Perjantaiaamun historiantutkimuksen päivillä aloitin joukkoviestinnän parissa. Aluksi Satu Sorvali selosti artikkeliaan Onko syytä suuttua? Ärtymyksen ilmaisu 1890-luvun yleisönosastossa. SItten Joonas Tammela selitti pappien saarnoja yhteiskunnan rakentamisen välineinä 1790-1820 käsittelevän väitöstutkimuksensa lähtökohtia. Jani Alatalo taas oli hakemassa Hesareista mielikuvia yläkoululaisista ja opettajista.
Tammelan esityksestä on muistiinpanoissani "Saarnastuoli aikansa paikallisyhteisön merkittävin ja ainoa poliittisen kasvatuksen väylä" varustettuna kommentillani "usko ylhäältä alas vaikutuksesta". Sama mietitytti Alatalon projektissa. Kuten hän itsekin totesi, on koulusta kaikilla omat kokemusperäiset näkemykset ja niitä jaetaan usein tuttavien kesken. Missä määrin sanomalehdellä on vaikutusta? Vain silloin kun se vahvistaa jo olemassaolevaa mielipidettä? Onko vain nykyajan ilmiö, että viestintä menee helpoiten perille vertaiskommunikaatiossa? Mikä on auktoriteettiuskon ja -vaikutuksen todellinen historia?
Keynotessa (Heiner Fangerau) oli kyse, siitä mikä nähtiin luotettavana tietona, kun lääketiede "tieteistyi" 1800-luvun loppupuolella. Alettiin uskoa mittauksiin, lukuihin ja mahdollisimman tarkkoihin kuviiin (miel. valokuviin). Ja ilmeisesti kuviteltiin, että näin päästäisin eroon subjektiivisuudesta. Kirjoitin kommentiksi "vrt. Leopold von Ranke", mutta en tainnut saada läheskään kaikkea mahdollista esityksestä irti.
Lounaan jälkeen päädyin sessioon, jossa käsiteltiin Ruotsin ja Suomen historiantutkimuksen eroja kolmella alalla. Aluksi Katja Tikka selitti, että varhaisten kauppakomppanioiden tutkimus on 1800-luvulta alkaen kansallisista syistä jakautunut niin, että Suomessa on tarkasteltu tervaa, usein hyvinkin käytännönläheisesti ja paikallisesti, ja Ruotsissa kupari- ja rautakomppanioita sekä viime aikoina kolonialisminosteessa Afrikan kauppakomppaniaa.
Tikka kertoi löytäneensä 1800-luvun tutkimusta, joka on myöhemmin unohtunut, ja huomautti, että Google Scholar ei kata (iki)vanhoja tutkimuksia. Enpä tosiaan olisi kuvitellutkaan/odottanutkaan löytäväni sieltä "mitään". Haravoidessani taannoin Bender-kirjallisuutta taisin kyllä hinkata Google Booksia ja Hathi Trustia. Jos jossain on historiallinen bibliografia - joiden olemassaolosta keskusteluosiossa muistutettiin - jossa on vastaava lista niin olen jokseenkin yllättynyt.
Seuraavaksi Sami Sarviaho puhui Pohjoiskalotin valtiollisesta varhaishistoriasta ruotsalaisessa historiankirjoituksessa 1600- ja 1700-luvuilla. Vauhdissa oli vaikea pysyä mukana, mutta opin uutena sen, että saagojen käyttö historianlähteinä alkoi 1700-luvulla ja niitä käytettiin tuolloin myös pohjoiseen rajanvetoon, jossa tärkeänä kriteerinä tuntui olevan, kuka oli ehtinyt ekaksi saamelaisten verottajaksi. Lopuksi Petteri Norring selosti suurvalta-ajan valloitettujen alueiden erilaista käsittelyä historiankirjoituksessa. Kaikista kolmesta tulee varmasti mielenmkiintoiset artikkelit Historiallisen Aikakauskirjan teemanumeroon.
Melko niukka-antinen päivä loppui huippusessioon, sillä mikä olisi mielenkiintoisempaa kuin maataloushistoria? (Hämmästyttävän monet olivat kuitenkin valinneet toisen session.) Riitta Mäkisen alustus talonpojan käsitteestä oli niin monipuolinen, että kirjoitan siitä erillisen tekstin maanantaille.
Toinen puhuja oli Kirsi Laine, jonka väitöstutkimus Lounais-Suomen isojaoista toimijanäkökulmasta on valmistumaisillaan. Suureksi ilokseni yksi neljästä tutkimastaan paikkakunnasta on Huittinen ja tarkistin vielä session jälkeen, että Kauvatsa on mukana. Jees!
Laineen lähteinä ovat isojakotoimitusten pöytäkirjat, joista on tavoitettavissa se, mitä talolliset piytivät tärkeänä. Esityksessään Laine keskittyi aitaukseen ja laiduntamiseen. Ennen isojakoa yhteisiä vainioita kiersi yksi ainoa aita, joka tehtiin ja huollettiin yhteistyönä. Laine oli laskenut, että laadukkaan riukuaidan tekoon meni 9 päivää per 100 matriä ja 600 nuorta puuta. Niinpä ei ollut pikkujuttu, että isojaon perusratkaisussa jokaiselle olisi syntynyt yksi tai useampi peltomaa, joiden aitaus piti hoitaa omin voimin.
Laine valaisi kahdella esimerkillä sitä, että päätyminen erillisiin peltoihin tai pitäytyminen yhteisessä, ei seurannut suoraan peltojen sijainnista. Toisessa esimerkissä kylässä kaikki olivat niin riidoissa keskenään, että selvästä omasta hyvästäkin oltiin valmiita luopumaan, kunhan päästäisiin kaikesta yhteistyöstä.
Laiduntamisessa tehokkain tapa oli lähettää koko kylän lehmät paimenen kanssa metsään. Kun metsä ei ollut enää yhteistä, järjestelystä oli sovittava erikseen. Jos joku halusi irrottautua yhteistyöstä, lehmiä ei enää hänen metsäänsä voinut viedä.
Keskustelussa huomautettiin, että isojako on erilainen eri puolilla Suomea ja prosessi kesti pari sataa vuotta. On siis harhaanjohtavaa , oppikirjojen tapaan, kuvata sitä parilla ideaaliesimerkkillä. Ja ilmiselvästi isojaon pöytäkirjaan kannattaa tutustua omien tutkimuskohteiden osalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti