fiinisti ja kauniisti ja oorninkii, muuten on tukkas vaaras kulta Hannani. Ei nyt lainkaan mittään muuta, ku morjens vaan, rakas Hanna kulta.
27 pv, Toukokuuta v. 1898.
Ananias Esaias Jehunpoika.
Tuojälles, kriiva nyt minulle taikka sun paha perii, etkö lainkaan tierä ett mun on niin vörkräklit ikävä! Ajöös nu! !

Tuojälles, kuvituksena Anders Zornin näkemys juhannustansseista vuodelta 1897. Google Art via Wikimedia.