Imatralta Parikkalaan 1840-luvulla

Kanawassa julkaistiin syksyllä 1846 kirjoitussarja Matkustuksia Suomessa, joka ehkä kuvasi edellisen kesän reissua Helsingistä Savon ja Karjalan maakuntiin (*). Ote:

Autiompaa ja ikävämpää seutua kuin Imatralta aina Ladogan rantamaille asti näet varsin vähän Suomen eteläisemmissä maakunnissa. Jylhän metsän läpi vaeltaissa miellyttää ihmistä luonnan suuruus ja raitteus: viljeltyjä kyläisiä maita matkatessa on taas suloinen katsella ihmisen herrautta luonnon ylitse, joka puolestaan näyttää kiitollisen alamaisen kädellä palkitsevan ystävällistä hoitajatansa. Paljaat kivikot mäet ja autiot hedelmättömät alangot kaipaavat sen siaan kaikkea kauneutta, ne ovat suoraan sanoen rumat. Luontokin näyttää näissä osottavan tylyyttään ja kylmyyttään ihmiselle, joka häntä niin ystävättömillä käsillä raataen, tulella polttaa sen tuhat vuotiset työt ja paljastaa sen rumuuden, louhikot ja porokankaat, eikä jätä niille halvintakaan peitettänsä: kanervia ja karpeita. Ihminen on ikään kuin sodassa luonnon keralla, jota hän väkisin kiusaa avaamaan syliänsä. Mutta väkisin ja töin tuskinpa se antaakkin hänelle lahjojansa, ja köyhyys on sellaisen maanviljeliän alinomaisena vierasna. Niin näytäiksee luonto ja niin vahvaan tilaisuus yleisesti Jääsken, Ruokolahden, ja Rautjärven sekä Parikkalan pitäjissä. Kivikot, kaskella paljastetut mäet ja hiekkakankaat, autiot tai poltetut suot ja rämeet, yksinäiset harvassa tavattavat talot vaihtelevat silmää väsyttävällä yhtäläisyydellään. 

Kuitenki on Parikkalan järvinen seutu jo paljoa iloisampi. Maan luontokin on täällä parempi, kylät ja talot tihiämmässä. Talonpoika käypi omituisessa siistissä vaatteen parressaan, ja asuu yleisesti puhtaammasti. Parempia kartanoitakin, etenki itäpuolla pitäjää, tavataan jo paljon. Rahvas on kaikin puolin vauraampi, johon on syyksi luettava sen parempi, etenki viime vuosina ilmestynyt vireys kaikissa taidollisuudenki asioissa. Tämä näytäksee kartanon ulkopuolisessaki rakennuksessa. Jokapaikassa eroitaksee muka Parikkalaisen vanhemmat huoneet nykyisemmistä, erinomaisella varsin merkillisellä rakennuksellaan, joka tekee huonen, etu- ja takapuolta, näyttämään tasasivuiselle viiskannalle. Huoneet ovat muka maasta kattoon tai raaviloihin asti laajennetut, jotta pienillä huoneilla ovat julmat suuret katot, jotka näyttävät uhkaavan rutistaa allensa koko huoneen, tai sen tunlella helposti voivan tuuskahtaa syrjälleen. Ovatki tälläiset huoneet tavallisesti jo uutuudestaan kallellaan, ja jo muutaman vuoden seistua rupiaavat seinähirret pullisteleiman ulos seinistä, joiden virhellinen ulospäin viettävä rakennus ei voi kannattaa omaa painoansa. Tämä virhellinen rakennuskeino, jota en muista missään ennen nähneeni ja joka täällä tähän asti pidettiin kannentena, ja pidetään muka vielä nytkin lähellä olevassa Kurkijoen pitäjäässä, on täällä, niin kuin sanoin, jo katoomassa. Sille joka on tottunut parempia rakennuksia näkemään ovat nämä sangen rumat ja näyttävät hullulta. 

