Kokkolan ukko Perlgren

Kokkolan Perlgrenien joukko on pieni, mutta yksi heistä jäi kaupungissa muistiin. Ensimmäinen oli Brita Maria, joka oli syntynyt Pyhäjoella 26.2.1795 itselliselle Matti Pelkoselle ja tämän vaimolle Anna Iisakintytär Kirkkoluodolle. Hän synnytti Pelkosena ja naimattomana 19.9.1825 Wilhelm-pojan Kokkolan maaseurakunnassa. Muutti Perlgreninä vuonna 1829 piiaksi Kruunupyyhyn, josta puolestaan lähti jo seuraavana vuonna Kokkolaan takaisin (RK Kronoby 1825-31 s. 260, RK Kokkola 1831-39 ja 1855-62).

Johan Knutson: Näkymä Kokkolaan. Museovirasto. CC BY 4.0

Jälkimmäisessä rippikirjoista Brita Maria on merkitty rutiköyhänä samaan talouteen kuin merimieheksi ryhtynyt poikansa, joka oli sairaalloinen. Tämä oli mennyt 3.12.1848 naimisiin ja saanut 19.2.1856 Alexandra-tyttären. Äiti Brita kuoli 3.7.1855, vaimo 2.8.1858 ja tytär syksyllä 1860. Wilhelmin kohdalla on siirto- tai muuttomerkintä, mutta hänet on merkitty seuraavaankin rippikirjaan ja sitä seuraavaan, jonka merkinnästä saa melkein selväksi, että hän oli menettänyt viisi sormeaan, mahdollisesti yhdestä ja samasta kädestä. Hän kuoli tammikuussa 1893 ja vaikka kaikissa rippikirjoissa hän oli merimies tai entinen merimies, niin haudattujen listoissa entinen pyroteknikko eli ilotulitusten tekijä.

Tämän Wilhelm Perlgrenin "täytyy" olla kotiseutuaineistossa ajoittamatta mainittu ""taiteilija" Perlgren, jonka elämänkertomuksista lyhyempi esitettiin yhdestä, pitempi kahdesta kopekasta, ja jotka päättyivät kuperkeikkaan."

Pidempi kuvaus omalaatuisesta Kokkolan Perlgrenistä sisältyy Tampereen uutisissa 4.12., 6.12., 9.12. ja 13.12.1890 julkaistuun tarinaan Kalle Stenfeltin seikkailut, jota väitetään 23-vuotiaan tekijän omaelämäkerralliseksi käsikirjoitukseksi, joka on ruotsista suomennettu. Mahdollisesti kuvatut kouluvuodet Kokkolassa siis ajoittuisivat 1870- ja 1880-luvun vaihteeseen, jolloin Wilhelm oli viisikymppinen.

"Kalle Stenfeltin" mukaan

"Kun olin lapsi, puhuin kuin lapsi ja mulla oli lapselliset ajatukset." Niin oli ukko Perlgren vainajalla tapana lausua. Perlgren oli, näettekös, vanha hupeltunut merimies Kokkolassa, joka elätti itseään näyttämällä ihmisille mekaanillista vaunuansa, pientä nukkivaunua, joka pyöri itsestään ympäri rautapellillä, kun oli vetänyt sen vireille avaimella. Ja vaunu oli varustettu savutorvella, johon Perlgren, tuo vanha lurjus, tavallisesti pisii palavan taulapalasen, jotta näyttäisi siltä kuin muka vaunu kävisi höyryllä. [...] 

Hän onkin jo aikoja sitten kuollut. [...] Hän oli siivo ukko, Perlgren nimittäin. Hän näytti minulle usein mekaanillista vaunuansa ilmaiseksi ja kertoi mulle paljon juttuja merielämästään, vaikkapa ukko nahjus kyllä kovasti valhetteli. Niinpä hän kerran esim. kerskaili nähneensä Balaklavassa, joka kuuluu olevan jommoinenkin satama Mustassa meressä, niin paljon kaloja, ett'ei niiltä vesi näkynyt. (Perlgren ei pannut aivan omiansa. Semmoista on todellakin tapahtunut. Suomentajan muist.) Ja samaten hän väitti järkähtämättömäksi todeksi että suurissa valtamerissä on kaloja, jotka osaavat lentää; mikä tietysti on ilmeistä valetta. (Lukija huomaa ett'ei hra Stenfelt juuri ole mikään eläintieteen tuntija. Suomentajan muist.) 

Suomentajan muistutusten jatkoksi voi lisätä, että kirjoittaja ei tiennyt, että lapsuuden tuttava oli edelleen elossa.