1990-luvulle asti

Jason Laveryn luentosarja Suomen historiasta päättyy tänään. Maanantaina aloitimme vuodesta 1918 ja keskiviikkona lopetimme vuoteen 1991. Olin etukäteen tietoinen näiden vuosien heikosta tietotasostani ja nyt olen siitä tuskaisen tietoinen. Muistan asioita käsitellyn yläasteen historian tunneilla, mutta siinäpä se.

Tästä kertauksesta jäi mieleen Suomen jäykkä ja sopimuksiin nojannut Neuvostopolitikka ennen sotia. Talvisodan ja jatkosodan erot olivat sentään minulle ennestään tuttuja. (Ilona Kemppainen epäili, ettei tämä päde koko kansaamme. Edellisen viikon luentotauolla äitini sanoi uskovansa, ettei osa suomalaisista tiedä Ruotsin vallan aikaa olleenkaan. Pilvi Torstin kirjaa historiatietoisuudestamme innokkaasti odottelen.)

Häpeäkseni on todettava, että Paasikiven merkittävyys ja Paasikiven linjan sisältö olivat minulle "uusia" asioita. Eli en ole koskaan ymmärtänyt mistä inhoamani Suomen konsensushakuinen poliittinen kulttuuri on syntynyt. Nyt valkeni. Ja samalla löytyi mahdollinen syy sille, miksi kannatin 16-vuotiaana Perustuslaillista oikeistopuoluetta. (Todellinen syy on unohtunut.)

Kekkosen kaudesta ei paljastunut merkittäviä tietoaukkoja, vaikka yöpakkasen ja noottikriisin tuntemukseni oli kylläkin luonnoksenomaista. Kauniisti sanottuna.

Mieleeni palasi Kekkonen hiihtää, Kekkonen kalastaa -laulun lisäksi lapsuudenmuisto 1980-luvun alusta. Tamminiemi oli minulle ollut TV-uutisten paikka, johon tultiin ja mentiin. Kuin jumalalliseen korkeuteen tms. Niinpä järkytyin muistiin painuneella tavalla, kun sukulaisvierailulla pääkaupunkiseudulle ajoimme Tamminiementietä ja tätini arkisesti heilautti kättään etupenkillä: "tuossa on Tamminiemi". Näin vilauksen tutunnäköisestä rakennuksesta ja ihmettelin hiljaa mielessäni sitä, että tavallisia kuolevaisia oli päästetty näin lähelle.

Sota, historia, naiset, kirjat

Kun kerroin Facebookissa ostaneeni kirjan How to write history that people want to read, tuttavieni ajatukset hyppäsivät sodan ja seksin lisäämiseen. En usko tuon sisältyvän kirjan opetukseen, mutta olen kyllä tietoinen sodan menekistä. Elokuun BBC History Magazine nimittäin kertoi, että briteillä historiakirjallisuus pulikoi kirjamyynnin yleisiä laskevia trendejä vastaan. Tässä auttaa erityisesti sotahistoria, jonka menekki on vuosien 2010 ja 2011 välillä jopa kasvanut.

Itse en ole sotahistoriaan innostunut enkä myöskään hamua romaaneja, jotka on sijoitettu sodan aikaan. Jälkimmäisiähän Suomessa syntyy ja viime vuosina on erityistä huomiota saanut naisten kirjoittama sotaan liittyvä kaunokirjallisuus. Sen aika ei mennyt hetkessä ohi, sillä Hesari esitteli 9.8. syksyn vuosiin 1943 ja 1944 sijoittuvat uutuusromaanit, joissa "Heidi Köngäs laittaa lukijansa historian oppitunnille" ja "Paula Havaste katsoo saksalaisia suomalaisten silmin".

Sisällissotammekaan ei jää käsittelemättä. Rosa Meriläisen puffausjutussa Suomen kuvalehdessä 30/2012 kerrotaan häneltä ilmestyvän nyt elokuun aikana "historiallinen romaani Suomen vuoden 1918 sisällissodasta, Tampereen naispunakaartilaista ja mystisestä Muurmannin legioonasta". Vähemmän yllättävästi "Meriläistä ärsyttää sotakirjallisuudessa naisille perinteisesti varattu uhrin osa. Siksi hän halusi kirjoittaa sotakirjan, jossa nainen on myös tekijä."

Kun en ole perinteistä sotakirjallisuutta tavannut, sisällissodasta tulee ensimmäiseksi mieleen Anneli Kannon Veriruusut ja sitten Anna Bondestamin Kuilu. Ainakin Kanto kuvasi naisia tekijöinä, lienevätkö sitten olleet uhrejakin. Uhrautuminenkin voi olla aktiivista tekemistä ja kaikki sotaan osallistuvat uhraavat jotain.