(*) Kanawa 16.09.1846 no 35, 09.09.1846 no 34, 23.09.1846 no 36, 07.10.1846 no 38, 14.10.1846 no 39, 04.11.1846 no 42, 11.11.1846 no 43

Kalliokirjoituksia Parikkalassa ja Raumalla

Parikkalasta Kansan Lehteen 18.9.1869 H. J. M-nen kertoo ja tiedustelee

Niinkuin veikkoni saapi nähdä maamme karttaa katsellessa on Parikkala lähellä Viipurin ja Mikkelin läänin rajaa, ja nykyinen maja-taloni on puolen virstan matka rajalta, jonka vuoksi olen ollut tilaisuudessa tulemaan tutuksi eräästä merkillisestä paikasta, joka täällä kutsutaan nimeltä: "Ristmäki." Tämän mäen eli vuoren korkeimman nyppylän yli on sattunut menemään mainittu raja, samanlaisessa suoruudessa niinkuin kartta näyttää. Mainitun mäen korkeimmalla paikalla on kallio ja myöskin kiviä, joihin on hakattu kirjaimia, yksi iso risti sekä pienempiä vino- ja pystyristiä ja Kuninkaan ruunu myöskin vuosiluku 1722. Kirjaimet ovat näköänsä: C E A L :: F T G C. Ensimäisessä kivessä T X, toisessa kivessä, jossa on myös Kuninkaan ruunu, on ristin merkkiä y.m. 

Mahtaiskohan joku olla maassamme niin onnellinen, joka voisi möisi tietää jotain tästä paikasta; eli jos se on jo käytetty kirjallisuuteen, olisi hyvä ja antaisi tästä tarkempia tietoja.

Tällaista se oli ennen valtakunnallista kirjastolaitosta ja internettiä. Jälkimmäisen avulla löysin Ville Laakson HAik-artikkelin Kiveen kirjoitettu – Ruotsin ja Venäjän väliset historialliset rajamerkit arkeologian valossa. Siinä selostetaan pitkästi ja kuvan kanssa Varpavuoren eli Ristimäen kaiverruksia, todeten m.m. "Myös Varpavuorelta havaittiin ja dokumentoitiin enemmän Täyssinän rauhaan liittyviä hakkauksia kuin Julkun valokuvaamat kymmenkunta kirjainta, kruunu ja T:n muotoinen hakkaus. Nyt paikalla todettiin jäännöksiä muutamasta muustakin kirjaimesta ja toisesta kruunusta sekä vuosiluku 1595, jonka kokonaisleveys on huomattavan suuri, 1,4 metriä (kuva 1). Lisäksi siirtolohkareesta, josta Julku valokuvasi T:n muotoisen merkin, löytyi L-kirjainta muistuttava hakkaus, jonka sivut ovat yhtä pitkiä." Valitettavasti Laakso ei voi matkata menneisyyteen jakamaan tietojaan.

Toinen sanomalehdissä silmiini osunut kalliokirjoitus raportoitiin Rauman lehdessä 13.7.1909, jossa otsikon Historiallisia muistomerkkejä Raumalla alla kerrotaan, että

Petäjäisten ensimäisellä saarella rovasti K. Heleniuksen huvilan pihamaalla on kivi, jossa on seuraava piirros: "1724 H. Tobinius. Saman huvilan läheisydessä on myöskin kallio, joss aon nuseita piirroksia."

Näitä useita piirroksia dokumentoitiin Länsi-Suomessa 21.8.1909

Niistä mainittakoon huvihuoneen näköinen piirrustus, jonka keskustassa on suuri B kirjasin ja sivuilla vuosiluku 1738, jota paitsi siellä löytyy seuraavat vanhojen raumalaisten nimikirjoitukset: J. M. Bärgs....., M. B. Gordon, H. Toclius 1724, K. F., H. Siöhl, J. Bergstr.. ja H. Sanander 1720.

Mutta näihin eivät verkkohakuni tehoa. Petäjäisten saarta ei löydy, eikä mainintaa kirjoituksista. 

Onnettomuus Pyhäjärvellä 16.8.1903

Kuten kuvatekstistä erottuukin, yllä on onnettomuudesta Pyhäjärvellä 16.8.1903 A. Federleyn piirtämä kuva, joka julkaistiin Helsingin Kaiussa 1-2/1903. Kuvasta ei synny (ainakin silmissäni) niin dramaattista vaikutelmaa kuin Uudessa Suomettaressa 20.8.1903 julkaistusta selostuksesta

Höyryvene Aino, jonka perämiehenä oli Herman Pöllönen ja koneenkäyttäjänä Heikki Juvonen, kuletti tavallisuuden mukaan viime sunnuntaina Uukuniemen kirkolta kirkkoväkeä kotiin. Matkustajia, joiden joukossa oli paljon kirkolle vain vierailemaan tullutta nuorta kansaa, oli kirkolta lähtiessä ahtautunut sekä höyryvene että proomu täpösen täyteen. Kuuluupa höyryveneessä olleen joku päälle senkin määrän, mitä on lupa ottaa, puhumattakaan proomusta, jossa oli noin 200 henkeä, kuka pohjalla seisten kuka laidoilla istuen. Niin olivat paikat ahtaat ettei juuri liikahtamaan päässyt.

