Oululaisen katutappelun plätkät 1880-luvulla

Oulussa merimiehen pojaksi 28.4.1869 syntynyt K. A. Järvi kirjoitti Wikipedian mukaan  ylioppilaaksi Oulun suomalaisesta yksityislyseosta vuonna 1889. Mahdollisesti tai todennäköisesti hän on ammentanut omista kokemuksistaan kuvaukseen kirjassa Peräkartanon ylioppilas (1893). Päähenkilön aloittaessa lyseota luokkatoveri julistaa:

— Hei pojat! Huomenna on Aleksanterin päivä ja silloin ne katurakit saavat selkäänsä, huusi Fellmanin Jori päästessään sisälle luokkahuoneeseen. Hän oli jäänyt toiseksi vuodeksi ensi luokalle.

Sitte iski hän hajakantiset kirjansa pulpettiin ja kaivoi taskustaan hoikan nuoran, minkä nenässä oli lyijypala. Alkoi sitä sitte kädessään pyörittämään, jotta nuora mennessään kuuluvasti vihelsi ja lyijypala kiivaassa kulussaan näytti yhtenäiseltä lyijykehältä. Tuossa nuoran vingunnassa oli jo jotain toisia kiihottavaa ja sen ääni pian kokosi rohkeimmat Jorin ympärille. [...]

Teidän pitää, pojat, muidenkin laittaa huomen illaksi itsellenne tällaiset plätkät, kehotti Jori ja taas pani plätkänsä soimaan.

Päähenkilö "päästyään kotiinsa, vaikka hänellä oli hirmunen nälkä, — äiti oli silittämässä muutamassa herrastalossa — haki ensin esiin lyijykuulansa, minkä hän kesällä Nuottasaarelta kasakkien patterin takaa oli löytänyt ja alkoi sitä laataksi takomaan. Hän tekisi plätkän sellaisen, ettei Jorillakaan…"

Juoksujalassa kiiruhti Sami, kun alkoi hämärtämään, kirkkotorille. Siellä oli jo kasa ensiluokkalaisia ja Fellmanin Jori päämiehenä. Siellä katseltiin toistensa plätkiä ja neuvoteltiin. Samikin veti taskustaan plätkänsä, niin että sen kaikki näkivät, ja Jori huudahti heti:

— Voi mutta Tihisellähän on hyvä plätkä… paras kaikista! Kuule, vaihdetaan me!

— Vaihdetaan vain! vastasi Sami ja tämä oli hänestä riemuhetki, kun hän sai Jorin kanssa huikata plätkiä. Hän oli jo sanoa, kun sitä miehissä ihailtiin, että Joria varten hän on sen tehnytkin. Ja kun Jori pani sen soimaan, surisi se kuin ampiainen, siinä kun oli niin leveä se lätäkkä ja nuora vahva.

Varsinainen tappelu sai varsin lyhyen kuvauksen

Talilamppuin ääressä peuhtaroi katurakkijoukko. Ne olivat pieniä, mutta tanakoita pojan naperoita Vaaran puolelta kaupunkia. Pian oli Jorin komppaniia niiden kimpussa ja pian tuli avuksi muita "rottia." Siinä lyötiin nyrkeillä, päästeltiin plätkillä toisiaan ja vihaisina lenteli kiviä ympäriinsä, jotta kävelijät saivat varoa päätään.

Jori löi itse ja sai muilta muksuja. Muuan suuri katurakki iski häntä vasten nenää, jotta veri alkoi valumaan. Sami pysytteli Jorin kintereillä ja heitti tuota lyöjää plätkällään suoraan kasvoihin. Jo tuli kolmannenluokkalaisiakin apuun ja katurakit hajautuivat mikä minnekin.

Mutta tästä lähtien pääsi Sami Jorin huomioon, melkeinpä suosioonkin, sillä Sami oli osannut niin hyvästi lyödä sitä suurta katurakkia, jotta Jori sitte asialle monesti jälestäpäin sydämmestään nauroi.

