Nojautuen Piia Einosen ja muiden artikkeliin Leipä taivalten takana. Liikkuminen 1800-luvun alun Suomessa kirja jatkaa 1700-luvulta tuttua tarinaa yhtenäisen lainsäädännön puutteesta ja jossain määrin eriytyneistä paikallisista käytännöistä. Edelliseltä vuosisadaltakin varmasti löytyisi myös liikkumiseen liittyviä todistuksia, joissa joko kerrottiin päättyneen työsuhteen myötä syntyneestä liikkumisvapaudesta tai vanhempien antamasta luvasta lähteä kotoa.
Kuten aiemminkin, liikkeelle lähdettiin usein (tai usemmiten) pelkän papilta saadun todistuksen kanssa. Haara ja Lehmuskallio kirjoittavat jälleen Einoseen ym. viitaten:
Itse passi oli tuohon aikaan pelkkä matkustusasiakirja. Passi oli todistus siitä, että sen haltija oli esteetön matkustamaan, ja eräänlainen suosituskirje, jolla ei ollut erityisasemaa verrattaessa vaikkapa papintodistukseen. Passi ei myöskään yksin riittänyt osoittamaan haltijansa henkilöllisyyttä. Suurruhtinaskunnan sisällä matkustettaessa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa ei riittänyt liikkumiseen oikeuttava sisämaan passi, vaan mukana piti olla muita todistuksia siitä, kuka oli, mistä tuli, mihin oli menossa, mitä varten sekä oliko elänyt kunniallista elämää.(s. 15)Kirjan kuvituksena on nimismiespiirin arkistoista löytyneitä yksityishenkilöiden todistuksia vapaudesta työnhakuun (s. 14,16). Ainoa esimerkki 1800-luvun sisäisestä passista on sivulla 128 ja kuvatekstiä lainaten "Vuonna 1865 myönnetty ruotsinkielinen sisämaan passi muistuttaa käsinkirjoitettua kirjettä, mutta siinä käytetään varsin vakiintunutta sanamuotoilua.[...] Vahasinettiä käytettiin herättämään kunnioitusta vastaanottajassa, mutta se oli suhteellisen helppoa siirtää toiseen dokumenttiin."
Kokoon saadut tiedot eivät luo kuvaa siitä, että passeja olisi Suomen sisällä laajasti käytetty. Vaikka sivulla 117 todetaan, että
Passeissa ainakin jo 1800-luvun alkupuolella näkyvät numeroinnit viittaavat rekistereihin, jotka kuvastavat tiedonkeruun systemaattisuutta. Toisaalta esimerkiksi joistakin vihkomuotoisista 1800-luvun lopulla myönnetyistä passeista numerointi puuttui, vaikka numeroinnille oli painettu paikka passiin. Myönnetyistä työpasseista, merimiespasseista ja matkapasseista sekä niiden näyttämisestä viranomaisille pidettiin paikallisia luedtteloita. Kansallisarkiston kokoelmiin sisältyy tällaisia paikallisia listoja 1800-luvulta 1900-luvun alkukymmenille lääninhallitusten ja nimismiespiirien arkistoissa.Sivun 48 (ja museon Instagramista kopsattu) esimerkki ulkomaanpassista vuodelta 1824 näyttää koko lailla samalta kuin 1700-luvun painetuille lomakkeille kirjoitetut sisäiset passit. Esimerkistä todetaan, että siinä "on sinetillä kiinnitetyn paperiliepeen alla paikka syntymäpaikkakunnalle, fyysisille tuntomerkeille sekä nimikirjoitukselle, mutta niitä ei ole täydennetty". Myöntäjän allekirjoitus oli sen sijaan paikallaan ja sivulla 95 todetaan, että "Passien rooli oli diplomaattisessa viestinnässä viranomaisten välillä. Niinpä passin myöntäjän nimeäminen oli tärkeämpää kuin passin kantajan henkilöllisyys." Tätä kuvittanut ulkomaanpassi vuodelta 1863 oli edeltäjäänsä hieman modernimpi mutta olennaisesti sama eli passin saajasta kerrottiin vain nimi. Esimerkissä vuodelta 1878 tähän oli lisätty titteli ja kotipaikkakunta (s. 104, 106-109). Myöskään esimerkissä vuodelta 1882 ei kerrota enempää (s. 130-132).
5 kommenttia:
Minulla on tapaus, jossa veljekset menivät Suomesta Venjoelle Venäjälle ilman passia ja siten he merkittiin lähtö seurakuntaansa Venäjällä olevaksi henkilöksi, mutta eivät olleet Venjoen kirkonkirjoihin merkittyjä, joten toisen veljeksen mennessä avioliittoon merkittiin vihkimätieto vain vaimon asuin seurakunnan kirjoihin, mutta poistettiin kirkonkirjoista, kun hän muutti miehensä asuin paikkakunnalle, eli oliko hän miehensä mukana suomesta oleva venäjällä asuva, kun hän kuitenkin asui koko ikänsä venäjällä Inkerinalueella. Yhteys oli Suomen alueelle vain vanhempien esivanhempien asuminen Suomessa, sekä aviomiehen Suomesta muuttaminen Venjoelle Inkeriin.
