Historian opetuksen historiasta

H. Gerhard (tod. näk. Hannes s. 1867) kirjoitti Valvojassa 1888 otsikolla Historian opetus kouluissamme. Pyrkimys oli parempaan ja vaikka usein ennen ovat asiat olleet paremmin niin tässä tapauksessa ei ollut menneisyydessäkään kehumista. Gebhard muistelee:

Kun tulin kouluun, pantiin minut ensimmäisellä luokalla lukemaan Gruben kertomuksista Herkuleen sankaritöitä. Niitä piti osata kertoa, ja vielä muistan, kuinka erittäin tärkeänä pidettiin kertomusta siitä, miten kekseliäästi H. puhdisti Augiaan tallin. Tämä oli historian-opetukseni alku. Kun oli muka kylliksi luettu noista "suurista" miehistä, annettiin kolmannella luokalla Melanderin oppikirja käteen. Historialliset termit olivat tietysti meidän mahdottomat ymmärtää, eikä sitä juuri vaadittukaan. Se oppilas sai parhaimmat kiitokset, joka ulkoa osasi Nabopolassarit y.m. Mutta ei tämä innostanut historian lukemiseen, enkä käsitä vielä nytkään, että siitä olisi meidän kehkeytymiselle ollut mitään hyötyä. Seuraavalla luokalla luettiin Vanha aika loppuun. Silloin piti, jos mieli historiaa osata, tietää peräkkäin Rooman kuninkaat, keisarit y.m. hallitsijat sekä sotien alku- ja loppuvuosiluvut.

Samaten sitten läpi koko historian. Kun esim. ristiretkistä luettiin, piti tietää hyvin tarkalleen kaikki pienimmätkin tapahtumat. Mutta sitä vastoin (ainakin kerrattaissa) "hypättiin yli" esitys ristiretkien seurauksista. Keskiajalla sai yhdeltäkin sivulta takoa päähänsä 20 vuosilukua, jotka pääasiallisesti koskivat hallitsijoita, sotija ja sotapäälliköitä. Mutta kun olisi pitänyt puhua esim. katoolisen kirkon merkityksestä, luostareista y.m., niin se tapahtui tavallisesti jokseenkin sivumennen, ja opettaja antoi usein anteeksi tietämättömyyden niissä, kun vaan tiesi erehtymättä peräkkäin ladella (edestakaisin!) vähäpätöisimmätkin hallistijat ja paavit ja heihin kuuluvat vuosiluvut. Uutta aikaa lukiessa samat vaatimukset. Täytyi kumminkin muutamista hallitsijoista tietää, että he olivat "järkeviä ja voimakkaita", jotka, vaikka he kävivät paljon sotia, kumminkin ennättivät "edistää kauppaa ja teollisuutta", "suosia tieteitä ja taiteita" y.m. Mutta hyödyimmekö me tuosta tiedosta, kun emme tietäneet minkälainen kauppa oli ennen häntä ja miten se edistyi hänen aikanaan? Ja onkohan tuo aina niin oikeinkaan, että kuningas yksinään sai toimeen tuommoisen edistymisen ja vilkkauden kaikilla aloilla? Vihdoin tultiin Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin aikoihin. Tarkalleen piti tietää pienimmätkin tapahtumat ja päivämäärät, sekä jokaisen rauhanteon määräykset, jotka tavallisesti muuttuivat jo seuraavana vuonna.

Ja tähän loppui historian lukeminen ... Tähän täytyy minun kumminkin lisätä, että vähää ennen, kuin koulun käynti lopetettiin, luettiin myös Suomen historia, verrattain pikaisesti. Mutta koska Suomella ei ole ollut omia hallitsijoita, niin luetettiin meillä peräkkäin kaikki piispat ja heihin kuuluvat vuosiluvut. Ei kumminkaan tarvittu tuntea piispojakaan enempää kuin vuoteen 1809. "Suomen historia on sen piispojen historia", olisi ehkä voinut sanoa.