Seuraavan kuvalehden numeron yleisöosastossa huomautettiin, että Muurmannin legioona ei ole jäänyt mystiseksi niille, jotka ovat lukeneet Anneli Toijalan kaksiosaisen kirjan, jonka jälkimmäinen osa Merten takaa tulleet oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2005. Jäänyt minulta huomaamatta, joten kirjaston varauslistalle.

Mielelläni laittaisin sinne myös Meriläisen lapsena äidiltään saaman sisällissodasta kertovan sarjakuvakirjan. Meillä ei ole ikäeroa montaa vuotta, joten kyse ei ole mistään tuoreesta teoksesta. Vaan mistä?

Päivän kohuaiheesta kahvitauon verran

Do-diin. Päivän keskusteluaihe on se, että huhu kertoo, että Ylen tuottamassa Mannerheim-elokuvassa pääosaa esittää afrikkalaissyntyinen mies. Lehdistötilaisuus on vasta torstaina, joten en käynyt ostamassa Iltalehteä, jossa tuskin oli enempää informaatiota. Verkkokeskustelua on syntynyt runsaasti ja sitä kommentoi jo ansiokkaasti Jussi Jalonen. Taidan itse jäädä odottamaan elokuvaa, jonka yritän kyllä päästä näkemään jo R&A-näytöksessä.

Mutta Mannerheimista vielä. Sunnuntaikävelylläni osuin mielestäni ensimmäisen kerran Mannerheimin haudalle. Ainakaan se ei ole aikaisemmin tehnyt vastaavaa vaikutusta, joka purkautui huuliltani jokseenkin muodossa "tämähän on kuin Francon hauta". Tarkistin nyt Wikipediasta ja joudun toteamaan ettei ihan ole, mutta jotain ylenmääräistä ylösnostoa hävityn sodan johtajalle on kyllä mielestäni annettu. En valitettavasti älynnyt ottaa sunnuntaina kuvaa, mannerheim.fi-sivuilta löytyi puolilaillisesti alla oleva ja Francon (ynnä sisällissodan "sankareiden") haudan kuva on Wikipediasta.

Kun Turussa ei ollut tarpeeksi kaakeliuuneja

Vuoden 1634 alussa saapui Tukholmaan kirje Turun pormestarilta ja raadilta. Viestinä oli, että Turusta oli Tukholmaan karannut ruukkumaakari Joachim Paniken. Tämä oli jättänyt jälkeensä vaimonsa ja lapsensa ja kuului nyt asuvan Södermalmilla ammattiveljensä lesken luona.

Tilannetta piti selvittää ja Joachim tuli oikeuden eteen 20.1.1634. Hän totesi, että turkulaisten kirje poikkesi totuudesta usealla tavalla. Hänellä oli vain yksi lapsi ja matkan tarkoituksena ei ollut vaimon dumppaus vaan työn haku. Turussa kun ei kaakeliuuneilla ollut markkinoita eikä hänellä näin ollen töitä.

Oikeus uskoi Joakimia, jonka Norrköpingissä asuvat sisarukset tiedettiin hyvin toimeentuleviksi. Lisäksi mies lupasi kevään tullen matkustaa vaimonsa luo.

Stockholms tänkeböcker från år 1592 utgivna av Stockholms stadsarkiv, Del XXII 1634 (2008) s. 70, 74 
Kuva Jenny Nyberg SHMM

Luu jäi käteen

Laveryn luentosarjan takia minulta jäi väliin lähes kaikki viime viikon Arkeologit kylässä -aktiviteetti Tiedekulmassa. Onnekseni kaikkein kiinnostavin otsikko Härkää ja härkäsimppua. Porvarin ruokapöydässä Helsingissä noin vuonna 1590 oli perjantaina.

Ajattelin saavani täydennystä kirjaa Olof Ångermanin aika ja elämä kirjoittaessani keräämälleni tiedolle. Vasta paikan päällä tajusin, että härkäsimppu on kala ja päivän teemana osteologia. Kristiina Mannermaa yritti esittää perustietoja myös muusta ravinnosta, mutta varsinainen aihe oli Helsingin Vanhankaupungin yhden talon lattialta löytyneet luut. Lyhyessä esityksessä en aivan pysynyt kärryillä siitä mikä oli yleisempää asiaa ja mikä kaivaustulosta. Edellistä ainakin simppuliemen resepti, jossa kalaliemi rikastettiin voilla. Se oli minulle uutta tietoa.

Vasta kysymysosiossa selvisi, että tutkimus on vasta alkamassa (vaikka kaivaukset olivat jo vuosina 1989-93). Vielä ei ole teoriaa siitä, miksi talon lattialle yli päänsä oli kertynyt luita, isojakin. Valmiimmassa tutkimuksessa tulee varmasti olemaan jotain mielenkiintoisempaa kuin tässä puolen tunnin katsauksessa. Olihan sitä myös ao. kaivausten siitepöly- ja kasvijäännöstuloksissa, joita viime vuonna tähän aikaan lueskelin vanhasta Narinkka-kirjasta.

