keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Topelius, kaksi kertaa

Taisi olla Hesarissa pieni kirja-arvostelu, josta huomasin tiedon Maijaliiisa Dieckmannin kirjasta Satujen kuningas. Sakari Topeliuksen tarina. Tuhahdin "Arjatsalo teki jo, eikö olisi voinut valita tuoreemman aiheen?" mutta varasin kirjan kuitenkin kirjastosta. Osoittautui viehättäväksi tarinaksi, joka kattoi Topeliuksen elämän lapsuudesta yliopiston aloitukseen sadalla pienellä sivulla. Kolmannessa persoonassa, mutta vain päähenkilön näkökulmasta kirjotettuna.

Dieckmann aloitti keittiöstä, jossa Sakari kuunteli piian tarinaa. Arvi Arjatsalon Topelius. Kertomus Zachris Topeliuksen elämästä alkaa reippaamalla linnakekohtauksella ja ajallisesti lähempänä Ouluun lähtöä. Ouluun päästyä on ensimmäisenä katutappelu, eikä ole jälkeäkään Diechmannin tunnelmista
Häntä tönitään ja tuupitaan, ja silloin tällöin hän saa selkäänsä kivikovaksi puristetun lumipallon. ... Kovanyrkkinen porukka on päättänyt nujertaa maalaispojan, joka on tullut jostakin kaukaa Uudestakaarlepyystä, mistä lie Jumalan selän takaa.
Topeliuksen lähtö Helsinkiin valmistautumaan ylioppilastutkintoon tarjoaa selkeimmän vertailukohdan kirjojen välille. Arjatsalo:
Zachris vihelteli huolettomasti ladatessaan kahta Kaarle XII aikaista ratsupistooliaan, perintökaluja. ... Äiti katsoi pitkäksi venähtänyttä, hoikkaa nuorukaista ja hymyili alakuloisesti.
- Meille tulee tyhjää ja yksinäistä nyt, kun sinä lähdet niin kauas... ja kun isäkin on poissa.
- Älä ole murheellinen äiti, Zachris sanoi hellästi. - Ovathan täällä Lithénit ja Lindqvistit ja kaikki! Yksinäisempää minulla tulee olemaan Helsingissä.
Dieckmann:
Taas Sakari on jättämässä kodin. Hänen on vaikea lähteä, sillä leskeksi jäänyt äiti tarvitsisi rinnalleen pojan. Jäähän kotiin vielä sisko, mutta perheessä pitäisi sentään olla myös mies, jollaisena Sakari jo vähitellen pitää itseään.
- Älä minua murehdi! Kyllä minä tule täällä toimeen. Sinun tulevaisuutesi on nyt kysymyksessä.
Sakari ei välittäisi tulevaisuudesta, mutta kun isä oli toivonut hänen menevän yliopistoon, hänen on mentävä.
Eli vedän johtopäätöksen, että kyllä historian lisäksi myös historiallista fiktiota sopii kirjoittaa uudestaan. Vaikka kirjoittamattomia aiheitakin kyllä riittäisi muutamaan hyllymetriin.

(Topeliuksen tuotantoa ruotsiksi Runeberg.org:ssa, enimmäkseen suomeksi gutenberg.org:ssa ja Pelasta kirja-kokoelmassa. Ylläoleva kuva kuvitusta Topeliuksen kirjasta Lasten kesäinen elämä.)