Jo vuonna 1869 oli painettu Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen Oppikirja Suomen kansan historiassa, joka tarjonnee enemmänkin lukuelämyksen kuin tietoa varsinaisesta aiheestaan. Ainakin alkupuolella on muuta kuin piispoja, ennen kristinuskon tulemista.

Esseetä kuin räsymattoa

HY AY 2010-2011, Hhs127 Talous ja talouspolitiikka

Olen aikanaan kutonut muutaman metrin räsymattoa. Huolettomuuteni (lue: huolimattomuuteni) seurauksena niiden reunat olivat kaikkea muuta kuin napakoita, mutta matot kestivät kuitenkin käyttöä.

Perinteisen maton suunnittelu neuvottiin minulle aikanaan niin, että räsykerät piti asettaa värien ja vahvuuden mukaan sopivaan sarjaan ja ottaa muutama kude kustakin kerrallaan. Kun yksi kerä loppui, paikalle vaihdettiin toinen saman oloinen. Tuloksesta sai jonkinlaisen käsityksen työtä tekiessä, mutta koko todellisuus paljastui vasta kun matto saavutti määrämitan ja otettiin puista. Silloin oli turha itkeä valintoja tai huolimattomuutta.

Historiantutkimus ei juuri koskaan etene niinkuin räsymaton kudonta. Tekstiä vatvotaan ees ja taas, laitetaan paikkaa tuonne ja puretaan toisaalta. Sopiva allegoria löytyisi ehkä öljymaalauksesta, joiden valmistumisen seuraaminen on minusta täysin mystistä.

Mutta jos kirjoitettavana on kolme esseetä à 10 liuskaa ja kirjastokirjoilla palautuspäivänsä? Voisiko ottaa ajatuksen yhdeltä kohtaa, hiukan omaa väliin, sitten vierasta ja jatkaa kunnes sivuja tarpeeksi? Fakta - retorinen kysymys - mielipide1 - mielipide2?

Testasin taloushistorian aiheella 'keskiajan maatalous'. Cameronin Maailman taloushistoriasta pohjaväri alkuluvusta ja raitoja varsinaisesti keskiajasta kertovista sivuista. Tämän jälkeen kudetta koossa aivan liian vähän, mutta silmiin osui kulttuurihistorian tutkielmaa varten lainassa oleva Englannin keskiaikaisia talonpoikaisperheitä kuvaava kirja, josta löytyi lisämateriaalia.

Valitsin aiheen listan ainoana hiukankaan kiinnostavana. Eka lukemisella Cameronin teksti ei tuntunut antavan mitään mielenkiintoista, mutta kun sitä luki uudelleen ja uudelleen kuteita hakien ja sai asioita itselle loogiseen malliin, ajatukset alkoivat liikkua. Olen lukenut niin paljon Suomen maatalouden historiaa, että väistämättä syntyi kaikenlaisia linkkejä ja paljastui tietämättömyyden alueita. Eihän Suomessa ollut koskaan pyörällistä raskasta auraa? Aurattiinko täällä alkuaikoina yhteen vai kahteen suuntaan?

Alussa suunniteltu rakenne (ei yllä kuvattu) toimi melko hyvin, mutta "kutominen" oli perin hidasta. Joka istumalla tuli sivun verran tekstiä, mutta istuntojen väliin jäi aivan liian paljon mietintäaikaa. Jostain pitää keksiä ryhdistäytymiskeino.

Sillä ei se essee edelleenkään valmis ole. Kirjastosta tuli juuri eräpäivämuistutus.

Ei mitään päälle pantavaa

Kun kirjoitin kirjaani Yli-Forbystä Kyläkoskeksi keskityin omien esipolvieni aikaan, mutta yritin tuoda jotain mukaan myös aikaisemmista omistajista. Jotka olivat ruotsalaisia aatelisia, joilla oli niin paljon tiloja, että muutamat tilat Kokemäellä eivät tuntuneet missään. Eli Kokemäkeä koskevat löydöt olivat vähäisiä.

Mutta painetuista DelaGardien arkisto -sarjasta löytyi pätkä

Eli Sofia Juliana Forbuksen yhteyteen kirjoitin ”Muiden tilojen ohella Forsbyn tulojakin varmasti kaivattiin, sillä perheen talous oli heikossa kunnossa 1600-luvun viimeisinä vuosina. Sofia-rouva oli jäänyt Tukholmaan, josta hän kirjoitti miehelleen myyneensä kaiken kullan ja hopean rahaksi ja leiväksi ja käyttävänsä yhtä ja samaa pukua.”

Just joo. Samaisen rouvan vaatekappaleet hyppivät silmille erinäisiä kertoja Riitta Pylkkäsen Barokin pukumuoti Suomessa 1620-1720 –kirjassa. Ne oli testamentattu vuonna 1701. Pylkkänen toteaa (s. 210) ”Kreivitär oli muutamaa vuotta aikaisemmin valitellut köyhyyttään. Hänellä ei ollut muka muuta päälle pantavaa kuin paikattu sininen yönuttu. Jäämistössä oli kuitenkin runsaasti vaatteita, mm. monta mustaa mantou-pukua ...”

Löydettyä

Mursujen kuva kirjasta Suomen maan meripedot maalikuwilla selitetyt

Juha Siro oli lainannut Kirsti Simonsuurelta hienon pätkän:

Tulevaisuuden maailmassa on yhä selvempää, ettei alkuperä voi tarkoittaa enää pelkästään “juuria”, siis esivanhempia ja syntyperää, vaan jotain paljon laajempaa: ihmisen henkisiä sukulaisuuksia, tietämystä, kieltä, kulttuurisia sidoksia, mielikuvia kotipaikasta joka voi olla syntymäpaikka, viimeisin asuinpaikka tai “henkinen koti”. Tätä kautta kysymys alkuperästä tulee erääksi tekijäksi poliittisissa ratkaisuissa, ja edellyttää tulevilta poliitikoilta huomattavaa kulttuurista tietämystä ja sivistystä.

Kokoomusnuoret olivat neljä vuotta sitten käyneet Porvarillisen työn arkistossa.

Väkerrystä-blogin kirjoittaja oli käynyt keväällä Museoviraston arkistossa ja kokenut turhautumisen hetkiä:

Kun mallipalat aikoinaan on arkistoitu, ystävällinen arkistointihenkilö on asetellut mallipalat tukeville taustapahveille niin, että valmista neulepintaa näkyy mahdollisimman paljon. Tarkoittaa käytännössä sitä, että monesti se kaikkein kiinnostavin osa, eli keskeneräinen puoli, se viimeinen silmukka, josta langankulun helpoiten erottaa, onkin piilossa taustapahvia vasten!

Marko Leppänen täydensi syksyisen Helsingin sanomien Kuukausiliitteen Tattarisuo-artikkelia.

Blogissa Järki ja tunteet runoutta koulunkäynnistä, ote:

kuuden vuoden kopioimiseen käytetyn ajan
olisin voinut käyttää lukemiseen
mutta ehkä tällä kertaa
saan korean sodasta jotakin tolkkua
lehtiä lukemalla
kun historia näyttää toistavan itseään

Anders Lindkvist jatkoi på svenska 1800-luvun elävöittämistä.

Katri Maaria Issakainen on aloittanut englanninkielisen blogin Karjalan historiasta.

Aikalaisessa kerrottiin melko rajuista arkistomateriaalin pelastustoimista.

Oman elämänsä herra? esitteli Hilja Pärssisen, Mimmi Kanervon ja Sandra Lehtisen, ilmeisesti opintoja varten kirjoitetulla esseellä.

Matti Lund selosti SSS:n blogissa Sukututkimusharrastuksen vallitsevia vikasuuntauksia. En ollut näistä varsinaisesti eri mieltä, mutta asiat voisi esittää rakentavammassa hengessä. Ja lyhyemmin.