Anna oli alkanut silittämään vaatteita

1800-luvun lopun silitysrauta
Pielisen museo, CC BY 4.0

Miten aviottoman lapsen äiti saattoi elättää itsensä ilman palveluspaikkaa 1800-luvun lopun kaupungissa? Oulussa merimiehen pojaksi 28.4.1869 syntynyt K. A. Järvi tarjoaa yhden uskottavan vaihtoehdon romaanissaan Peräkartanon ylioppilas (1893):

Anna oli muuttanut uuteen asuntoon, sillä hänen oli täytynyt saada suurempi huone, kun oli alkanut silittämään vaatteita. Jo kuudetta vuotta oli hän sitä hommaa pitänyt, ja melkoisella menestyksellä. Hän sai työtä, kun teki sen hyvästi ja säännöllisesti. Ja säännöllisyys oli yksi Annan hyviä puolia.

Hän asui nyt toisessa päässä kaupunkia rantapuolella, missä oli aava meri selkineen vastassa. Talo ei ollut mikään suuri, vaikka maata kyllä oli laajalti. Mutta se oli enemmäkseen rakentamatonta tonttia, tuollaista autiota, korkealla lauta-aidalla erotettua maata muiden ihmisten tiluksista. Tämän kartanon päällä ikäänkuin lepäsi kaamottava tyhjyys, jotta se pimeinä aikoina mieli lapsia pelottamaan niin että ne sydän kurkussa juoksujalassa riipasivat sen ohi. Keväisin oli puoli kartanoa likaveden alla, jotta vanhat, kallistunut alahuoneet uivat siellä veden keskellä. Kun kaupungin sydämmessä kartanot oli rakennettu umpeen tilavia suojia uudenaikaisten piirustusten mukaan suurilla, valoisilla akkunoilla, kaksipuoleisilla ovilla, pitkälle ulottuvilla räystäslaudoilla ja varustettu rautakatoilla ja muilla meidän vuosisatapuoliskon keksinnöllä, oli tämä talo kaupungin laidassa muistomerkkinä jonkun muun sisarensa kanssa siellä täällä syrjässä menneestä rakennusmallista. Se oli laudoittamaton hirsirakennus korkealla, hakkaamattomalla kivijalalla, ränsistyneillä seinillä ja pärekatolla, missä yksi ja toinen päre oli kohollaan, pienillä, kuusiruutuisilla akkunoilla, joissa lasit olivat ilmojen kellastuttamat ja värittämät violetin karvasta helakan kellervään. Pienistä vinninakkunoista rakennuksen päissä oli joku ruutu särjetty ja riepu tupattu sijaan. Talon omisti muuan vanha piika, jonka isä, satulamaakari, oli hirttäytynyt talon vinttiin.

Hänellä oli pari hyyryhuonetta, isoa ja kookasta kammiota. Toisen oli Anna hyyrännyt ja toisessa asui muuan ompelijatar.

Anna oli koettanut oikein puhdistamalla puhdistaa huonettaan, jotta ei hän sen likaisuuden tähden kadottaisi työtään. Hän oli valkaissut katon ja seinät sekä vanhan, halkeutuneen uunin ja kesäisin piti hän aina kuusenhavun palaisia eteisen ja huoneen lattialla, jotta ne poistivat liian hajun, jota joskus lämpöisimmällä ja hikevimmällä säällä tunkeutui tuolta vanhan piian puolelta, hänellä kun oli liian monta kanaarialintua häkissä omassa huoneessaan. [...]

Anna hikipäissään silitteli vaatteita. Kuumista raudoista ja lämpiyvästä uunista uhoi sellainen kuumuus, että hien pusersi hänen kasvoistaan ja nenän päässä melkein lakkaamatta majaili täyteläinen hikiherne. Hänellä oli lava asetettuna kahden tuolin seljän päälle ja verhottu paksulla vaatteella, jonka päällä hän silitti vaatteita. Vieressä oli silitysuuni, minkä rautaisella kupeella hehkuvat luodit odottivat vuoroaan. Aina hän sirotti vispilällä vettä rutikuiviin vaatteisiin, jotta ne vähän kostuivat ja lykkäsi niitä sitte moneen kertaan raudoilla. Hiukan kosteat vaatteet höyrysivät ja antoivat oman hajunsa, kun kuuma rauta niihin painautui. Nuora meni huoneen poikki ja siinä riippui vielä silittämättömiä vaatteita: herrojen kiiltopaitoja, valkeita rouvain hameita, kauluksia, mansetteja ja sen semmoista. Yksi ja toinen piika niitä oli tuonut ja silloin oli Anna ne tuohon nuoralle viskannut.

Hänellä oli kova kiire, sillä oli iltapäiväksi jouduttava tarjoojaksi muutamiin pieniin häihin ja huomenna oli mentävä valmistelemaan taas suurempia hautajaisia Bergille, jossa itse konsuli oli kuollut. Tuon pidoissa valmistelijana ja tarjoojana kulkemisen tähden oli Annaa ruvettu oikein erityisesti Pito-Annaksi nimittämään. Joutusana koetti hän nyt silittää hiukan eteenpäin kyyräyneenä vaatteita, posket hehkuvina ja hiessääa avopäin. Kiehkura otsalla oli valahtanut alemmaksi kasvoille, joissa jo näyttäytyi hienoja, kypsymättömiä viivoja, jotka eivät olleet nuoruutta eikä kauneutta, vaan alkavan kulmikkaisuuden ensimmäisiä piirteitä. Tuoreus jo pyrki kuivumaan hänen kasvoistaan, mutta vielä oli liikkeissä sulavuutta, jotta ei silmää tympäissyt häntä nähdä eikä hänen olemuksensa herättänyt myösimistä. [...]

Aina kun Anna oli saanut silitetyksi jonkun vaatekappaleen, laski hän sen laskoihin ja asetti sievästi kapeaan vaatekoriin, jotta se ei rytistyisi. Painautui sitte taas silittämään. Liukkaasti se juoksikin tuo kuuma rauta pehmoista vaatetta pitkin ja teki tärkkelyksellä kovotetun kohdan kiiltävän valkoiseksi kuin puhtain lumi. Kun yksi rauta oli kylmennyt hehkustaan, otti hän toisen, kostutti syljellään sormeaan ja koetti sillä raudan kuumuutta.

Saatuaan kaikki nuoralla riippuvat vaatteet silitetyiksi, huoahti Anna hiukan. Järjesti sitte vähän huonetta ennen lähtöään häihin. Tästä Samikin havahtui leikistään ja alkoi katseillaan seurata äitinsä liikkeitä. Anna peseytyi ja puki päälleen mustan leningin ja valkoisen vyöliinan otti hän paperin sisään käärittynä mukaansa, jotta panisi sen vasta perillä.

Ylioppilaan syksy 1889

Oulussa merimiehen pojaksi 28.4.1869 syntynyt K. A. Järvi kirjoitti Wikipedian mukaan  ylioppilaaksi Oulun suomalaisesta yksityislyseosta vuonna 1889. Mahdollisesti tai todennäköisesti hän on ammentanut omista kokemuksistaan kuvaukseen kirjassa Peräkartanon ylioppilas (1893). 

Silloin kun Sami pääsi ylioppilaaksi, riehui puoluetaistelu yliopistossa kuumimmillaan. Että ruotsinkielisestä koulusta tulleet ylioppilaat olisivat olleet ruotsinmielisiäkin, ei aina pitänyt paikkaansa, vaikka kyllä tavallisesti. Mutta koulusta ulos päästessään olivat ne melkein yhteen puhkuun ruotsinmielisiä, vaikka heistä sitte yliopistossa suurten kansallismielisten miesten vaikutuksesta monikin heitti hyvästit entisille mielipiteilleen ja siirtyi suomenmielisten nuoreen leiriin.