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Suomalainen Helen Keller

Monet muistavat yhdysvaltalaisen Helen Kellerin (s. 27.6.1880), joka oli sekä kuuro että sokea. Häneen verratiin suomalaista Agneta Halosta (s. 19.9.1886 Juva) Uuden Suomettaren laajassa historiikissa 6.8.1903. Agneta menetti näkönsä 1 1/2-vuotiaana sairastettuaan tulirokon ja toinen vaiva vei noin vuotta myöhemmin kuulon, jonka myötä hävisi jo opittu puhe. Agnetan vanhemmat olivat torppareita. Isäntäväen luona vieraillut Adele von Collan kiinnostui tytöstä ja järjesti hänet Helsingin sokeidenkouluun 8-vuotiaana.
Ensimmäinen sana, mitä hänelle opetettiin, oli "ovi". Opettajansa antoi hänen koetella ovea ja pani sen jälkeen hänen sormensa kuuromykkäin sormiaakkosten o:n, v:n ja i:n asentoon. Nyt sai Agneta koettaa tehdä samat temput. Mutta vasta muutaman viikon perästä käsitti hän tarkoituksen. Sen jälkeen käytti hän sitä merkkiä, kun tarkoitti ovea. Vähitellen sitten edistyttiin, niin että Agneta merkitsi ensimäisen vuoden lopussa 80 sanaa, substantiivejä ja verbejä.
Ensimmäisen vuoden lopussa Agneta oli myös oppinut Braillen pistekirjoituksen ja kirjoittamaan muutaman sanan. Oppisaavutukset eivät tietenkään päättyneet tähän. Agnetan käsitöitä lähetettiin ulkomaille asti ihailtavaksi. Kirjoituksen päättyessä Agneta oli juuri päässyt ripille.

Aatu Moilasen väitöskirjasta "Otetaan vastuu omista asioista" Suomen sokeainkoulut kansakoululaitoksen rinnalla vuosina 1865-1939 löytyy tieto, että Agneta kuoli jo 6.12.1906. Sivulla 132 on Agnetasta valokuva kesältä 1898.

Lisätietoa kuurojen historiasta löytyy Kuurojen museosta, joka on parhaillaan lakkautusuhan alla. Adressi Pelastakaa Kuurojen museo! allekirjoitettavissa internetissä.

Kevätsiivousta

Kevätsiivousintoni olisi viime viikonloppuna voinut kohdistua ikkunapintoihin tai paperipinoihin, mutta putsasin niiden sijaan puhelimeni podcast-sovelluksesta jutut, joissa oli jotain tänne sopivaa.

Viimesyksyisessä Ruotsin radion Släktband-sarjassa oli teemana tuomiokirjat. Mielenkiintoisin jaksoista esitettiin 29.11.2010. Siinä haastateltu tutkija oli vuorioikeuden pöytäkirjoista löytänyt todisteet siitä, että naiset olivat kaivoksissa miesten rinnalla töissä todennäköisesti keskiajalta ja varmasti 1600-luvulta 1800-luvun alkuun, jolloin heidät siirrettiin maanpäällisiin tehtäviin. Erityisen yleistä naisten työ kaivoksissa oli 1700-luvulla. Tuomiokirjojen perusteella naiset tekivät samoja töitä kuin miehetkin, epävirallisesti jopa kaivosvoudin tehtäviä. Heistä käytettiin sanoja kaivospiika ja kaivosnainen, joita ei löydy kirkonkirjoista, joista työpaikka näkyy vain jos kuolema on kohdannut kaivoksessa.

Ruotsin radion Vetenskapsradion Historia yllätti jaksollaan 27.1.2011. Siinä kerrottiin (minulle uutena asiana), että suuri osa metsästyksestä oli 1647-1789 kielletty muilta kuin aatelisilta ja kuninkaallisilta. Keskiaikana metsästys oli ollut kaikille vapaata, mutta keskieurooppalaisten vaikutteiden johdosta aateli hinkusi rajoitteita ja lopulta onnistui melko täydellisesti. Talonpojille jäivät saalistettavaksi vain karhu, ilves ja susi. Heidän valituksiaan ei ole ajalta kirjattuna, mutta papit jäivät kaipaamaan jänispaisteja, joita jaksoivat vielä 1700-luvullakin kirjallisesti haikailla. Kyseistä ruokaa ei siis kannattane kirjoittaa ajan pappilakuvaukseen, ennenkuin on kirjallisuudesta tarkistanut Suomen tilanteen.