Arkistolaitoksen blogissa Liisa Vuonokari totesi:

Puolen vuoden aika riitti hyvin kehittämään kiintymys- ja vihasuhteita eri seurakuntien ja eri vuosisatojen kirjureihin ja opettamaan uudenlaisen suhtautumistavan historian aikakausiin. 1600-luvun loppu ei enää olekaan Kaarle XI:n aikaa, vaan tarkoittaa miellyttävän selkeää ja täsmällistä käsialaa, kun taas 1700-lukua on vaikea uskoa valistuksen vuosisadaksi. Käsiala-analyysin perusteella luulisi vuosisadan kuluneen valtavassa sekasorrossa, joka jatkui vielä pitkälle 1800-luvulle.

Kokemäeltä Amerikkaan, osa 76

Äimälän torppari Benjamin Erlandinpoika Haapasen ja tämän vaimon Loviisa Amanda Kallentyttären pojaksi syntyi 6.10.1891 poika, joka sai nimekseen Frans Bruno. Hän otti passin 16.4.1914 ja saapui Quebeciin 10.5.1914. Ensimmäisen maailmansodan kutsuntakorttia täytettäessä hän asui Minnesotan St. Louisin kauntissa ja oli työtön. Vuoden 1920 väestönlaskennassa hän asui asuntolassa monien muiden suomalaisten miesten kanssa. Frans kuoli Minnesotassa 24.6.1963.

Samalla Andania-laivalla kuin Frans tulivat Atlantin yli 31-vuotias Juho Oskari Lindqvist (passi 14.4.1914) ja 44-vuotias Kustaa Nurmi (passi 11.4.1914). Juholle jäi Kokemäelle vaimo ja Kustaalle veli. He olivat menossa Minnesotaan, aivan kuin Frans. Maisemat olivat Kustaalle tuttuja, hän oli ottanut passin Amerikkaan jo 5.6.1906, tullut Quebecin satamaan 6.7.1906 ja asunut Minnesotassa vuodet 1906-1914.

Lähteet:
Kokemäki syntyneet, RK 1891-1900 s. 746
Siirtolaisuustilaston lähdemateriaali, Kansallisarkisto
Ancestry.com. Border Crossings: From Canada to U.S., 1895-1956
Ancestry.com. World War I Draft Registration Cards, 1917-1918
Ancestry.com. 1920 United States Federal Census [Year: 1920;Census Place: Duluth, St Louis, Minnesota; Roll T625_858; Page: 3B; Enumeration District: 116; Image: 974.]
Ancestry.com. Minnesota Death Index, 1908-2002
Ancestry.com. Social Security Death Index [Number: 472-09-7475;Issue State: Minnesota;Issue Date: Before 1951]

Teoreettinen kestikievaritarjonta 1593

Kaarle-herttuan asetusteksti vuodelta 1593, Kotuksen kokoelmassa Asetustekstejä 1500-luvulta, käsitteli moninaisia asioita, mukaanlukien krouvit:

Samalla muoto että laki pitä / että gestgiffwarit eli krouwit pitä caickis maanpaicois pidhetänen / om meidhen käsky ia tahto / että foudhit ia esiwallan käskyläiset pitä sowittaman ia asettaman krouwarit nihin paicoin cussa tähenasticka nitä ey ole pidhettu / erinomaisest nihin kylihin / qwin sihen asian soweliat / ia liki maantiät owat . Nin mös rättäreit ia lucumiehiä asettaman / iocaitzes pitääs / cussa suri yhteinen maantiä on / ninqwin laki sano . Wan säty ionga iälkin heidhen pitä matkamiehiä rawitzeman ia edhessattaman on tämä qwin seura . Yxi atria rooka ia ioma yhdhellä hengell / maxa 2 äuri . Hewoisen palca yhdheldä peniculmald poolitoista äuri .

Kestikievarit eivät olleet mitään à la carte- ravintoloita. Tai oikeastaan olivat, rahalla sai ostaa, määrättyyn hintaan:

Coska iocu krouwis tahto herculisest elä / ia ey tydhy sihen rokahan / qwin sapoill taitta olla / maxacon hinnan tämän sädhyn ielkin :

Lammas maxa 12 äuri .
Caritza 6 äuri .
Hanhi 4 äuri .
Sötettu hanhi 6 äuri .
Cuckoi eli cana 1 äuri .
Yxi muna 2 peningi .
Kannu hywä olutta 1 äuri .
Yxi [naula] woita 20 äuri .
Yxi [naula] iwsto 16 äuri .
Yxi [naula] fleski 18 äur .
Yxi [naula] cuiwa liha 10 äuri .
Yxi [naula] soolaist lohta eli angeriat 16 äuri .
Yxi [naula] silakoita ia muit solaisi caloia 5 äuri .
Yxi [naula] cuivia haukia eli angerioit 12 äuri .
Yxi [naula] muita cuiwia caloja 10 äuri .
Yxi [naula] nisustaleipä 6 äuri .
Yxi [naula] rvisleipä 4 äuri .
Kannu rieska 1 äuri .
Ydhen hewoisen heinet öcaudhelda 1 äuri .
Yxi spanni ohria eli kauroia / sitä mödhen qwin lähimäises caupungis maxa .
Öcaudhelda sengyn palca / sildä qwin ey atrioitze pooli äuri .
Olkilyhdhe / yxi cusinainen .

Nämet cappalet ia muut / qwin matkamiehet tarwidzeuat / pitä heillä mytämän / sen hinnan ielkin / qwin nyt sanottu on .

Maito (rieska) maksoi saman verran kuin hyvä olut, mutta paljonko maksoi huono?

Parikkalan pappilassa ja Imatran koskella

Augusta Krookin muistelmakirjaan Mitt Helsingfors sisältyy jakso Parikkalan pappilasta. Keskellä talvea 1869/1870 saatiin viesti, että leskeytyneen enon (Clas Collan) taloudenhoitaja oli sairastunut ja hän kaipasi kipeästi apua kuuden lapsensa kanssa. Augusta äitinsä ja sisariensa kanssa pakkasivat tavaransa ja lähtivät Sipoosta kolmella reellä matkaan. Kuomureessä äiti ja yksi tytöistä, avoreessä kaksi tyttöä ja kolmannessa tavarat ja piika. Matkaan kului kolme päivää. Kertomuksesta selviää, että kuomureessä tuli helposti "rekisairaaksi", mikä muistuttanee merisairautta.

Pappilassa riitti puuhaa kaikille käsille. Erityinen juhla oli vapunpäivä, jolloin perinteisesti kirkkoherran virkavuoden laskettiin alkavan. Pitäjäläiset tulivat onnittelukäynnille ja heille tarjoiltiin kahvin kanssa 350 vehnäpullaa.

Perinteitä noudatettiin myös avioliittoon vihittäessä. Jokainen pari toi kirkkoherralle villarukkasia, joita kerääntyi ullakolle huomattavia määriä. Parikkalassa oli ilmeisesti myös vakiintuneita vihkipäiviä, sillä Augusta muistaa pareja vihityn liukuhihnatyyliin, niin että enolla oli 2 ja puoli sormea ladattuna kultasormuksilla. Hiski ei riitä vierailuaikaan asti, mutta vilaus paljastaa esimerkiksi 16.6.1850 vihityn 19 paria, jotka kaikki olivat talollisten lapsia. Taas hyvä muistutus siitä, että kirkonkirjoista voi saada mielenkiintoista tietoa myös paikkakunnan (omalaatuisista) tavoista.

Augustan, äidin ja sisarusten paluumatka Helsinkiin syksyllä 1870 tehtiin Pietarin rautatietä hyödyntäen. Ennen sille siirtymistä käytiin katsomassa Imatran putoukset. Alla olevat kuvat kohteesta Turun lehdestä 10.8.1899.

Imatran koskella kävi myös Suomen matkallaan 1874 Wilhelm Erik Svedelius, joka kertoo kokemuksistaan kirjassaan Anteckningar om mitt förflutna lif.