keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Lähteiden hyödyntäminen

John Toshin kirjan The Pursuit of History viides luku käsittelee lähteitä. Heti alkuun Tosh toteaa, että vain valitsemalla erittäin tarkasti maantieteellisesti ja ajallisesti rajatun alueen voi kuvitella pystyvänsä hallitsemaan koko lähteistön. Joka kuitenkin on ideaalina.

Ensimmäisessä alaluvussa Tosh virkistävästi tunnustaa, että historiantutkimusta voi tehdä lähde- tai tutkimuskysymyslähtöisesti ja todellisuudessa nämä sekoittuvat. Vain joustavuudella saadaan lähteistä kaikki irti. Määrittelemällä kysymys ensin voidaan lähteestä löytää muuta kuin läpiluvulla. Mutta jos läpiluku paljastaa uusia asioita, voi olla tarpeen muokata tutkimuskysymystä.

Seuraa perusteellinen ulkoisen ja sisäisen lähdekritiikin esitys. Sen lomassa muistutetaan, että sanat voivat muuttaa merkitystään. Että pitää kiinnittää huomiota myös puuttuviin asiakirjoihin. Onko jotain poistettu tarkoituksellisesti? Painetut lähdekokoelmat ovat aina toimitettuja, valintoja.

Tosh kirjoittaa auki sen, että historiantutkimus ei ole absoluuttisesti luotettavan lähteen etsintää vaan lukuisten tavalla tai toisella epätäydellisten todisteiden kokoamista ja tulkintaa.

Parhaaseen tulokseen päästään, jos lähteitä on kirjoitettu sekä "sisäpuolelta" että "ulkopuolelta". Tämän soveltamista paikallishistoriaan täytyy fundeerata. Hienoa olisi keksiä suomalaisista lähteistä tahattomasti mukaan tullutta merkittävää tietoa.

Luvun lopussa Tosh toteaa, että kuvaamaansa lähteiden käsittelyperiaatteita on vaikea formalisoida niin, että ne vaikuttaisivat tieteelliseltä metodilta. En tiedä omaksuinko oleellista tälläkään kertaa, mutta pidän Toshin toteamuksesta "lähteitä lähestyessään historioitsija on kaikkea muuta kuin passiivinen tarkastelija".

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Saisiko olla kupillinen kahvia?

Tammikuun alussa osallistuin Laura Starkin kirjan julkistukseen ja summeerasin kokemaani täällä. Siitä kiitokseksi Stark lähetti minulle parin päivän kuluttua kappaleen kirjaa omistuskirjoituksella varustettuna ja minä puolestani jätin sen lukemattomien pinoon puoleksi vuodeksi. Hups. Ehkä jos saisin postiluukkuuni useammin kirjauutuuksia...

The Limits of Patriarchy jakaantuu kolmeen osaan: taustoitus, arjen vallan osoitukset ja varhainen keskustelu sukupuolten asemasta maaseudulla. Kun pääsin yli muutamista itselleni vieraista termeistä kakkosluvussa oli kirja kauttaaltaan käytännönläheistä 1800-luvun sosiaalisen elämän kuvausta ja analyysiä. Lähteinä ovat kansanperinnekeräykset, sanomalhdet sekä, ilahduttavasti, 1800-luvun realistinen fiktio.

Keskimmäisestä osasta löysin käsinkoskeltavin osuuden eli alaluvun kahvista. Ilmeisesti se oli päätynyt rahvaan huulille viimeistään 1830-luvulla ja oli vieraille tavanomaisesti tarjottavana 1880-luvulle mennessä. Emäntä menetti kasvonsa, jollei kahvia ollut, ja mainintojen perusteella köyhemmät elijät nipistivät ruuasta kahvin hyväksi.

Erityistarve kahville oli kun taloon tuli paikallinen juoruämmä. Näiden asemasta maalaisyhteisössä on Stark kirjoittanut kokonaisen luvun, eikä syyttä. Idyllisestä maalaiselämästä paljastui minulle taas uusi varjon paikka.

