Kirjoittamisesta

1800-luvun tutkimuksen verkoston postitus toi tietooni Kasvatus&Aika-lehden mielenkiintoiset artikkelit kirjoittamisen historiasta:

• Hilkka Helsti: ”Ei äitiin tarte sitä murehtiia että miinä hukun ioutun”. Kirjeiden kirjoittaminen Savalojan sisarusten perhestrategiana
• Laura Stark: Maalaisrahvaan kirjoitusmotivaatio ja asenteet kirjoitustaitoa kohtaan 1840–1890-luvun Suomessa
• Reija Lång: Mäkitupalaisen tyttärestä kirjailijaksi. Matilda Roslin-Kalliola ja kansallisen kirjoittamisen monet muodot
• Arja Rantanen: Pohjanmaan pitäjänkirjurit

Erityisesti viimeksimainittu kiinnosti minua, sillä pari esi-isääni toimivat jonkinlaisina pitäjänkirjureina Pohjanmaalla. Rantasen lisensiaattityö on tehty Åbo Akademiassa ja kattaa yhteensä 148 pitäjänkirjuria 17 eri pitäjästä vuosina 1721–1868. Lisensiaattityö on valitettavasti painamaton eli siihen pääsee todennäköisesti tutustumaan vain Turussa.

Sukulaisuussuhteitakin on siinä tutkittu. Tässä tiivistelmässä todetaan "Kirjureiden sosiaalisten taustojen ja avioliittojen tutkiminen on edellyttänyt sukutieteellistä tutkimusta, jossa Suomen Sukututkimusseuran HisKi-tietokanta on ollut välttämätön apuväline. Kirkonkirjojen tiedot syntyneistä, vihityistä ja kuolleista on tallennettu HisKiin." Ei käytetty muita lähteitä tietojen varmentamiseen...!?

Kivikaudella

Osallistuin eilen illalla Helsingin kaupunginmuseon Arkeologiseen työpajaan (aikuisille). Luvattiin että, "tutustutaan kivikauden elämään ja esineisiin sekä arkeologin työhön. Tutkittavana on aitoja kivikauden esineitä, ja yhdessä pohditaan, mitä niillä on tehty ja miten ne on valmistettu."

Antoisinta oli päästä koskemaan aitoihin kiviesineisiin. Osa oli aivan uskomattoman sileitä (kuten kuvassa vasemmalla oleva). Esineillä on selvästi ollut muutakin kuin käyttöarvo.

Arkeologi-tutkija Markku Heikkinen kertoi enemmän kivikaudesta kuin arkeologin työstä. Esityskalvossa vilahti keihään heittoa avustava vipuvarsi, joka yhdistyy mielessäni ensisijaisesti Australian aboriginaaleihin. Pari vuotta sitten tehdyllä matkalla yksi päivä kului heidän kulttuuriinsa kuuluviin aktiviteetteihin ja kokeilimme myös vipuvartta. Meikäläisen heitolla olisin ollut kivikaudellakin kasvissyöjä.

Elävän arkiston antia matkustuksesta ennen

Yleisradion Elävästä arkistosta löytyi hauska 12 minuutin pätkä Kun höyryhepo tuli – Rautateitä rakentamassa. Lähes kokonaan "dramatisoitu" ja paljon asiaakin tuli esille. (Jatko-osa itsenäisyyden jälkeisestä ajasta on arkistossa myös)

Samaan syssyyn voi katsoa Hovimäen aikaan - matkustus Suomessa.

Maahanmuuttajat 1800-luvulla

Ahtisaaren Nobel-palkinnon myötä SukuForumilla oli pieni keskustelu hänen sukujuuristaan. Suomen sukututkimusseuran vuosikirjassa vuonna 1999 julkaistu artikkelikin löytyi. Norjalaisesta osasta todetaan:

Sieltä Frankin isoisä Adolf Olaus Jakobsen (1829–1882) ja isä Julius Marenius Adolfsen (1855–1914) lähtivät syksyllä 1872 Suomeen sahatyöläisinä metsäteollisuutta harjoittavan Hans Gutzeitin väen mukana. Tulijat asettuivat Kymijoen suuhun, Kymin seurakunnan alueelle muodostuneelle teollisuus- ja satamapaikalle, jonne v. 1878 perustettiin Kotkan kaupunki. He jäivät Suomeen ja omaksuivat täällä vakinaisesti sukunimen Adolfsen, Mareniuksen isännimen.

Merja Bertlingin gradusta Elämää vieraalla maalla : Norjalainen yhteisö Kotkassa 1800-luvun lopulla voinee saada lisävalaistusta tällaisiin muuttajiin ja heidän sopeutumisestaan Suomeen.