Se lyseo, joka hautoi Samista ylioppilaan, oli seinäkiviinsä asti ruotsalainen. Siksipä siellä oppilaiden kesken ei koskaan ollutkaan mitään puoluetaistelun siementä, sillä sille ei siellä löytynyt niin turpastakaan, johon tuo nuori kasvi olisi voinut juurillaan pureutua. Toveriyhdistyksessä, konventissa, oli joskus pilalehdessä vanhempien ihmisten puheiden mukaan naiivisti ja kömpelösti ivattu puoluetaistelua. Kun nimittäin kaupunkiin hommattiin perustaa suomenkielinenkin lyseo, niin sitä varten toimeenpantuihin arpajaisiin eräs kaupungin värjäri oli voitoksi lähettänyt hiiren syömiä talikynttilöitä, kirjoittaen niitä ympäröivään paperiin: "valoa kansalle". Sami oli silloin seitsemännellä luokalla. Mutta tuo tuollainen oli vain ohimenevää ja satunnaista laatua, mikä ei pannut liikkeelle niin hiukkastakaan lyseon paksussa ruotsalaisuuden ilmassa.

Mutta kun tultiin yliopistoon, niin siellä olivat asiat toisin. Sami oli pysynyt kouluaikana untelona kaikelle puolueasialle, sillä ensinnäkin hän sitä hyvin vähän tunsi, koulupoika ja lapsi kun oli, ja toiseksi oli hänen jokapäiväinen hengitysilmansa ruotsalaista. Ja vaikka hän olisikin kuinka ihaillut nuorta fennomaniiaa, niin käsitti hän kyllä, ettei hänestä ollut sen tienraivaajaksi muiden oppilasten keskuuteen. Arkana ja ujona hän pysyi ja kiitti kun sai semmoisena esiintyä, sillä hänen seljässään oli isättömän lapsen lyijypaino.

Mutta nyt tunsi hän itsensä vapaaksi kuin lintu, joka pääsee lentämään häkistään, missä sitä on piinattu vuosikausia hampunsiemenillä ja vedellä. Nyt voi hän yhtyä myös mihin seuraan ja puolueeseen tahansa, sillä hän oli vapaa ylioppilas.

Pian ryhmittyivätkin Samin entiset koulutoverit täällä yliopistossa uusiin puolueihin, se kun oli melkein välttämätöntä, jos vaati itselleen miehen nimen tunnustusta. Useimmat niistä vei mukaansa ruotsalaisuuden virta ja sen laineille kaarnaksi keikkumaan houkuteltiin Samiakin. Mutta Sami tunsi paremmin lähestyvänsä tuota toista, kansallisempaa puoluetta ja ikäänkuin entisten pilkkain ja ivain kostoksi, joita hän oli saanut kärsiä tovereiltaan koulussa, liittyi hän suomenmieliseen joukkoon. Jori kyllä päästi sen johdosta Samille suuren naurun, mutta Sami ei välittänyt. Hän tunsi tuon entisen voimansa ja äkänsä, jonka koulu oli niin moneksi vuodeksi kukistanut ja haudannut sielun sisimpään, taas heräävän ja synnyttävän hänessä itsenäisyyttä, Ja Jorin orjuudesta oli hän nyt ikäänkuin taikavoimalla vapautunut. Hän aikoi luoda itselleen uuden uran täällä, kun hänellä kerran siihen oli tilaisuutta, sillä hän tapasi täällä pian ystäviä samanmielisiä kuin hän itsekin ja niiden seuraan hän kohta riemastui. Ne olivat alemmissa piireissä nuoruutensa viettäneet ja käyneet suomalaisen koulun. Niiden parissa tunsi Sami itsensä kotiintuneeksi ja voi aina asettua samalle näkökannalle kuin nekin. Ja yksi tällaisia oli Samin asuntoveri Taavi Aronen, kotoisin Itä-Suomesta.