Pitäjällä kulkevat kuppaajat, hierojat yms. välittivät nimittäin sivubisneksenä uutisia. Päivänsä tuvassa viettävälle emännälle juoruämmän vierailu oli kuin Seiskan tuore numero. Jota ei saa ilmaiseksi, eikä kulkevat naisetkaan aikoneet tyhjin käsin lähteä. Ansaintalogiikkaa oli monenlaista. Maksettiin siitä, että saatiin haluttuja tietoja ja siitä, että ämmä puhuisi kylällä tiettyä asiaa, hyvää tai pahaa.

Maineenhallinta on tuttu juttu vanhoista oikeuspöytäkirjoista. Starkin kuvauksessa se kilpistyy naimakelpoisuuteen. Juoruilla pyrittiin levittämään hyvää kuvaa oman talouden naimattomista ja huonompaa kuvaa kilpailijoista sekä saamaan tietoa puolisoehdokkaista. Mieleen tulee Värttinän Marilaulu, jossa lauletaan "Tän kylän ämmien kielet pittäis panna palasiksi/ kun ne on saanu nuoren tytön sanan alaisiksi".

Ämmiä tulee ja menee, joten voi olla vaikea varmuudella sanoa, että ilmiö olisi ollut koko ajan käynnissä. Mutta Starkin materiaalin mukaan mainintoja oli koko maasta. Ajallisesti luulisi, että isojaon lisäksi on merkitystä naimaetäisyyksien kasvulla. Niistähän oli puhe Kari-Matti Piilahden väitöskirjassa. Joka on siinä lukemattomien pinossa.

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Leikkaa ja liimaa pitäjänkartta

Kas, näköjään siitä on kolme vuotta kun minulla oli koossa Kauvatsan juurieni esittelyyn rakenne. Sateisena juhannuksena innostuin sitä hieman jatkamaan ja sen sijaan että pari tuntia sitten olisin lähtenyt sateiselle kotimatkalle töistä aloin kartoittamaan Arkistolaitoksen digitaaliarkiston tarjoamaa karttamateriaalia.

Saalis oli kohtuullinen ja todennäköisesti vastaa yksi-yhteen Kansallisarkistossa kolme vuotta sitten valokuvaamiani 1700-luvun karttoja. 1800-luvun puolelta oleellista on pitäjänkartasto, joka tavanomaiseen tapaan on osina, joista paikkakuntaa heikosti tunteva ei saa mitään tolkkua. Mutta moderneilla peleillä ja vehkeillähän ne saa näppärästi yhdistettyä:

Rajat osuivat nätisti toisiinsa, mutta kun mummoni isän kotikylää Kulkkilaa ei löydy ollenkaan, tuntuu, että a) joku pala on hukassa ja b) yhdistämisessä meni joku metsään. Kai, se on sitten tuo keskellä olevan tiukan kulman "by". Silmämääräisesti tarkastellen kun vasemman reunan puuttuva palanen on Kokemäen pitäjänkartassa:

Talous- ja lähihistoriaa

Kuuntelin yhteen syssyyn Ylen verkkosivuilta lataamani 5-osaisen sarjan Oravannahkoja ja obligaatioita: rahoitusmarkkinoiden historia (esittely, jaksot historiasarjojen joukossa). Oravannahkat vilahtivat ensimmäisessä osassa, mutta suurimman osaa aikaa oltiin 1900-luvulla ja yhden osan verran niin tuoreessa ajassa, että kaiken olisi pitänyt olla tuttua asiaa. Mutta vaikka 80-luvulla kuvittelin olevani taloudesta kiinnostunut, on nyt jälkikäteen selvää, etten tajunnut sen realiteeteista yhtään mitään. Jälkikäteen selostettuna kaikki tuntui selvältä, vaikka prosessit eivät yhdellä kerralla vielä muistiini tarttuneetkaan.

Onneksi ohjelma kestää toisen ja kolmannenkin kuuntelukerran. Se ei vaatinut kovin kummoisia lähtötietoja ja oli suomalaiseksi radiopuheeksi siedettävää kuunneltavaa. Haastateltiin useampia asiantuntijoita ja kaikki puhuivat kuin elävät ihmiset. Välillä paperi kahisi, mutta lopputulos ei kuulostanut ääneen luetulta.