Kotka ei ollut ainoa muuttoalue ulkomaisille osaajille. Jussi Romsin gradun otsikko on Bergslagenista Karjalaan : Ruotsalaisten vuorimiesten siirtolaisuus Pitkärantaan 1879 - 1904. Tiivistelmän perusteella nämä siirtolaiset eivät tulleet jäädäkseen.

Kirkonkellojen merkityksestä

Pietari Päivärinta aloittaa kertomuksensa Paljon uutta:

"M----n seurakunnassa tapahtui se harvinainen kumma, että yhtaikaa saatiin kirkkoon saarnatuoli ja uusi isokello. Jopa olikin aika molemmat saada, sillä siitä asti kun Ruotsista tuotu isokello oli halki mennyt, ei ollut tapulissa ollut muuta kelloa kuin tuo kimeä=ääninen pienikello, ja siitä oli kauvan, hyvin kauvan, liki neljäkymmentä vuotta, kun tuo isokello särkyi. Siitä saakka sitä sitten kimeä=äänisellä pikkukellolla yksistänsä soittaa nalkutettiin kaikki sielukellot, kiitoskellot, papinkellot, ensimäiset ja toiset soitot pyhäaamuina, yhteensoitot ja kaikki muut soitot, mitä kirkollisissa toimissa tarvittiin. Hyvin ikävältä tuntui seurakuntalaisista, kun ei ollut kuin tuo ainoa kimeä=ääninen, kauvaskuulumaton pikkukello, sillä vaikeapa oli tietää, mikä merkitys sen nalkutuksella milloinkin oli. Tosin koetettiin soitoista selvää tehdä sillä tavalla että soiton jälkeen läpättiin, jolla oli eri tapauksessa eri merkityksensä; niinpä esimerkiksi pyhäsoitoissa läpättiin toisen soiton perästä kerran, papinkellolle kahdesti, yhteensoitolle kolmasti, miehen=puolen sielukellolle kahdesti, vaimonpuolen yhdesti j.n.e.

Mutta vaikeaksi kävi noista läppäyksistä tolkulleen selvää saada, sillä olihan asiat niin monenlaisia ja monesta merkityksestä, että muisti petti ja järki seisahtui niitä kaikkia muistellessa ja aprikoidessa. Vanhat muistelivat kuinka toista oli silloin kun isokello oli vielä tervennä. Silloin ei tarvinnut mitään lukua pitää noista ainaisista läppäämisistä ja niiden merkityksestä, sillä aivan helpostihan huomasi asian oikean laidan, kunhan vaan kuunteli, alotettiinko isolla tai pienellä kellolla, soitettiinko molemmilla yhtaikaa, vai toisella vaan ja kummalla.--Niin, olihan silloin toki toista.--Kyllähän asia niin oli, että tuota tukalaa ja epämääräistä kellonsoitto=puutetta oli monta erityistä kertaa koetettu poistaa, ostamalla uusi isokello, mutta aina sillä oli ollut paha onni. Kolme kelloa oli tuolla yhden kellon aikakaudella ostettu, milloin Pietarista, kulloin kotimaasta, mutta aina niille tuli joku onnettomuus eikä yksikään niistä pysynyt tervennä täyttä vuottakaan. Mikä niistä halkesi laidasta kannanjuureen saakka, minkä laidasta lohkeili suuria kimpaleita.--Huono onni tosiaankin."

Kirkonkellot olivat siis ennen vanhaan aivan toisella tavalla merkityksellisiä. Nilsiän kirkonkelloista gradunsa tehnyt Katja Lappalainen toteaakin tiivistelmässään :

Tutkimuksessa käytetty lähdemateriaali osoittaa, että seurakuntalaisten suhde kelloihinsa oli erityisen läheinen tutkittavan ajanjakson alkupuolella, 1700- ja 1800-luvuilla. Kellojen aiemman merkittävyyden taustalla ovat nähtävissä muun muassa kellojen hankinnan luonne koko paikallisyhteisöä koskevana ja hyvin konkreettisesti koettuna tapahtumana sekä kellojen soittoon liittyneet arkipäiväiset ja käytännölliset merkitykset. Edelleen tutkimuksen lähdemateriaaliosoittaa, että 1800- ja 1900-lukujen vaihteen jälkeen kellot ovat monella tapaa liukuneetseurakuntalaisten arjenulkopuolelle ja käyneet seurakuntalaisille huomattavasti aiempaa etäisemmiksi.

Elävää kuvaa kirkonkellojen historiasta voi katsella Yleisradion sivuilta.

Käsiala-analyysiä

Ruotsalainen kirjeenvaihto ei tarjonnut vain Flachsenius-löytöjä, vaan myös viitteitä Sundien ja Hielmanien suuntaan. Löjtnant J. Flacksén oli löytynyt Lännan pitäjästä 1736-1747 samalta tilalta, jonka omisti Petter Sund 1717. Mutta onko kyse samasta Petter Sundista, jonka 2 lasta meni Flachsenius-suvun edustajien kanssa naimisiin?

