Miksi saan itseäni kutsua?

1) Sunnuntaina iski identiteettikriisi. FB-ryhmässä Harrastuksena sukututkimus esitettin avauksena ajatus, että sana sukututkija pitäisi varata niille, jotka ovat ammattilaisia eli ansaitsevat tutkimuksella rahaa. Enpä ollut moista ikinä kuullut, mistä todistaa esimerkiksi blogilleni 12 vuotta sitten (vuosipäivä oli ja meni viime viikolla) valitsemani nimi. Ja kuvakavalkaadia "Miten sukututkija nähdään" kootessani en todellakaan ajatellut ammattisukututkijoita.

Keskustelusta kävi ilmi, että jotkut olivat toista mieltä. "Harrastaja mielestäni, jos ei ole "ammatti"." Oli harrastelijoita, sukututkailijoita, sukuharrastajia, sukututkimuksen harrastajia. Jopa 40 vuotta tutkinut ja päteväksi tietämäni henkilö halusi pitäytyä sukuharrastelijana.

Olen perin hämmentynyt. Mutta ehkäpä olen löytänyt selityksen vuosien varrella saamilleni toimeksiantotiedusteluille.

2) Sanaa historiantutkijahan olen yrittänyt, heti kun asiasta jotain ymmärsin, varoa käyttämästä itsestäni. Klassikkoaiheesta kiinnostuneille: Ite tehty (13.8.2010), Vielä kerran rajanvetoja (16.9.2010), Elämäntapahistorioitsija kommentoi (20.9.2012), Jankkausta historiantutkimuksen ammattilaisuudesta (20.8.2013), ITE-historiantutkijoista, taas (6.10.2013). (Teemaa on tuoreemmissakin jutuissa, mutta muun ohessa.)

Eli oli helpotus, kun Suomen tietokirjailijat joitakin vuosia sitten hyväksyi hakemukseni, jonka mukana piti lähettää kirjojakin. Kun yhdistys on sitä vaikutusvaltaisempi, mitä enemmän sillä on jäseniä ja jäsenmaksuillakin lienee taloudellista merkitystä, ei sihti todennäköisesti ole kovin tiheä. Kovin ylpeänä en siis ole tietokirjailijaksi esittäytynyt, mutta onpahan ulkopuolisen tahon antama leima.

3) Hätäisesti ajateltuna voisi luulla tittelitilanteen ensi vuonna helpottuvan. Mutta ei, sillä jatko-opiskelijoiden kipuilua nimityksestään olen nähnyt verkossa jo vuosia. Jargonian pääkirjoituksessa Matti Roitto ja Petteri Impola tosin väittävät, että "Dosentti-nimikettä vähemmän on taitettu peistä nuorempien tutkijoiden nimikkeistä". Jatkavat sitten:

Yleisimmät termit, joilla esimerkiksi väitöskirjan tekijöitä yhä kuvataan useissa tiedeyhteisöissä ovat tohtorikoulutettava, jatko-opiskelija, joskus tohtoriopiskelija. Muun muassa Tieteentekijöiden liitto ja sen Nuorempien tutkijoiden työryhmä (NUTU) ovat kritisoineet ”koulutettaviin” ja ”opiskelijoihin” viittaavien nimikkeiden käyttöä ja syystä, kun kyseessä on aktiivinen, akateemista väitöstutkimusta tekevä henkilö. Koulutettava ja opiskelija ovat käsitteinä passiivisempia. Laajemmalle yleisölle asiaan puuttumispyrkimykset ja sen esillä pitäminen eivät ole oikein avautuneet, eikä tohtorikoulutettava nimikkeeseen liittyvää pejoratiivista arvolatausta ole välttämättä ymmärretty. 

Ja myöhemmin

Jatkossa J@rgonia noudattaakin kirjoittajien esittelyssä nimekkeiden osalta Tieteentekijöiden liiton antamaa suositusta. Lehden sivuilla ei tule enää näkymään ”koulutettavia” tai ”opiskelijoita”, vaan ”tutkijoita”. Nimekkeistä käyttöön otetaan suositusten mukaisesti nuorempi tutkija (early stage researcher), ja sen rinnalla voidaan käyttää myös nimikettä väitöskirjatutkija tai väitöstutkija. Käsitteinä ne ovat kuvaavia, ammatillisuutta painottavia ja arvoa antavia. 

4) Ehkäpä vielä nähdään päivä, jolloin esittäydyn historiantutkijana pelkäämättä, että tullaan lyömään lekalla päähän. Tai sitten ei.

5) Sanasta tutkija aloitettuani ja siihen vielä päädyttyäni on syytä ottaa esille vielä tuore Leena Malkin verkkoartikkeli Kuinka tunnistaa tutkija? Some-kuplassani se sai kritiikkiä yliopistokeskeisyydestä, mutta joukossa on pehmennyksiäkin:

Jos tutkijan nimeä ei löydy minkään yliopiston sivuilta eikä Google Scholarista löydy mitään merkittäviä hakutuloksia, niin on syytä epäillä, onko kyseessä akateemisesti suuntautunut tutkija. 

Kyseessä saattaa silti olla asiansa hyvin osaava tutkija. Tässä kohtaa on hyvä palata uudelleen Google-haun tuloksiin. Jos sieltä ei löydy linkkejä yliopiston sivuille, niin minne niitä löytyy? Missä henkilö on tai on ollut töissä? 

Tutkimustehtävissä työskenteleviä henkilöitä on paljon myös esimerkiksi ajatuspajoissa, tutkimuslaitoksissa ja julkisen sektorin yksiköissä. Monet heistä ovat erinomaisia aihepiirinsä asiantuntijoita.

Pääasiahan on työsuhde.

Kuva Uusi kuvalehti 18/1901, en tunnista tekijän signeerausta.