Kuulutusten haku Pohjois-Karjalassa 1890-luvun alussa

 August Fredrik Andberg (20.12.1871-28.3.1925) kirjattiin Helsingin yliopistoon joulukuussa 1893. Seuraavana kesänä hän piti sanomalehtitekstien mukaan kansanvalistuksellisia puheita pitkin ja poikin Kiteen ympäristöä. Todennäköisesti siis kesään 1894 ajoittuu kertomuksensa Pappilassa, joka julkaistiin m.m. Tampereen uutisissa 10.12.1895. Kertomus voi olla osin fiktiivinen, mutta on todenoloinen, mihin viittaa myös alaotsikko "Kuvaus Pohj.-Karjalasta". (Nimimerkki Auk. Kumpulainen yhdistyy A. F. Andbergiin kirjoituksessa Sydänsalolta (Mikkelin sanomat 29.10.& 3.11.1896).)  

— Läksin täältä ämmän hakuun, lausui vanha Pekka Haapalainen astuttuaan kirkkoherran virkahuoneeseen ja toivotettuaan hyvää iltaa. — Vieläkö tuota minulle annetaan, lisäsi hän epäilevästi.

— No, onhan niitä aina täältä annettu, vastasi kirkkoherranapulainen, nuori ylioppilas, ja katsoi hieman hymyillen ukkoa, joka tutisi jo omaa heikkouttaan. — Vaan mitenkäs se on paperien laita? Onko perintökirjat kunnossa?

— Kunnossa on, sanoi ukko ojentaen paperit.

— Mikäs se nyt pani vielä eukon ottoon, kysyi apulainen huomattuaan hauskuudekseen papinkirjasta, että ukko on jo 73 vuotta vanha.

— Ka, onhan se talossa pojalla emäntä, vaan eihän tuo kerkiä kaikkia töitä toimitella, kun on puuhaa yhtä ja toista ja sillä on niitä siunatuita kakaroitakin paljon. Pitää minun ottaa lisäksi.

— Mitenkäs — teitähän on oikeudessa sakotettu kuudennen käskyn rikkomisesta ja metsän haaskaamisesta, oletteko niistä ilmoittaneet morsiamellenne?

— Eipä ole tullut ilmoitetuksi. Nuoruuden synneistä ... Tuon kun olisin tietänyt, en olisi tullutkaan tänne. Se renki Jussihan se kävi metsästä koivun varpuja vain hakemassa ... kaikki ne sitten papinkirjaan pannaankin ... toisten tekemät asiat.

— Mikäs se on morsiamen nimi, olisihan hänenkin pitänyt olla täällä, että olisi saatu tietää, suostuuko hän teille rupeamaan.

— Mikäs se nyt onkaan, raapasi ukko korvallistaan, onko se Kaisa Matilainen vai Kaisa Kuivalainen.

— Eihän tästä mitä tule, kun ette tiedä edes hänen nimeäänkään, sanoi apulainen vaivaloisesti hilliten nauruansa.

— Kyllähän siitä selvä saadaan, hän asuu Kuhmon kylässä siinä talossa, jonka riihen perässä iso koivu kasvaa.

Apulaisesta tuntui hauskalta tämä määritteleminen. Hän koetti muistutella neuvottua taloa, otti kirkon kirjat ja katsoi sieltä morsiamen nimeä.

— Onko se Kaisa Kuivalainen, leski ja 55 vuotta vanha?

— Se se juuri onkin, sanoi ukko iloissaan.

— Teidän täytyy tulla huomenna uudelleen morsiamen kanssa, että saadaan selville hänen suostumuksensa. Ja näistä perintökirjoistakin näkyy puuttuvan yksi todistaja. Se on teidän saatava.

— Tokkohan tuota muijaa sitte rupeaa saamaankaan, kysyi ukko alakuloisella äänellä tehden poislähtöä.

— Huomenna saadaan nähdä. Hyvästi.

***

Aamulla oli ukko Haapalainen jo hyvissä ajoin pappilassa morsiamensa, tanakan mummon kanssa.

— Tässähän tämä nyt olisi, sanoi hän.

— Vai niin. Tarkastetaanhan ensin morsiamen paperit, ovatko ne reilassa.

Apulainen luki kaikki läpi, ukko Pekka siirteli sillä aikaa levottomasti jalkojansa ja katseli epäilevästi apulaista.

— Kunnossa näyttää olevan. Suostutteko te menemään tälle Pekka Haapalaiselle vaimoksi, kysyi apulainen katsoen tutkivasti morsianta silmiin. 

— No niinhän se olisi aikomus.

— No niinhän se olisi aikomus.

— Mutta onko sulhanen maininnut teille, mitenkä hänen papinkirjansa laita on.

— Ei ole virkkanut mitään. 

— Eihän tuota ole tullut virketyksi, lisäsi ukkokin.

— Häntähän on sakotettu kuudennen käskyn rikkomisesta ja metsän haaskaamisesta. Suostutteko sittekin.

— Mitä tyhjää vanhoja ruveta muistelemaan. Eikähän tuo minulle liene uskoton. Mennään vain yhteen.

— Sitähän minäkin, puuttui Haapalainen iloisesti. — Nuoruuden syntejä ...

— Sitten kai pitänee panna kuuluutuksiin.

— Sitä vartenhan tässä ollaankin, myönsi ukko.

Apulainen ryhtyi merkitsemään heidän nimiään kuuluutuskirjaan. Pekka Haapalainen selitteli sillä aikaa tyytyväisellä äänellä, että talo kun on iso, niin tarvitsee työvoimia ja järjestyksen pitäjää, eikä se vanhankaan miehen ole hauska yksinään olla. Tarvitsee hänkin jonkun, joka pitää parempaa huolta hänestä. Nuoret näkyvät aina vain käyvän välinpitämättömiksi. Hyvin oli alkanut jo viimeiseltä elämä ikävältä tuntua. Sentähden piti ruveta uutta eukkoa ajattelemaan. Ja tämä Kaisa Kuivalainen kun on toimen ihminen ja lupasi hänelle tulla, niin sehän selvintä on mennä yhteen ja hoitaa asioita.

— Kahdeksan markkaa lähtee yhteensä kaikista, sanoi apulainen keskeyttäen ukon jokellusta.

Pekka Haapalainen alkoi lukea rahoja. Hän pani pöydälle yksitellen kolme viisimarkkaista ja lisäsi kukkarostaan hitaasti kaivellen vielä useita markan rahoja. — Paljonkos siinä jo on, kysäsi hän lukien uudelleen.

— Jo tässä on yli tarpeenkin, lausui apulainen tuskin voiden olla nauruun purskahtamatta huomattuaan, ettei ukko enää saa selkoa rahoistaan.

— Jokos niitä riittää? 

— Siunatkoon Jumala nyt teidän aijottua avioliittoanne, toivotti apulainen kätellen heitä.

— Siunatkoon vain, tuumasi Pekka ukko levollisesti.

Otettuaan jäähyväiset ja mentyään eteiseen kääntyi hän vielä takaisin ja aukasi oven lisätäkseen: 

— Ja kyllähän se siunaakin.