Likaisen Vantaa-joen toisella puolella oli Sami hankkinut itselleen asunnon, sillä siellä ne olivat paljon huokeampia kuin kaupungin sydämmessä. Täällä asuivat he muutaman ruoka- ja olutkauppaa pitävän vaimon luona, kivijalkakamarissa, missä vallitsi ikuinen kosteus ja minne vievä käytävä oli pimeä kuin säkki ja kaikellaisen pienen kapineen säilytyspaikkana. Huone oli silti jotenkin mukavasti kalustettu ja siisti, paljon korkeampi kuin Annan pirtti siellä kotona. Ja se oli aivan heidän hallussaan paitsi yöllä, jolloin siellä kolmantena nukkui vaimon poika, konepajassa kulkeva nuorukainen, isätön lapsi.

Taavi oli jonkun maakauppiaan kasvattipoika ja sulavakielinen, kova laulumies ja suuri suomenmielinen. Fennomaniian oli hän jo koulussa ollessaan imenyt äidin maitona vereensä, suomalaisen koulun kun oli käynyt ja kotoisin paikkakunnalta, missä tuskin koskaan oli ruotsia puhuttu. Ja ympäristöään oli hän mainio muodostelemaan, huokumaan siihen persoonallisuuttaan ja tekemään siitä samallaista kuin hän itsekin oli.

Luvuista ei Taavi nyt ensi lukukautena niin välittänyt, mutta kulki sen sijaan henkensä perästä kaikissa suomenmielisten ylioppilasten kokouksissa ja tutustui muuten Helsingin elämään. Usein noille retkilleen sai hän Saminkin mukaan ja vei hänet aina uutena toverina siihen suomenmieliseen, samoja näkökantoja näkevään parveen, jonka joukossa etummaisina hän oli lentänyt yliopistoon tuolta pienestä maaseutukaupungista. Että noissa kokouksissa ja toverikohtauksissa usein lasi kädessä intoiltiin, oli aivan tavallista ja pian Samikin käytännössä sen tavan hyväksyi. Se tuo täyteläinen lasi antoi kuumuutta verelle, rohkeutta mielelle ja hellyyttä sydämmelle. Ylioppilas ja lasi ne olivat vielä siihen aikaan melkein yksi käsite, tai ainakin eroamattomasti kuuluivat yhteen.

Samin ohjelma oli nyt niin läpeensä selvä ja kuultava. Karkottaa ruotsinkieli pois kaikesta muusta Suomesta pieneen ruotsalaiseen rannikkoasutukseen ja viime lopussa sekin sulattaa muuhun suureen Suomeen, tehdä suomenkieli maan viralliseksi ja sivistyskieleksi sekä perustaa suomenkielisiä kouluja joka soppeen maata, jotta niissä kasvaisi se puhdas falangi täysilukuisena, mikä uskaltaisi teossa täyttää aatteet. Ja sitte kaikissa muodoissa esiintyä pohjakarvaltaan kansallisena ja suomalaisena, ei koskaan puhua ruotsinkieltä eikä tekeytyä oppineeksi rahvaan silmissä, vaan olla sen kanssa yhtä luuta ja verta ja asettua tavoissaan ja käytöksessään sen kannalle; muuttaa muukalaiset sukunimet suomalaisiksi ja viettää kansan pakanallisuuden ajoilta jääneitä merkki viettoja oikeina suuren isänmaallisuuden jouluina.

Jokaisen ohjelman täyttämisessä ovat omat pienet tilinsä, lukuun ottamatta suuria perusmenoja. Nuo tuollaiset pienet kulut ovat yksilöllisiä ja oikean toveruuden hengen ylläpitämiseksi välttämättömiä. Ja että niitä Samillekin karttui, oli luonnollista. Kun hänen konsulinnalta saamansa rahat näyttivät loppuvan ennen lukukautta, teki hän Taavin kehotuksesta kahden sadan markan velkakirjan ja nosti sillä rahat osakunnan rahastosta, mistä niitä oli tilaisuus semmoisella tavalla saada. Taavi teki samoin osakuntansa rahastossa, ja nyt oli heillä taas rahaa ottaa osaa toverien suuriin hengen pyrinnöihin.

