"Joutui luopumaan kartanostaan"

Jokioisten kartanon Wikipedia-sivulla kerrotaan menestystarinan omaisesti

Kartanon suuruuden aika alkoi 1752 kun kapteeni Reinhold Johan Jägerhorn osti kartanon, se käsitti tuolloin noin puolet silloisesta Jokioisten neljänneskunnasta, jota myöhemmin ruvettiin kartanon mukaan kutsumaan Jokilääniksi. Jägerhorn kasvatti maaomistuksiaan niin, että kartano lopuksi kattoi lähes koko Jokioisten neljänneskunnan, noin 32 000 hehtaaria. Jokioisten 1750-luvun alussa rakennettu hienoteräinen saha oli Hämeessä lajiaan ensimmäisiä. Jägerhorn joutui kuitenkin luopumaan kartanostaan vuonna 1773.

Jägerhornin Wikipedia-sivulla  myös Ruotsinpyhtään (oik.Tammelan Haudankorvan?) Viksbergin omistus päättyy vuonna 1773, mutta missään ei näy selitystä sille, miksi tiloista piti "luopua".

Todennäköinen syy hahmottuu ajan sanomalehdistä. Posttidningar kertoi 29.1.1767, että Jägerhorn oli tarjonnut suurimman summan eli voittanut tarjoushuutokaupan raha-arvonnan järjestämisestä Trollhättanin sulun rakentamisen hyväksi. Mies siis kaipasi lisätulon lähdettä. Yritys ei kuitenkaan ollut kovin onnistunut, sillä 8.2.1768 Posttidningar mainitsee Jägerhornia vastaan nostetun oikeusjutun ja 1.12.1768 kertoo Jägerhornin luopuneen raha-arvonnan hoitamisesta.

Kiistaton todiste Jägerhornin rahanpuutteesta on Posttidningarin ilmoitus 22.12.1768 valtionpankin panttihuutokaupasta 15.3.1769. Kaupan oli Jokioisten rälssisäteri, 20-teräinen sahamylly, viljamylly ja kymmeniä alustalaistiloja, joiden listaus venytti tekstin varsin pitkäksi. Omaisuuden arvoksi arvioitiin 879213 taalaria ja 12 äyriä. Ilmoitus toistettiin ainakin 26.1.1769 ja 20.2.1769, mutta joko Jägerhorn sai maksujaan hoidettua tai ostajaa ei löytynyt.

Lyhyempi ilmoitus Posttidningarissa 31.7.1769 paljastaa, että Jägerhorn oli saanut kauppaneuvos Jacob af Forsellesilta 46000 taalarin lainan, jonka pantteina olivat Pyhtään Tesjoen rusthollit Storby ja Qvarnby. Forsellesin kuolinpesän selvityksen yhteydessä rusthollien arvo piti määritellä ja ilmoitus liittyi toimenpiteesen.

Jägerhornin maksut valtionpankkiin eivät kulkeneet vaaditulla tavalla, sillä Posttidningarissa 10.9.1770 ilmoitettiin 14.11.1770 järjestettävästä panttihuutokaupasta, jossa omaisuuslista arvoineen oli sama kuin edellisellä kerralla. Ilmoitus toistettiin ainakin 5.11.1770 ja 12.11.1770. Edelleen tilojen omistus jäi Jägerhornille.

Samanlainen panttihuutokauppa todennäköisesti järjestettiin 27.3.1771, sillä siitä ilmoitettiin vielä kaksi päivää aiemmin. Vähintään neljättä kertaa pankki kauppasi samoja pantteja 30.5.1772, mistä ilmoitettiin ainakin 16.4.1772 ja 21.5.1772. Ne olivat jälleen kaupan 3.2.1773, mikä selviää ilmoituksista 16.11.1772, 4.1.1773 ja 28.1.1773. Mahdollisesti viimeisestä huutokaupasta, joka piti järjestää 14.4.1773, ilmoitettiin 15.3.1773. 

Panttihuutokauppailmoituksissa ei mainita Jägerhornin nimeä, mutta eiköhän ainakin aatelisille lehden lukijoille ehtinyt viidessä vuodessa tulla selväksi kuka oli talousvaikeuksissa. Lehteä taisivat lukea myös kaikki potentiaaliset rahoittajat. 