Nykyhetken taloudesta olen yrittänyt pysyä kärryillä kuuntelemalla m.m. amerikkalaista Planet Money-ohjelmaa. Siinä kuvattiin Itävalta-Unkarin hajoamisesta syntynyttä valuutan hajoamista. David Cannadine puolestaan jutteli BBC:n A point of view lähetyksessä latinalaisesta rahaliitosta, jonka Kreikka mukaantullollaan tuhosi. Mutta missään en muista verratun euroa kultakantaan, vaikka suomalaista sarjaa kuunnellessa yhteneväisyydet tuntuivat ilmiselviltä. Kultakantaa ei muuten enää ole.

Sarjan viimeisen osan lähihistoriasta tuli mieleen Jason Laveryn Suomen historian luentosarjan finaali viime kesänä. Kuuntelimme mutsin kanssa suurella mielenkiinnolla selostusta ajasta, jonka olimme itse eläneet, pystymättä näkemään omaa napaa pidemmälle. Tuoreempi aikakin voi siis olla kiinnostavaa, joten olen vakaasti päättänyt kuunnella tänä vuonna Laveryn koko sarjan, joka painottuu 1800- ja 1900-lukuun. Perinteestä poiketen luennot ovat kesäkuun sijasta elokuussa. Maksamatta ja ilmoittautumatta voi tulla kuuntelemaan vaikka vain yhden ja suosittelen kokemusta lämpimästi.

P. S. Toinen 1900-luvun historiaa kertaava ohjelmasarja YLEn sivuilla esittelee puolueiden historiaa. Formaatiltaan ovat tylsähköjä haastatteluja, mutta asiallista sisältöä, joka oli ainakin minulle paljolti uutta (arkistoitu esittelysivu, jaksot).
P.S. 2 Kuva esittää vuonna 1931 keksittyä matkaradiota. Lähde: Nationaal Archief/Flickr.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Kohdattua


Suketus koki onnistumisen arkistossa:
Tänään kävin aamusta tarkistamassa yhden pienen aineiston, jonka olemassaolo selvisi minulle aivan täysin vahingossa toissapäivänä, ja ilmeni, että siitä on pikkiriikkinen mutta sitäkin keskeisempi hyöty minulle. Tunsin itseni melkein ihan oikeaksi tutkijaksi, kun hihkuin riemusta selatessani niitä paria vihkosta arkistonhoitajan naureskellessa hyväntahtoisesti innolleni.
Tarja Jylhä referoi Lilly von Heidemania käsittelevän proseminaarityönsä. Vesa Linja-aho esitteli sähkötöiden varhaista sääntelyä.

Olli Bäckström kommentoi sotahistorian tilaa:
...noin 99 prosentista sotahistorioitsijoita, joiden helmasyntinä on tympeä kronikointi, kyvyttömyys hahmottaa kokonaisuuksia tai tehdä eroa oleellisten ja epäoleellisten seikkojen välillä, lähdekritiikin puute, ennakkoluuloisuus, tarrautuminen turvallisiin myytteihin ja parhaimmillaankin vain keskinkertainen kirjoitustaito. Syy tähän valitettavaan asiaintilaan on selvä: valtaosa sotahistorioitsijoista operoi akateemisen maailman ja sen käytäntöjen ulkopuolella.
Sampsa Hatakka kirjoitti Viaporin eläinkannasta. Jouni Kuurne kertoi, että Asikkalan Urajärven kartanosta löytyi lohikäärme.

Jyväskylän yliopiston kirjaston blogissa kokemuksia opinnäytteiden digitoinnista ja yleisemmin gradujen säilytyksestä.

Artefacta esitteli kuukauden museoesineet. Kirnuvoikukkien E vei valokuvan matkalle. Utelias Uppsalassa tarjosi matkavinkit kaupunkiin. Ilarios jatkoi muinaisretkiraportttiansa saaristosta.

Juha Vuorela oli löytänyt naimaluvan 1800-luvulta.Reijo Valta julkaisi Jatkokertomuksissaan Eljas Snellmanin tekstin Eräs hautaustapa Miehikkälästä.

Jalka kulki Vivi Lönn -kävelyllä Jyväskylässä. Eva Ahl-Waris raportoi (på svenska) Aboa Vetuksen uudesta näyttelystä. Reijo Valta esitteli Mustasaaren kirkon rauniot. Utelias Uppsalassa kävi Skoklosterin linnassa.