Usein olivat he — Taavi luki maisteriksi — poissa luennoilta yliopistosta. Ensi lukukautena ei ole tapana niitä kuunnella, sillä ensi vuoden ylioppilaan on velvollisuus tutustua ympäristöönsä ja siihen kaupunkiin, joka on tuleva hänen monivuotiseksi asuinpaikakseen, niin sanottiin, ja nuori ylioppilas, jos kukaan, on valmis noudattamaan isiltä saatuja traditsiooneja. Ja tämä tällainen elämä oli Samista niin viekottelevan hauskaa, verrattuna siihen, jota hän koulussa oli viettänyt. Nuo uudet nuoret toverit häntä arvottivat samoin kuin itseään ja kuumissa ylioppilaskokouksissa tuli moni vanhempikin kilistämään lasia hänen kanssaan ja esitteleimään. Hän tahtoi, kun hänellä oli siihen tilaisuus, laulaa täydestä sydämmestä muiden vapaiden lintujen kanssa nuoruuden kevään ylistystä puistossa, jonne eivät haukat päässeet, nuo haukat, joita hänen oli ennen täytynyt nimittää tovereiksi.

Sami oli tarttunut ensi ylioppilaslukukauden ilon hurmaavaan lasiin eikä huomannut, ennenkuin hän oli sen pohjaan juonut. Lukukausi oli lopussa ja edessä häämötti joulu talvihuurussaan pienessä maaseutukaupungissa siellä kotona Bergin kartanopirtissä. Hänen omassatunnossaan viisti nyt tilinteon katkera ajatus eletystä, ensi lukukaudesta ja mitä siinä oli aikaan saatu. Ei näkyväisesti mitään opintokirjaan, mutta Sami lohdutti itseään sillä, että hänen näkökantansa oli laajentunut. Ennen ei hän ollut tiennyt mielestään niin mitään elämästä.

Lyseon aloitustunnelmat 1880-luvulla

Oulussa merimiehen pojaksi 28.4.1869 syntynyt K. A. Järvi kirjoitti Wikipedian mukaan  ylioppilaaksi Oulun suomalaisesta yksityislyseosta vuonna 1889. Mahdollisesti tai todennäköisesti hän on ammentanut omista kokemuksistaan kuvaukseen kirjassa Peräkartanon ylioppilas (1893):

Tuolla Pokkitörmällä kosken ranteessa se oli "iso koulu" joksi rahvas kaupungin lyseota nimitti. Kaksikerroksinen kivitalo se oli, vaikutukseltaan katsojaan jykevä ja totinen kuin kaikki valtion rakennukset, suhteet koruttomat, ei edes rakennuksen otsalla kullatuita kirjaimia, jotka olisivat katsojalle jollain vanhan ajan kirjailijan mielilauseella tulkinneet tämän temppelin merkitystä. Mutta kaupungin uhkeimpia kivitaloja, joita muuten ei ollut monta, se oli ja luettiin kaupungin merkillisimpien rakennusten joukkoon, joita vieraalle näytettiin. Ja kun oli joku keisarillinen nimi-, syntymä- tai joku muu merkkipäivä, muistettiin aina käydä katsomassa, miten "aat" paloivat "ison koulun" akkunoissa. Kaikki hengen viljelys kaupungissa kiertäytyi tuohon rakennukseen, sillä korkeampaa tieteellistä sivistystä ei ollut muilla kuin tämän koulun opettajilla, kun kaupunki oli kauppa- ja porvarikylä ja rakasti enemmän käytännöllisyyttä kuin tieteellisyyttä.

Nyt taas tänä päivänä oli määrä ottaa uusia oppilaita "isoon kouluun."