Samaisen ohjelman jakso 24.2.2011 käsiteli 1700-luvun ja 1800-luvun vaihteen merirosvoja Välimerellä. Noin miljoona eurooppalaista kidnapattiin orjaksi Pohjois-Afrikkaan. Monet vapautettiin panttia vastaan ja ruotsalaisia oli vapautettavana niin monta, että lopulta tarvittiin erillinen toimisto koordinoimaan toimintaa. Kuitenkaan aihetta ei haastateltavan mukaan ole suuremmin tutkittu tai muisteltu. En tiedä miten Kristiinankaupungissa muistetaan 12-vuotiaana merille lähtenyttä/lähetettyä Johan Öhmania, joka kidnapattiin 1797. Hän jäi Tripoliin, josta kirjoitti vanhemmilleen ja lähetti heille rahaa. Hänestä tuli paikallisille "Muhammed Ruotsista" eli ilmeisesti kääntyi muslimiksi.

Sisarohjelma Vetenskapsradion Forum kertoi 21.3.2011 faabelesta. Aesopoksen tarinoita käytettiin kielenopetuksessa Ruotsin valtakunnassa 1600-luvulta 1800-luvulle eli tarinat varmaankin tuttuja myös muille. Kiva, että on menneisyyden immeisten kanssa muutakin yhteistä kulttuuripohjaa kuin Raamattu. Kulttuuripohjaa antiikista... tässähän palaa syksyn hissan peruskurssi mieleen, täytyy karata Atlantin yli.

Houstonin yliopiston Engines of our Ingenuity käsittelee pääsääntöiesti tekniikan ja tieteen (lähi)historiaa lyhyinä paloina. Näistä oli jäänyt podcast-sovellukseeni herra-tietää-milloin-esitetyt "History and math" & "The Footnote makes the Historian". Ensiksimainittu esitteli kleiodynamiikan, jossa historian suuria linjoja on mallinnettu matemaattisilla malleilla. Jälkimmäisiä korkeakoulututkinnon verran opiskelleena täytynee ottaa asiasta paremmin selvää jossain vaiheessa. Toinen juttu palautti takaisin edelä mainitulle peruskurssille. Rancke & kumppanit yrittivät mm. alaviitteillä muuttaa tarinankerronnan objektiiviseksi tieteeksi. Mutta alaviitteitä oli heitä ennen Gibbon Rooman valtakunnan tuhossa käyttänyt "taiteellisemmin", upottamalla sinne vasta-argumentit omalle tekstilleen. Kirjaan pitäisi varmasti tutustua, mutta kun se käsittelee...

Myös yhdysvaltalaisen ei-kaupallisen NPR-radion "Hmm... Krulwich on Science" keskittyy nimensä mukaisesti tieteeseen. Ohjelmassa "Tools Never Die" Robert Krulwichin haastattelema mies väitti, että jokainen aikojen kuluessa käytetty työkalu on edelleen tuotannossa. Väite kuullostaa uskomattomalta, mutta 8 minuutin aikana ei löydetty vastaesimerkkiä. Kivikirveitä tekevät elävöittämisharrastajat ja historianharrastajat pitävät monen muunkin teknologian hengissä. Maatalousteknologia Amerikan 1890-luvulta on edelleen tuotannossa, kehittyviä maita ja uskonnollisia vähemmistöjä varten. Kelaa, kelaa, täytyyhän sitä jotain olla...? 2500 yleisön edustajan avustuksella Krulwichin blogissa lopputulos.