Wikipedia-sivu jättää Jokioisten omistukseen aukon vuoden 1773 jälkeen. Georg Haggrén kirjoittaa Ernst Gustaf von Willebrandista (1751-1809) Kansallisbiografiassa, että "Viimeistään 1770-luvun puolivälissä von Willebrand asui vakituisesti Tammelassa ja hoiti setänsä omistaman Jokioisten kartanon asioita. Samalla hän luultavasti suoritti kartanon puolesta ratsupalvelusta. Von Willebrand osti Tammelan Haudankorvan Viksbergin 1780-luvun alussa ja Jokioisten suuren kartanon 1791."

Vastaaviin epäselvyyksiin ja epäjohdonmukaisuuksiin olen törmännyt aiemminkin kartanoiden kohdalla, vaikka niiden voisi luulla olevan parhaiten selvitettyjä. Reinhold Johan Jägerhorn kuoli vuonna 1790 eli perukirjansa kertoisi omistustilanteen tuolloin. Mutta asiakirja taisi kärähtää 1827 Turun palossa.

Kustaa IV Aadolf Jokioisten kautta Parolannummelle

Kirjoitin blogikirjoitussarjan jälkeen kirjan Kuningasparin kesämatka Suomeen 1802, jossa enemmän tietoa tästäkin osasta matkaa.
Edellisessä osassa saimme kuninkaallisen seurueen Turusta Hämeentielle. Åbo Tidning mainitsi 19.6.1802 Jokioisisten kartanossa yöpymisestä. (Jokioisissa olen käynyt minäkin, kerran ja toi-sen.) Nykyisen päärakennuksen rakentaminen aloitettiin 1794 eli se oli melko uusi kesällä 1802.

Jokioisten kartano kirjassa Finland framstäldt i teckningar

Vuonna 1794 otetun palovakuutuksen (joista mainitsin keväällä) mukaan alakerta näytti tältä

DA-2015-002929-k03357002

Ja yläkerta tältä

DA-2015-002928-k03357001

Posttidningar 28.6. ja 5.7.1802 (leikkeet alla) täydentää, että kuningas ja kuningatar myös katsastivat paikkakunnalla kangastehtaan, sahan, myllyjä y.m. Palovakuutusasiakirjoihin on dokumentoitu patojärjestely vuonna 1799.

DA-2015-002924-k03355001

Sekä kehräämö ja toinen (?) pato 1800

DA-2015-002963-k03732001

Jokioisista matkustettiin Parolannummelle, jonne kuningaspari seurueineen saapui 17.6.1802 iltakuudelta. Åbo Tidningin (30.6.1802) mukaan kuningas jäi leiriin, mutta kuningatar jatkoi ja jäi Hämeenlinnaan.

Åbo Tidning raportoi 10.7.1802, että kuningas jätti armeijan iltapäivällä 18.6.1802 ja siirtyi Hämeenlinnaan. Seuraavana aamuna kello kahdeksan hän lähti kuningattarensa kanssa kohti Helsinkiä. Mutta Postitidningarin raportointi kertoo muuta. Kuninkaan nimipäivää vietettiin 23.6. leirissä, jonne oli tullut kuningatarkin. Suuri sotasimulaatio oli ollut tarkoitus pitää 25.-26.6., mutta sen esti sääolot. Vielä 27.6. oltiin Parolassa.

Kaksi pysäystä Jokioisissa (2/2)

Jokioisten kartanonpuiston ainoa (näkemäni) patsas on Jokioisten ja lähiseutujen asukkaiden ja yhteisöiden sekä Suomen valtion 12.9.1965 pystyttämä "pysyvä muistomerkki ja kunnianteko suomalaisille torppareille". Hiljentymisen paikka.

Eräällä torpparilla oli osansa mielenkiintooni Jokioisten pappilamuseota kohtaan. Twitterisä Tuula nimittäin tuli maininneeksi, että Miina Sillanpää oli tämän nimenomaisen pappilan torpparin tytär. Museon seinälapun mukaan syntymäpaikallaan on luonnonmuistomerkki, mutta sitä en lähtenyt etsimään.