Itsestään vetäytyivät raskaat eteisen ovet kiini, kun niistä kuljettiin. Sami pääsi muutaman herran oven avauksessa sisälle ja tuli väljään eteiseen. Siellä oli paraasta päästä pientä miesväkeä, aina joku vanhempi ihminen joukossa. Ne kaikki pienet miehet olivat kouluun pyrkijöitä ja niitä olikin läheltä ja kaukaa. Tuossa maalaispapin poika ujona seisoi isänsä kupeella kotikutoisissa vaatteissaan, tuossa kaupungin kauppiaan poika rohkeasti katseli kaikkia eteisessä olevia odottavia ja tunsi vallan hyvin kaupunkilaisuutensa. Siellä oli entisiä Samin luokkatovereitakin ja niiden joukkoon meni Sami. Hänestä tuntui turvallisemmalta, että täällä oli jokukaan tuttava. Yksinään oli hänen pitänyt lähteä koululle koetuksille, sillä äiti oli Bergin perunamaalla kasakka-akkojen päällikkönä. Ei hän sieltä joutanut lähteä Samin mukaan eikä juuri viitsinytkään lähteä herrain pariin sinne "isoon kouluun". Eihän Sami ollut enää niin epatto, oli hän miettinyt, ett'ei yksinäänkin voisi sinne mennä. Paremmin harjaupi, kun saa jo pienestä pitäen toimittaa itse asiansa.

Muutamia entisiä oppilaita oli tullut katsomaan uusikoita, joista he näyttivät saavan varsin paljon hauskuutta. Oli tämä jo Samista juhlallisempaa, suuremmoisempaa kuin siellä tanttein koulussa. Suojat olivat suuria ja väljiä, kiviseinät paksut ja eteinen täynnä odottavaa väkeä. Ja kun muuten suuria kiviportaita hypittiin toiseen kerrokseen, kajahti koko rakennus sellaista kaikua, mikä niin omituisesti aina vastailee valtion avaroissa saleissa.

Tuossa jo tuli vahtimestari käskemään rehtorin kansliaan pyrkijöitä, jotta he siellä saavat maksaa sisäänkirjoitusrahan. Sinne menivät asiaan kuuluvat ja Sami niiden muassa. Hän haki esiin papinkirjansa ja kolme kahdenmarkan hopearahaa, jotka Anna jo aamulla oli hänelle laittanut kukkaroon, etteivät putoaisi. Ja kun hän pääsi eteen, toimitti hän tehtävänsä kuin mies. Rehtori heitti häneen pitemmän katseen, kai mietti, että tuossako on se poika, josta Bergin konsulinna on hänelle puoltaen puhunut. Sen kultasankaisissa silmälaseissa asusti jo Samin mielestä syvempi viisaus ja hänen katseessaan näytti olevan sisällystä ja aina varma määrä, mihin se suunnattiin.

Nyt jaettiin tutkittavat pienempiin joukkoihin viisi tai kuusi miestä itse kuhunkin ja käskettiin erityisiin luokkahuoneisiin, missä heitä kuunneltaisiin. Pari entistä luokkatoveria tanttein koulusta joutui samaan sakkiin kuin Sami ja se taas tunnusti Samista turvallisemmalta. Ensin oli maantiedettä heillä ja opettaja kyseli Europan suurimmista kaupungeista, sitte sisälukua ja luetun sisällyksen selvittämistä, raamatunhistoriaa ja laskentoa. Siinähän ne olivat ne vaatimusaineet ja pian oli taas tuo uusi koulun kerros tutkittu ja punnittu, kutka pääsevät. Juhlallisesti julisti rehtori sitte pääsevien nimet ja niiden joukossa oli Samikin.

Toimessaan olivat miehenalut, nimittäin ne, jotka pääsivät kouluun, poistullessaan sieltä. Jokainen selvitti kovalla äänellä, mitä sekin opettaja oli häneltä kysynyt, miten helppoa se oli tuo tutkinto ollut ja sen semmoista.