Matka oli ensiksi suunnattu Ristinrannasta yli Pyhäjänven Ännikänniemeen. Tällä välillä on kolme saarta, Markkinasaari, Karpsaari, joka jää reitistä kauimmaksi vasemmalle, ja Höysaari. Laivareitti kulkee Markkinasaaren ja Höysaaren välistä. Ennenkuin laiva irtausi rannasta olivat muutamat vanhat ja varovammat kieltäneet asianomaisia lähtemästä vesille moisen joukon kanssa, ennustaen tuhoa, joka ennustus ikävä kyllä toteutuikin. 

K.lo 2 lähti Aino proomuineen rannasta. Noin 15 minuutin kuluttua alettiin lähetä Höysaarta. Tällä ajalla oli proomun katolle, jossa alussa oli vain kymmenkunta henkeä, jyrkistä kielloista huolimatta kerääntynyt enimmäkseen nuorta väkeä useita kymmeniä. Katolle nousu aiheutui suurimmaksi osaksi siitä, että eräs Herman Pesonen alkoi mukanaan olleella harmonikalla soitella, mikä houkutteli monen ahtaasta proomun
ruumasta kiipeämään katolle. 

Sellainen oli matkustajain asema ennen turmion tuloa. Silloin huomautti joku Ainon perämiehelle, että "elä laske saareen". Tuollaiseen kieltoon ei kuitenkaan olisi ollut syytä, vaikkakin laiva, luultavasti osaksi tuulen vaikutuksesta oli painunut tavallista lähemmäksi Höysaaren rantaa, sillä rantaan oli vielä noin 300 metriä ja paikka, jossa kulettiin 9 syltä syvä, niin ettei karille ajosta olisi pelkoa ollut. Huomautukseen vastasi perämies siten, että äkkiä käänsi höyryveneen ulommaksi. 

Mutta käännös oli lopun alku. Proomun perämies Taneli Pöllänen ei katolla  olevain vuoksi voinut oikein nähdä eteensä saatikka sitten tunnolla seurata höyryveneen liikkeitä. Kun laiva muutti suuntaansa, jatkoi proomu vielä hetkisen matkaansa Höysaarta kohti sillä seurauksella että aluksien välinen köysi tiukaksi joutuessaan voimakkaasti nykäsi  proomua. 

Seuraus oli kamala. Sekä katolla olevain ihmisten painosta että tuon nykäyksen vaikutuksesta luhistui koko katto kannettavineen päivineen alas siten, että kaikki kannattimet, tuuman läpimittaiset rautatangot kaatuivat samalle, eli oikealle puolelle, joten toinenpuoli katosta joutui proomun pohjaan ja toinen puoli, joka jäi proomun reunan ulkopuolelle, putosi järveen mukanaan noin 40 henkilöä. 

Syntyi hirmuinen sekasorto sekä höyryveneessä että proomussa. Kaiken lisäksi teki tuhoaan tämäntapaisissa onnettomuuksissa  ainainen neuvottomuus ja hämmennys. Kotvanen kului — ja sillä aikaa oli jo moni raukka väsynyt kuolon kamppailussa ja kangistunut — ennen kuin edes minkäänlaisiin pelastuspuuhiin päästiin käsiksi. Höyryveneen kone paikalla seisautettiin, ja kipparin vene  ennätti ensiksi suurimpaan hätään. Mutta pitkälle ei sen apu riittänyt enempää kuin muutamain toisten ohi soutavain
kirkkomiestenkään veneet, jotka, ollen jo täynnä entuudestaan, eivät voineet
ottaa turviinsa kuin yhden, enintään kaksi. Tointuneimmat proomussa olijat heittivät laudan kappaleita ja löytämiään köyden pätkiä veteen  joutuneille, joista siten saatiin melkoinen osa vedetyksi proomuun. Toinen osa, uskaliaimmat, pelastuivat uimalla Höysaaren rantaan.