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Keskustelu projektipäällikön kanssa

- Kaisa, sullahan oli varsin ohjelmoimaton viikonloppu eli aikaa Ångerman-projektille. Mitä sait aikaiseksi? Lukemattomien kirjojen pino varmaan aleni? Ehditkö peräti editoimaan käsikirjoitusluonnosta?
- Ööh.. perjantaista en suoraan sanottuna muista mitään. Luin ainakin lehtiä (miksi kaikki tulevat samana päivänä?), en varmaan mitään Ångermaniin liittyvää. Mutta lauantaiaamuna lähdin kirjastoon!
- Kirjastoon lukemaan kirjoja, jotka olit jo lainannut kotiin?
- Ei kun etsimään lisää materiaalia, ettei tarvitsisi aloittaa kirjoittam...
- Jaha. Oliko hyödyllinen visiitti?
- Oli! Mä näin sen serkkuni kaverin, joka on virkavapaalla museojohtajan hommasta, ja se oli ihan samannäköinen kuin valokuvissa. Ja sitten siitä samasta hyllystä, jossa olevaa kirjaa tulin lukemaan, löytyi muita kirjoja ja yhdestä niistä materiaalia "Turun linna vankilana"-proggikseen. Aivan loistavaa!
- Vai niin. Näit tutun tutun, joka ei tunne sinua, ja löysit materiaalia projektiin, joka on prioriteettilistan pohjalla. Tämä ei kuullosta kovin hyvältä.
- No, kahden tunnin jälkeen katsoin sitten sitä oikeaa kirjaa. Selvisi, että Olofin voutikauden alussa oli Gennerbyssä kahdet aatelishäät, joista on varmaan puhuttu pitäjällä. Pitäisi vaan saada jostain käsitys siitä oliko moiset sisäpiirin bileitä vai olisiko vouti kutsuttu ihailemaan ylempiään.
- Mitäs ajattelit tehdä asian selvittämiseksi?
- Emmä oikein tiedä.
- Mites olisi nöyrä sposti jollekin 1570-luvusta enemmän ymmärtävälle?
- Emmä oikein tiedä, vaikuttaisin tyhmältä.
- Voi luoja, niin kyllä vaikutatkin. Otetaas kirjastovierailun jälkeinen viikonloppu pikakelauksella ennenkuin minulta palaa pinna.
- Hoidin asioita kaupungilla, tulin himaan, söin, luin Hallenbergia muutaman sivun, alkoi nukuttaa. Laitoin herätyksen varttia yli seitsemäksi, mutta heräsin keskiyöllä. Eli se lauantaista. Sunnuntaiaamuna kirjoitin yhtä ainutta blogitekstiä kolme tuntia. Luin ei-koske-historiaa kirjastokirjaa, soitin mummolle ja sitten oli aika lähteä vanhempien kanssa aikaiselle ravintolaillalliselle. Loppuillan pelasin tietsikkapasianssia.
- Taitaa olla parasta, että minä taas päivitän sitä projektiaikataulua hieman.

(Toim. huom. Kyseessä oli sisäinen keskustelu.)

Kajaanista

Jollain käynnillä Akateemisessa kirjakaupassa eksyin harhailemaan sarjakuvien pariin. Silmiin osui Ville Rannan Kajaani, joka vaikutti siltä, että se voisi esittää historiaa. Kirjaston kappaleen käsiin saatuani, totesin "vähän sinne päin". Loppusivujen Selityksissä ja kiitoksissa Ranta kirjoittaa
"Tämän tarinan taustalla on suurehko määrä elämäkerrallista aineistoa Elias Lönnrotista (1802-1884). Tarina itse on kuitenkin fiktiota, ja olisi vaikea antaa selitystä niistä perversseistä tavoista, joilla olen yhdistellyt historiankirjoitusta ja keksittyä."
Missään tapauksessa lopputulosta ei voi kutsua suurmieskuvan kiillotukseksi. Taannoisesta Eliaksen lapsuudenkuvauksen luvusta jäi hyvä mieli ja tästä kirjasta ei. Mukana ei ollut yhtään miellyttävää ihmistä eikä tapahtumatkaan olleet mieltäylentäviä. Mutta erilainen historian esittäminen on omalla tavallaan hyvää?

Näköjään olisin voinut löytää kirjan myös Reijo Vallan blogista. Kvaak.fi-sivustolta löytyi toinen arvostelu, josta poimin kansikuvan koristeeksi. Näytesivuja on linkitettynä kustantajan sivulle.