[...] Ujostuttanut oli ensi päivinä kovasti Samia tuolla "isossa koulussa" olo. Luokalla oli hän hiljainen ja välitunnilla istui kyyräyneenä pulpetissaan valmistellen läksyjä. Muut ympärillä räyhäsivät, pitivät isoa ääntä ja väliin häntäkin nykkivät, mutta hän kärsi nöyrästi kaikki. Eikä hän pitänyt lukua, jos muut häntä hiukan sösivätkin, kunhan vaan ei Möllerin Jonne, joka oli kipeäsilmäinen kultasepän poika ja alituisesti ratuutti suussaan ryssän konvehteja, jotta mustuneet hampaat suusta rumana paistoivat. Hän oli Samin pulpettitoveri, mutta muuten hento ja hontelo kuin kesken ristiltä siepattu. Vaan kova toisia kiusaamaan, kun vain tilaisuutta sai. Samiakin hän ensi päivinä mieli aina tukasta nykkimään takaapäin. Mutta heidän edessään istui muuan pystynenä, valkohiuksinen maalaispapin poika, joka oli arka ja ujo kuin lammas ja jonka toiset sanoivat joka ilta itkevän, kun ei kaupungissa saa lämmintä maitoa. Ja tätä kiusasi Möllerin Jonne aina ilkosiltaan ja välitunnit yhtenään. 

Aleksanterin päivän juhlavalaistus 1880-luvun Oulussa

Joitakin vuosia sitten ihastuin löydettyäni muistelman maininnan juhlavalaistuksesta Helsingissä 1.3.1880, kun Aleksanteri II oli hallinnut neljännesvuosisadan ja kaivoin esiin sanomalehtikuvauksenkin. Mutta vaikka väikkärin aineistossa olen lukenut lukuisista hallitsijan nimi- ja syntymäpäivien juhlistamisista valaistuksin 1700-luvulla, en ole tullut selvittääkseni jatkuiko tapa Venäjän vallan alla ja kuinka pitkään.

Osittainen vastaus tuli vastaan Oulussa merimiehen pojaksi 28.4.1869 syntyneen K. A. Järven kirjassa Peräkartanon ylioppilas (1893). Siinä lyseota kuvatessa todetaan, että 

Mutta kaupungin uhkeimpia kivitaloja, joita muuten ei ollut monta, se oli ja luettiin kaupungin merkillisimpien rakennusten joukkoon, joita vieraalle näytettiin. Ja kun oli joku keisarillinen nimi-, syntymä- tai joku muu merkkipäivä, muistettiin aina käydä katsomassa, miten "aat" paloivat "ison koulun" akkunoissa. 

Pian koulun alun jälkeen tarinassa vietetäänkin Aleksanterin päivää joskus 1880-luvulla. Lienee tarkoitettu Aleksanterin nimipäivää 11.9., sillä sekä Aleksanteri II että III syntyivät keväällä. 

Jo alkoi tuikahtelemaan tulia "ison koulun" aihin, mitkä olivat puusta tehdyt joka akkunaan ja kynttilöitä täynnä. Valovirta leveni, laajeni tummaa kirkkoa kohden, mikä jäi pimeään varjoon seisomaan, kun lääninhallituksenkin aat pantiin palamaan siinä torin kupeessa. Triangeli sieltä ylhäältä tapulista ääntelikin jo seitsemää ja säestykseksi kello hiukan alempana samaa kumisi. Tuo ääni kuulusti tulevan jostain korkeasta synkkyydestä, mikä äänteli omaa ilottomuuttaan.

[...] Monen talon edustalla liekehtivät tuolla ulompana talilamput kadulla puukapulain nenässä. Ja uuden rohtokaupan ympäristö ui punaisessa bengaalitulessa. Ihmisryhmiä meni ja tuli, herrasväkeä ja rahvasta, aikaisia ja lapsia. Talojen akkunat olivat valaistut ja koristellut kuin häitä varten, ja niitä se kulkeva joukko katseli, tarkasteli ja nautti niistä. Ainoastaan puiston kohdalla oli aina pimeä synkkyys ja niiden suojelevasta povesta kuului katutyttöjen tirskumista ja muita varjoa rakastavia äänenosotuksia.