Esityksen jälkeen poikkesin alakerran Kontti-galleriaan, jossa piti oleman Espoon Mankbyn esittely. Paljastui seinäkankaiksi, joiden tekstit ja kuvat toivottavasti esillä jollain verkkosivullakin. Sivupöydällä oli todennäköisesti aiemmin päivällä pidetyn työpajan materiaalia, josta kuvat yllä ja alla.

Tiedekulmasta poistuessani huomasin seinällä paperilapun, jonka perusteella kaikki siellä pidetyt esitykset on videoitu ja esillä sivulla www.helsinki.fi/thinkwall . Näköjään WDC-tuotantoa, kun en ensisilmäyksellä erota, mistä videoita edes hakea. Siitä huolimatta, että etusivulla on videoruutu. Jonka yläpuolella näkyvä Teemu von Boehmin kommentti maaliskuulta ei ole saanut vastausta:

Laittakaapa jo vihdoin loputkin tietoiskuvideot esille yleisökysymiksineen ja vastauksineen leikkaamattomina vai odottaako Tiedekulma, että videomateriaalit vuotavat YouTubeen sensuroimattomana julkiseen levitykseen. Totuus esille vihdoinkin ei totuuden esiintuomista pidä hävetä tai pelätä  [...]  Ps. Tiedekulman Ohjelmasta näkee mitä tietoiskuja on pidetty ja osasta videoista näkee, että ne on tylysti katkaistu kesken ennen yleisökysymyksiä ja vastauksia.

Paikkaus 11:03: Mikä mahtoi lauantaina Thinkwall-sivua/silmiäni vaivata, kyllä sieltä nyt löytyy tallenteita esityksistä, jopa viime viikoltakin:

Kalastettua

Kuva: National Media Museum/Flickr

Marko Leppänen vinkkasi neuvostopropagandan näyttelystä, joka on auki vielä 19.8. asti Töölössä.

Juuso Hyvärinen kertoi veturista, joka ei päässyt Suomen rautatielaitoksen 150-vuotisjuhlaan.

Helena Ruotsala raportoi Mikkelissä viime viikolla pidetyistä Kotiseutupäivistä. Aikaisemmin kesällä hän oli kertonut pohjoismaisesta etnologikongressista.

JanneH vieraili Tallinnan vankilamuseossa.Anna-Kaisa teki retken Savitaipaleen Hakamäen museoalueelle, Kärnäkosken linnoitukselle ja Taipalsaarelle Mooses Putron kotimuseoon. Sari vietti kesäpäivää Lohjan seudulla. Juha-Matti Granqvist kumppaneineen etsi 1700-lukua Hangon ympäristössä: osa 1,...

Marja B oli Joron jäljillä sukututkimuksen pyörteissä.

Sentrooppa-Santra kertoi unkarilaisten kansallisista menneisyyskäsityksistä.

Kungliga Biblioteketin Vardagstryck-blogi esitteli 1700-luvun puustellien rakennusohjeita.

E vastasi kysymykseen Jos voisit aikamatkailla kerran, minne menisit?

Lähtisin 1300-luvun Turkuun katsomaan sen ajan kaupunkikuvaa sekä aatelisten elämää Turun linnassa. Voisin myös matkustaa 1800-luvun Helsinkiin, kun suomalaisuusaate rupeaa pikkuhiljaa voimistumaan. Olisi kiinnostavaa myös kurkata 1918 kevään Helsinkiin tai Tampereelle, mutta se matka voisi olla varmaan aika nopea pyrähdys.

Kaisa osallistui sukujuhliin.

Kirlah pohdiskeli naisten kielellistä marginalisointia. Sylvi-verkkolehdesä listattiin merkittävät Sylvit: 20-11, 10-1 ja käytiin Sylvi Kekkosen haudalla.

Eveliina kertoi ensimmäisestä kesästään viikinkilaiva Sotkan kyydissä.

Jessica Parland-von Essen raportoi på svenska konferenssista The Electronic Re-evolution - News Media in the Digital Age: päivä 1, päivä 2.


Ilkka Hemmilä kirjoitti suomalaisista historiallisten elokuvien hankkeista.

Anne Rongas esitteli nykyaikaisia kirjaprojekteja.