Lueskelin juuri Suomen Poliisilaitos-lehden vuosikertaa 1921 ja törmäsin aritkkeliin jossa kerrotaan passista seuraavaa (pahoittelen jos on toistoa):
"Aina 1800-luvun keskivaiheille saakka voimassaolleiden säännösten mukaisesti tuli sen, joka halusi matkustaa sen läänin ulkopuolelle, jossa hänellä oli asuntonsa, hankkia asuntolääninsä maaherralta matkapassi. Kuitenkin oli myöskin maistraatti oikeutettu antamaan tällaisen matkapassin kaupungin porvareille ja heidän palkollisilleen; ja maalaisrahvaaseen kuuluvat olivat oikeutetut tällaisia matkoja varten käyttämään seurakunnan papiston tai asianomaisen kruununpulvelijan antamia todistuksia. Vieläkin ankarammat olivat säännökset, joilla järjestettiin irtolaisiksi katsottavien henkilöiden matkustamisoikeutta. V:n 1865 irtolaisasetus kielsi näet nimenomaan tällaiselta henkilöltä oikeuden poistua omasta kunmastaankaan ilman matkakirjaa, joka oli hankittava kruununpalvelijailta tahi kunnalliselta irtolaisten kaitsijamieheltä.
Käytännössä supistui kuitenkin passien vaatiminen omassa maassa liikkuvilta ainoastaan ruumiillisella työllä elävään kansaluokkaan; ja niinpä annettiinkin K. J:ssa 17 päivältä maaliskuuta 1879 uusia säännöksiä, jotka rajoitettiin koskemaan ainoastaan työnhakijoita. Nämät oikeutettiin saamaan työkirjan poliisiviranomaiselta. Irtolaisiin nähden jäivät vielä ylläkosketellut 1865 v. irtolaisasetuksen säännökset voimaan, kunnes irtolaisasetuksella 2 päivältä huhtikuuta 1883 nekin kumottiin, jolloin viimeinenkin jäännös omassa maassa kulkijain passivelvollisuudestä hävisi lainsäädännöstämme.
Tällä kannalla oli lainsäädäntömme aina v. 1918 puoliväliin saakka, jolloin kapinan kukistamista seuranneiden poikkeusaikojen takia julkaistiin 14 päivänä kesäkuuta 1918 asetus matkatodistuksista, jolla passipakko omassa maassakin liikkuville saatettiin voimaan. Asetuksen 1 §:n mukaan oli nimittäin matkustamista varten kotimaassa jokaisen 15 vuotta täyttäneen Suomen kansalaisen varustauduttava matkatodistuksella, jonka oli antanut sen paikkakunnan poliisiviranomainen, missä hakijalla oli asuntonsa ja kotonsa. Tämä passipakko kotimaassa liikkuville uudistettiin sitten asetuksella 23 päivältä toukokuuta 1919, joka asetus sisälsi samansuuntaisia määräyksiä kuin edellinenkin, kunnes, sittenkun 17 päivänä heinäkuuta 1919 annetussa Hallitusmuodossa Suomen kansalaisille oli turvattu oikeus vapaasti täällä valita asuinpaikkansa ja kulkea paikkakunnasta toiseen, asetuksessa 18 p:ltä heinäkuuta 1919 henkilötodistuksista siirryttiin legitimatioonisysteemin (henkilöllisyyttä osoittavien todistusten) kannalle. Jokaisen 15 vuotta täyttäneen Suomen kansalaisen, joka oleskeli tahi liikkui sen paikkakunnan ulkopuolella, jossa hänellä oli asunto ja kotipaikka, tuli tämän asetuksen mukaan olla varustettu asuntopaikkakunnan poliisiviranomaisen antamalla henkilötodistuksella. Henkilötodistuksena voitiin käyttää myöskin matkatodistusta, passia ulkomaanmatkaa varten ja ehdollisesti vapaaksi päästetyn vapauspassia.
Tämäkin asetus kumottiin kuitenkin jo 23 päivänä heinäkuuta 1920 annetulla asetuksella."
Liikkumisvapautta omassa maassa koskevista säännöksistä.
Poliisilehdelle kirj. varalääninsihteeri Y. Kopponen.
Suomen poliisilehti 25.02.1921 no 4, s. 59.
Kiitos Ainur, tuo ei ole osunut vanhoihin hakuihini. Irtolaisuutta en tuonut tähän tekstiin, vaikka se olisi kyllä teemaan kuulunut.
Kiitos blogista ja keskustelusta! Etsin täsmätietoa isoisäni äidinäidistä Fredrikasta (1827-1900), joka jäi leskeksi 51-vuotiaana vuonna 1978 Ruovedellä asuessaan. Aluksi asiat olivat hänellä hyvin, työpaikka ja asunto kunnossa. Kunnes vuonna 1886 tilanne muuttui. Sekä asunto että työpaikka menivät alta pois 59-vuotiaana. Asiakirjojen ja kirjeiden mukaan hän alkoi kulkea Ruoveden, Valkealan ja Vampulan väliä kahdessa läänissä, kolmessa maakunnassa. Ensimmäisessä paikassa hän vieraili kasvattilasten luona, toisessa poikansa isännöimässä kanttorilassa ja kolmannessa veljensä pappilassa. Tätä
epävarmuuden aikaa kesti yli kymmenen vuotta. Hänen kirkonkirjansa pysyivät koko ajan Ruovedellä, mutta viimeiset ajat
hän asui Vampulassa. Perukirjasta näkyy, miten veli otti kuolinpesästä säädetyn elatusavun itselleen.
Etsin tietoa tähän kysymykseen: tarvitsiko leskirouva Fredrika asiakirjoja/matkustuslupia?
Timo Siukonen
Toivakka
Lähetä kommentti