Ihmeellisesti pelastui erään leskivaimo Maria Toivosen vuoden  vanha sylilapsi, jota äitineen muiden muassa putosi järveen. Äiti nimittäin vajosi ja hukkui, mutta pienokainen jäi veden päälle kellumaan. Juuri kun lapsi oli vajoomassa ennätettiin apuun veneellä ja nostettiin hänet vedestä.

Hukkuvat olivat olleet keskenään kovassa taistelussa, sisar piti kiinni  veljestään, veli sisarestaan, mies vaimostaan. Siinä sekamelskassa tarttui kaksi nuorta tyttöä hädissään erääseen Juhana Härköseen, jota kuului olleen hyvä uimari ja vakuuttivat omaisensa, että hän varmasti olisi pelastunutkin, jos olisi saanut yksin jatkaa uintiaan. Nyt sen sijaan upposivat kaikki kolme.

Paremmin ei ollut laita proomussa. Alas putoavat ruhjoivat matkatoverinsa pahan päiväisesti. Kumma kyllä, ei sentään useampia kuin hiukan toistakymmentä loukkaantunut.  Vaarallisimmassa asemassa olivat ne, jotka istuivat toisella reunalla, sillä heillä kaikilla oli vaara litistyä putoavan katon ja proomun laidan väliin, lienevätkö sitten niin sukkelaan ehtineet alta pois, etteivät kaikki kuolleet, vai mikä lienee ollut
syynä, mutta verrattain onnellisesti he siitä selviytytvät. Kumminkin oli näky
kauhea. veri virtana valui pitkin proomun laitoja ja pohjaa. Läsnäolleet kertoivat, että sydäntäsärkevät  tuskanhuudot täyttivät sinä hetkenä ilman ja kantautuivat pitkin Pyhäjärven rantamia.

Onnettomuuden kahdeksalletoista uhrille on pystytetty Paakasalmen hautausmaalle muistomerkki, jonka Jukka Siiskonen on kuvannut blogiinsa.

Parikkalan pappilassa ja Imatran koskella

Augusta Krookin muistelmakirjaan Mitt Helsingfors sisältyy jakso Parikkalan pappilasta. Keskellä talvea 1869/1870 saatiin viesti, että leskeytyneen enon (Clas Collan) taloudenhoitaja oli sairastunut ja hän kaipasi kipeästi apua kuuden lapsensa kanssa. Augusta äitinsä ja sisariensa kanssa pakkasivat tavaransa ja lähtivät Sipoosta kolmella reellä matkaan. Kuomureessä äiti ja yksi tytöistä, avoreessä kaksi tyttöä ja kolmannessa tavarat ja piika. Matkaan kului kolme päivää. Kertomuksesta selviää, että kuomureessä tuli helposti "rekisairaaksi", mikä muistuttanee merisairautta.

Pappilassa riitti puuhaa kaikille käsille. Erityinen juhla oli vapunpäivä, jolloin perinteisesti kirkkoherran virkavuoden laskettiin alkavan. Pitäjäläiset tulivat onnittelukäynnille ja heille tarjoiltiin kahvin kanssa 350 vehnäpullaa.

Perinteitä noudatettiin myös avioliittoon vihittäessä. Jokainen pari toi kirkkoherralle villarukkasia, joita kerääntyi ullakolle huomattavia määriä. Parikkalassa oli ilmeisesti myös vakiintuneita vihkipäiviä, sillä Augusta muistaa pareja vihityn liukuhihnatyyliin, niin että enolla oli 2 ja puoli sormea ladattuna kultasormuksilla. Hiski ei riitä vierailuaikaan asti, mutta vilaus paljastaa esimerkiksi 16.6.1850 vihityn 19 paria, jotka kaikki olivat talollisten lapsia. Taas hyvä muistutus siitä, että kirkonkirjoista voi saada mielenkiintoista tietoa myös paikkakunnan (omalaatuisista) tavoista.

Augustan, äidin ja sisarusten paluumatka Helsinkiin syksyllä 1870 tehtiin Pietarin rautatietä hyödyntäen. Ennen sille siirtymistä käytiin katsomassa Imatran putoukset. Alla olevat kuvat kohteesta Turun lehdestä 10.8.1899.

Imatran koskella kävi myös Suomen matkallaan 1874 Wilhelm Erik Svedelius, joka kertoo kokemuksistaan kirjassaan Anteckningar om mitt förflutna lif.