Ylinnä on tämän jälkimmäisen kuittaus 1680-luvulta, josta kerroin elokuussa. Alla taas tilanomistajan allekirjoitus vuodelta 1717. (Kuvan lähde: Arkiv, serie och volym: Uppsala domkapitel, Handlingar ordnade efter pastorat, SE/ULA/11630/1/E V/86:1 (1650-1800)Bildid: C0035246_00272)

Ei ihan samalta näytä. Mutta toisaalta, ulkomuistista, Petter Sundia haukuttiin 1700-luvun alussa suunnilleen luku- ja kirjoitustaidottomaksi, joten ensimmäinen, sujuvalinjainen allekirjoitus ei välttämättä ole hänen kynästään ollenkaan.

Lisäksi uusi ystäväni (jos tällainen termi voidaan sallia neljän vastaanotetun viestin jälkeen) oli löytänyt erään Eric Hielmmanin saman tilan kohdalta manttaaliluettelosta. Erichän oli Petter Sundin kakkosvaimon ykkösavioliiton poika. (Hänestä jälkeläisineen bloggasin kerran, toisen ja kolmannenkin)

Ruotsalaiset kun ovat saaneet kuntansa yhdistettyä malliin, jota Suomi on vasta aloittamassa, paikkojen löytäminen menee vähän kinkkiseksi. Lännan piti oleman Tukholman läänissä, joten verkosta löytyneen listan mukaan on nykyään osa Norrtäljeä. (Listojen lisäksi verkosta löytyy kauniita kuvia.)

Wikipedian mukaan Länna on jossain vaiheessa ollut osa Roslags-Lännan kuntaa, mikä herättää toiveen siitä, että ties vaikka Hans "Petterin-poika-vai-ei" Sundin lasten syntymäpaikkakin (Roslagen) voisi joku päivä selvitä...

Yllätysviesti Ruotsista

Postilaatikkooni tuli keskiviikkona yllätysviesti Ruotsista: tiedustelu Tukholman Flacksenien selvittelyn etenemisestä. Kyseessä ei ollut vain tiedustelu, vaan yhteydenottaja oli itse tehnyt (huolellisempaa ja perusteellisempaa) tutkimusta (kuin minä) ja liittänyt löytöjään viestiinsä.

Täydentävien tietojen lisäksi sain irti muutaman opetuksen:

1. Vanhat forum-kyselyt (tässä tapauksessa anbytarforum) voivat tuottaa hedelmää vielä kauan jälkeenpäin. Eli vaikka internetissä yksityisyydensuoja ja spämmikontrolli on tärkeää, helposti löydettävät kontaktitiedot ovat varsin hyödyllisiä.

2. Ei-niin-aktiivisia tutkimuskohteita kannattaa toisinaan pyöräyttää hakumoottoreissa uusien löytöjen toivossa. (Googlella pitäisi olla automaattinen hälytysmekanismi, mutta en ole koskaan saanut sitä toimimaan.)

Tällä kertaa Google poimi Flachsenius-morsiamen Lasse Iso-Iivarin avioliittoluettelosta. Hiskin, Ylioppilasmatrikkelin ja SSHY:n sivujen (sekä Helena Virolaisen avun) kautta löytyi näin kokoelmaani uusi ”orpo” neiti Flachsenius. (Ylioppilasmatrikkeliin lähetin vokaalin muuttamisesta korjausehdotuksen)

Lisäksi Wikipediasta löytyi maininta Johan Flachseniuksen omistamasta säterirusthollista, josta minulla ei ollut muistijälkeä. Onneksi artikkelissa oli myös lähdetiedot, sillä painetusta Paimion historiasta löytyi huomattavasti täydellisemmät aika- ja omistajatiedot. Toisestakin J. F.:n tilasta.

3. Arkistolöydöt kannattaa heti/pian kirjoittaa puhtaaksi ja liittää aikaisempiin tuloksiin. (Joo. joo...)

Kaivaessani esiin tietokonelta Flachsenius-tiedostoa lähettääkseni omia tietojani Ruotsiin, hämäännyin hieman, kun huomasin kuinka kauan päivityksestä oli kulunut. Sisältöä silmäillessä oli selvää, etten ollut ottanut mukaan Turun maakunta-arkistossa kerättyjä Dahlströmmin kortistotietoja. Onneksi, vaihteeksi, paperit löytyivät melko sujuvasti. Ja sieltä löytyi maininta samasta paimiolaisesta tilasta kuin Wikipediastakin...

4. Koulussa kannatti sittenkin olla hereillä ruotsin tunneilla.