"Mm. ministeriajan salkku, silmälasit ja avaimia. Kirjahyllyssä kuolinnaamio ja käsikipsos sekä seppelenauhoja ja patsasluonnos" riittivät naishistorian kunnioitukseksi. Ullakon vitriini voisi kylläkin hyötyä jonkinlaisesta kohennuksesta? Ja ullakko valaistuksesta.

Ulkopuolelta pappilamuseo oli omalaatuisen näköinen.

Sisällä oli pappilan tuntua.

Paikalla ollut opas/vahtipoitsu ei innostunut oma-aloitteisesti selittämään mitään, enkä minä häntä viitsinyt tentata, joten vierailu jäi lyhyeksi ja melko tiedottomaksi. Oliko sivupöydän stereografinen kuva vähäpukeisesta naisesta tosiaan jonkun papin jäämistöstä? Eli millä periaatteella esineistö oli kerätty ja pantu esille?

Kaksi pysäystä Jokioisissa (1/2)

Kesällä mainostettiin SoMessa kovasti Museot.fi-sivuston karttaa. Se näytti ylenpalttisen tiheältä, kunnes tarkensi tiettyyn alueeseen. Yritin löytää itselleni uusia pysäyskohteita kakkostieltä Kokemäen ja Helsingin väliltä ja saalis oli perin pieni: Jokioisten pappilamuseo, joka on auki kesällä viikonloppuisin.

Sitä kohti lähdimme suunnistamaan sunnuntaisella reissulla. Avuksi oli VT2:n varressa ollut hannunvaakuva-merkki Elonkierrosta. Edellisen Jokioisten käynnin perusteella arvelin, että se oli Jokioisten kartanolla, joten lähdimme seuraamaan merkkiä ja pysähdyimmekin kartanolle. Elonkiertoa en löytänyt, mutta katselimme kartanon mielenkiintoisia rakennuksia ja puiston kasveja.

Rakennuksista olisi saanut lisätietoa äänioppaasta, jollainen oli mahdollisesti laatikossa, johon en kurkistanut. Enkä alkanut sekoilemaan seinällä mainostettujen QR-koodien kanssa. Mutta kotiin päästyä kuuntelin verkossa saatavilla olevat tiedostot ja totesin erinomaisiksi. Niitä kuuntelemalla olisi vierailusta saanut huomattavasti enemmän irti.

Jään miettimään onko "Elonkierto" todellakin hannunvaakunoiden alle kutsuvampi nimi kuin "kartanopuisto"?

Retkiraportti kiviröykkiöiltä (1/2)

Kesäyliopiston 2-päiväinen arkeologinen retki suuntasi viime viikonloppuna Ala-Satakuntaan. Bussi taas täynnä porukkaa.

Ensimmäinen kohde oli Jokioisten kartano, joka tarjosi klassisia linjoja ja kaakeliuuneja.



Huittisten hirvenpään löytöpaikalla satoi ja jäin arkana bussin viereen. Lounaan jälkeen Kauttuan ruukilla kiertelin ja katselin, mutta en saanut juuri mitään irti.

Euran Käräjämäki oli minulle tuore kohde. Hautamonttuja erottui paljain silmin, varsinkin kivillä peitettynä versiona.


Sammallahdenmäellä olin aiemmin nähnyt Kirkonlaattian, mutta nyt pääsin katsomaan toisenkin ison kivikasan.

Raumalla en naismuistiin ollut käynyt katsomassa kirkkoa sisältä. 1890-luvulla "restauroidut" maalaukset olivat omalla tavallaan vaikuttavia.

Kaupunki oli hiljaisempi kuin juhannuspäivänä (jolloin olen myös siellä liikkunut). Lauantaina vietettiin venetsialaisia ja kävelin minäkin hotellin respan ohjauksella meren rantaan katsomaan kokkoa ja ilotulitusta elokuun pimeässä illassa. Mukava tapa lopettaa loman toiseksi viimeinen päivä.


Alla Pyhän kolminaisuuden kirkon rauniot Vanhassa Raumassa.