Kirja käsittelee Lönnrotin Kajaanin vuosia, mistä kirjan nimi. Ja aasinsilta pieneen linkitykseen...

Pelasta kirja -kokonaisuudesta löytyy Sebastian Gripenbergin Berättelse om Kejsar Alexanders färd från Nissilä gästgifveri till staden Kajana under Hans majestäts senaste resa uti Stor-Furstendömet Finland om sommarn år 1819. Kajaanin kirkon arkistosta löydetty pormestari C.G. Flanderin kertomus Keisari Aleksanteri I:n käynnistä Kajaanissa julkaistiin Kyläkirjaston kuvalehden numeroissa 15.1. ja 31.1.1889.

Nuori Suomi : kirjallistaiteellinen joulualbumi julkaisi vuonna 1893 katsauksen Kajaaniin, jota kuvittivat alla olevat Louis Sparren piirrokset. Saman miehen juttu alkaa hienolla kuvauksella kaupunkiin saapumisesta Iisalmesta päin. Kaupungin ulkoasun Sparre summeeraa
Kaupunki on mainittujen koskien välissä Kajaanin joen eteläisellä rannalla. Keskellä jokea aivan yläpuolella Ämmää on pienonen saari ja siinä entisen Kajaanin linnan rauniot. Pitkä puusilta vie saaren poikki joen pohjoiselle rannalle, jonne maantie tulee Hyrynsalmelta ja Suomussalmesta päin. Kajaani on säännöllisesti rakennettu, talot pieniä punasia, keltasia tai harmaita puurakennuksia. Seinävieriä pitkin kulkee puisia katukäytäviä. Melkein keskellä kaupunkia on pienonen sievä tori ja sen laidassa vanha raastupa torneineen ja itälaidassa vanha kirkko ja tapuli solakoille huippuineen.
Jutussa on myös eloisa kuvaus tervaveneiden kulusta. Isompi kuva alla esittänee tekstissä mainittua kaupungin kohdalla olevaa kanavalaitosta.


sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Koottua

Yllä Wikimedia Commonsista löytynyt kuva Tukholman näyttelystä 1897.
Piirroskuvia samasta oli tässä blogissa viime elokuussa.


Sveaborg-Viapori -projektin blogissa Sampsa Hatakka esitteli värvättyjä joukkoja koskevaa kortistoa:
Joukossa on kuitenkin valitettavasti myös sellaisia kortteja, joissa on lähes hyödytöntä tietoa. Monen henkilön kohdalla on nimittäin jätetty mainitsematta lasten nimet. Ainoastaan poikien ja tyttöjen lukumäärät on tällöin mainittu. Tästä huolimatta joidenkin ”nimettömien” lasten kohdalla on kerrottu heidän urastaan ja elämänvaiheistaan. Ilman lasten nimiä nämä tiedot tuntuvat usein lähes hyödyttömiltä.
Jenni Sahramaa kokosi tietoa säämiskän teosta.

Reijo Valta kertoi havainnoistaan vanhojen sanomalehtien jatkokertomusten parissa. Muutamia jatkokertomuksia olen itsekin esitellyt (ja pari on varastossa).

Verkkarissa Virpi Huhtala esitteli Helsingin Yliopiston Taidehistorian toimipaikan kipsiveistokset, joiden ohi kävelin talvella aatehistorian luennoille. Päärakennuksen ovet ovat pitkin päivää avoimia, joten kiinnostuneet pääsevät näitä omatoimisesti katsomaan.