Katleena Kortesuo luulee, että kukaan ei kehuskele tyyliin "Mun isoäiti toi taitoluistelun Suomeen." tai "Mun esi-isä teki Tukholman-reissuja jo 1800-luvulla.".

Suketus luki Eino Leinon (toisen) kirjan Kirjailijoiden Helsinki. Kirjavinkeissä Hannu esitteli Joni Skiftesvikin romaanin Pirtukuningas.

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Myötäjäisarpajaisvoittajia 1798

Elisabet Erkintytär Kalvolasta (Inrikes tidningar 2.2.1798)
Anna Erkintytär Närpiöstä (Inrikes tidningar 27.4.1798)
Ulrica Matintytär Appellöf Lapväärtistä (Inrikes tidningar 14.12.1798)

Antonin päivänä 1857 (2/2)

Eilen oli saatu kanuuna paikalleen ja tarina jatkuu...

Siin se sitt makas, juhlalise näkösen se Minervan kanuun ja ny ei oll muut tehtvä ko lauast se. Mnää ajatteli ens: ett kyll mar se Vilkk sen kunnian tahto ittelles, ko hän se ol ladannukki. Mutt mitä viel. Vilkk meinas mnuu, ett pist snää vaan päretikun kans valkkia fänk reikkähä; snää jouda kyll sen työn tehd, kosk mnää se ole ladann. Sillo mnää ymmärsi ett Vilkk pelkäs, ja pelkäsin, piru viekkö, ittekki, vaikken kehdan näyttä stää. Ja ko mnää muisti viel ett mnää oli saan kiitokse' rohkeudestan ko engelsman meijä haminan poltt, nii mnää sohafi yks kaks päresoitol fänkpannuhu.

Ja sillo se paukatt! Jumalist ko se paukatt! Kyll se ol juhlalinen täräys! Kaffepann lens jumal ties mihe, piik seisos silmä' riipi raapin pääs eik saan sana ulos suustas ja kaikk akkna talos krapisi palasiks. Mutt Vilkk sieppas kanuunan kainlohos ja kas näi lykkämän pakko, Vilkk kanuunoines edell ja mnää peräs. Ko me tulin portil, nii me näi ett naaprisakki, Simelil, oliva akkna rikk ja ko me sitt painoi Palotontti päi, niin Kringelin pist pääs ulos akkunboogist ja huus meijän peräsän: "nog ser jag er godt, kära vänner, kom dricka kaffe". Mutt me em oll kuulevannas kon painetti vaa makasiinitten työ Palotontin taa.

Mutt kyll se Vilkk ol sendä aika poik. Ja hyvä kurssi ei meild kummaldakka sendän puuttun, vaikkan ite sano. Arvakkast mitä me tei? Juu, ladattin kanuun uudest ja ko se ol saatt kuntto — se Vilkk ol siihen koko mestar — nii mentti toinen kert Kringelinin työ, pantti kanuun vanhall paikalles ja jyskytettiin taas kert. Mutt sillo emme lykänn enä pakkoho, ko mentti
tervettämä Antoni. Ja hyvi meit trahteeras Anton ja kiitt meit vähä mond kertta juhlalisuudest. Ja juhlalise ne olivakki ne paukautse. Niin tykkäsivä kaikk pait yks muij naapuris ko ol vähä kippi. — Nii siell ol saat pikkassi.

Jaa-a muista mar mnää hyvi sen päivä viel. Mutt se ol siihe aikka, ko viel sai vähä lystikin pittä. Mutt menkkäst ny tähä aikka mailma panema jotta juhlallisemppa toime, nii ova fiskaali ja poliisi koht teijän kimbussan. Sissi.

Tässä muodossa (+- kopiontivirheeni) juttu julkaistiin Rauman purjehdusseuran lehdessä Ahti 2/1898, josta kansikuva alla. Heti tuli mieleen H. J. Nortamo ja samannäköinen juttu onkin Nortamo-seor -sivustolla. Ja Vanhan Rauman sivuilla. Mutta ei ollut meikäläisen silmiin tullut ja tykkäsin, että oli hauska.