Jaana Märsynaho luki Pirkko Mattilan Auksuunin, joka kertoo Oulun seudulla vaikuttaneen Mattilan suvun vaiheista 1800-luvulta aina nykypäiviin. Kirjan oli lukenut myös Paula, joka sai kommentin itse kirjailijalta:

Kiitos Paula yllättävästä arviosta! On mukava saada kommentteja kirjastaan, jota on kirjoittanut ja viimeistellyt monta vuotta. Arvi Mattila oli niin kiltti mies, ennen voinut hänen elämästään enempää revitellä. Se on sukutarinan ongelma täysin fiktiiviseen tarinaan verrattuna. Itsekin jäin niitten merimiesten ja meritarinoitten koukkuun. Ehkä kirjoitan niistä vielä myöhemmin. Jokainen jakobin käymä satama oli totta.

Laura arvioi Kirjavinkeissä Pekka Kilpisen kirjan Vakavasti otettavaa huuhaata : kurkistuksia historiankirjoituksen marginaaliin ja rivinväleihin. Nino luki Heidi Könkään Luvatun. Jaana luki Anna Kortelaisen kirjan Puolivilli puutarha. Albert Edelfeltin Haikko. Sarka luki Kjell Westön kirjan Missä kuljimme kerran ja Hannu Niemisen teoksen Kansa seisoi loitompana - kansallisen julkisuuden rakentuminen Suomessa 1809-1917. Hän myös esitteli Signe Branderin kuvista kootun kirjan Suomen kartanoissa että minulle heräsi ensimmäisen kerran kiinnostus sitä kohtaan.

Tutustumme Baranoffin perheeseen

Sukututkimus vei minut Baranoffien rälssimaalle Kokemäen Säpilänniemeen, joten perheestä piti ottaa hieman selvää.  Tapio Salmisen Kokemäen historian sivulta 141 päästään alkuun. Lähteinään hänellä on Lindströmin pitäjähistoriikki, Almquist ja asiallisen näköiset genealogiset tekstit. Mitään näistä tarkistamatta, Ramsayta, Haikarin väitöskirjaa, muutamia verkkosivuja ja sekalaisia muistiinpanojani vilaisten:

Inkerinmaalla vaikuttanut pajari Cassari Baranoff oli Täyssinän rauhan jälkeen jäänyt Ruotsin kruunun palvelukseen. Tämä palkitsi hänet lukuisillä läänityksillä, joista minulle olennaiset ovat vuonna 1606 Kokemäeltä saadut Raition neljännes sekä Rudanko ja Pirkkinäinen. Vuonna 1610 samaiset maat lahjoitettiin Baranoffille. Lahjoitukseen myös kuuluneista Kakkulaisesta ja Levanpellosta Baranoff luopui vuonna 1629. Näin kirjoitti Salminen, Ramsayn mukaan Kokemäen läänityksen oli saanut Cassarin isä.

Cassari Baranoff on kuollut ennen vuotta 1634. Hänen leskensä Maria Rehbinder esiintyi Kokemäen käräjillä ja hallitsi Vitikkalan kartanoa. Missä määrin siellä asui, en tiedä.

Maaomaisuuden peri poikansa Gotthard Fredrik Baranoff, joka vuonna 1652 reippaasti kuulutteli verorästillisisten talonpoikien sukuoikeuksia. Vuonna 1654 hänellä oli varattuna ykkösrivin paikka kirkosta, jonne tuli kyllä Vitikkalasta huomattavan pitkä matka. Gotthardilla oli vuonna 1670 oli "hallinnassaan Säpilänniemellä ja siitä ylävirtaan sijanneista Kokemäen kylistä koostunut lahjoitusmaa". Reduktiossa 1684 hänelle jäi elinajakseen Vitikkala ja Rudanko. Näin Salmisen tekstissä, Satakunnan Sanomat 19.1.1910 täydentää: "jätettiin jälelle ainoastaan 12, Vitikkalassa 3, Säpilässä 7 ja Rudangossa 2, ja nämä hän sai ainoastaan elinajakseen "Kuninkaallisen Majesteetin erityisestä suosiosta ja armosta"."

Gotthardin poika Gotthard Johan Baranoff oli ilmeisesti se Baranoff, jonka nimmarin bongasin vuonna 2008. Hän kuoli Kokemäellä 9.5.1684. Hän ehti avioitumaan vuonna 1679 Maria Elisabet Cronstjernan kanssa. Maria asui Kokemäellä ainakin vuonna 1698, jolloin tuomiokirjakortiston mukaan on mainittu hänellä olleen tukholmalaisen elintarvikekauppiaan tytär palvelustyttönä Vitikkalassa.

Gotthard Johanin ja Maria Elisabetin pojat kuolivat Ramsayn mukaan suuressa Pohjan sodassa. Tytär Brita Helena meni vuoteen 1704 mennessä naimisiin Gabriel Procopaeuksen  kanssa. SAY:n perusteella heille jäi Vitikkala. Gabriel sattuu olemaan esisetäni, mutta se on toinen tarina se.

(Vaakunakuvan lähde: Aadlivapid Ajalooarhiivis)