Jori luki Jouko Halmeskosken Orjamarkkinat. Ofelia luki Veikko Huovisen Veitikan. Taava luki Sari Katajala-Peltomaan ja Raisa Maria Toivon kirjan Noitavaimo ja neitsytäiti. Sara luki Hella Wuolijoen kirjan Enkä ollut vanki. Hanna oli tutustunut Wilhelm Buschin klassikkoon Maks ja Morits. Nimimerkki Rara luki Täällä Pohjantähden alla 1-3: "On eri asia lukea näennäisobjektiivista faktatietoa tapahtuneesta kuin katsoa sitä todellisen (vaikkakin fiktiivisen) henkilön silmin. Huomattava on myös se, että Linna on erinomaisen taitava esittämään yleisiä asioita ja suuria linjoja yksilöiden kautta." Anders Jonsson luki på svenska Lars-Olof Larssonin kirjan På marsch mot evigheten. Svensk stormaktstid i släkten Stålhammars spegel. Mari Koistinen oli kirjoittanut Johanna Ilmakunnaksen Kuluttaminen ja ylhäisaatelin elämäntapa 1700-luvun Ruotsissa pohjalta kolumnin.

Susa esitteli Suomen lasten linnakirjan. Sen toinen tekijä on Raili Mikkanen, jonka historiallisesta kirjasarjasta olen täällä lyhyesti maininnut. Sarjan osista löytyi arviot Booksyn lukupäiväkirjasta, sisältäen linkkejä toisiinkin arvioihin: Kahdentoista vala, Myrkkypuun marjat, Pähkinäpuinen lipas ja Hopearenkaan taika.

Henna kertoi internetin arvosta museon luettelointityössä.

Adam Norman paljasti på svenska, että Historiska Museetissa on esillä melko epäaito rekonstruktio Margaretan kultaisesta leningistä. Minä taisin katsoa tuota huomaamatta mitään erikoista, uups.

Verkkokirjoittamisen kurssille osallistuva Sini kirjoittaa koulualueensa historiasta ja toteaa "Muutenkin historiasta on erilaista kirjoittaa, kuin esimerkiksi henkilöhaastattelua. Faktat ovat mitä ovat, mutta silti jutusta pitäisi tulla tarpeeksi kiinnostava."

Satu Taskinen kirjoitti Itävallan suojellusta kulttuuriperinnöstä. Onkohan Suomen listan suunnittelu jo käynnissä?

Paluu hautausmaalta ylinopeudella 1880-luvulla

Matkallaan Pohjoismaihin ja Venäjälle J. M. Buckley risteili Suomen etelärannikon ohi ja sisällytti tästä lyhyen kuvauksen kirjaansa The Midnight Sun. The Tsar and the Nihilist. (1886). Turussa Buckley teki tarpeeksi perusteellisen tutustumiskierroksen, mutta palattuaan laivalle sai kuulla lähtöön olevan vielä aikaa. Miettiessään sen kuluttamista hän näki hautajaissaattueen tulevan mäkeä alas. Risteilyvieras ajatteli saattueen olevan matkalla tuomiokirkolle ja koska halusi kuunnella siunauksen, lähti jalan seuraamaan. (Buckley oli metodistipappi, mikä selittänee kiinnostuksen kirkonmenoihin.)

Hautajaisväki kuitenkin ohitti kirkon ja kiihdytti vauhtiaan, joten Buckley päätteli matkanpäänä olevan hautausmaan ja otti vauhdista vuokra-ajurin pysyäkseen mukana. Kahden mailin päässä matka todellakin päättyi hautausmaalle ja Buckley pääsi seuraamaan toimitusta, josta hän ymmärsi kielimuurista huolimatta oleellisen.

Mutta paluumatka tuntui hänestä omituiselta ja voin yhtyä mielipiteeseen. Mutta monenmoista kilpa-ajoahan ennen harrastettiin?
Then followed a somewhat unpleasant transition. The mourners hastened to the gate, and, once in theis carriages, began to go more rapidly than I ever saw so many carriages moving in the same direction. The horses drawing the hearse were much of the time on a gallop. Carriages containing the mourners were three or four a breast, trying to pass each other. As we went through the town the drivers and passengers exchanged smiles and nods with people on the streets. Up hill and down, over the stones we sped, the resounding thwacks of the drivers of the droskies mingling with the rattling of the vehicles over the hard roads. On the deck of the steamers sat the passengers filled with hilarity as they saw the cavalcade that had gone by so decorously, returning at such terrific speed and spread all over the road. (s. 145-146)