Historiantutkimuksen päivät päättyivät osaltani varsin digitaalisesti. Aamulla istuin sessiossa, jonka aloitti Mila Oiva kertomalla 1800-luvun sanomalehdistä paljastuvasta Lajos Kossuthin julkisuuskuvasta. Sen yllätys tutkijoille olivat mainokset Kossuth-hatuista, joilla löytyneiden kuvien perusteella ei ole mitään tekemistä Unkarin epäonnistuneen vapaustaisteilijan käyttämän mallin kanssa. (Oliko Garibaldilla oikeasti Garibaldi-paita?)
Oiva mainitsi kaikkien käytettävissä olevat suomalaisten sanomalehtien uudelleenkäyttöklusterit, joihin tutustuminen on jäänyt osaltani tekemättä. Projektin käyttämästä Chronicling America -sanomalehtikannasta taas tuli mieleen, etten ole koskaan selvittänyt, millä periaatteella siihen on lehdet valittu. Tarpeisiini kun on riittänyt jos jotain löytyy.
Hannu Salmi puolestaan selosti käsitteiden louhintaa sanomalehtiaineistosta. Olemassa on ohjelmisto, jolla pääsee hakemaan jonkun sanan kanssa esiintyviä sanoja yli ajan. Sellainen kun olisi yleisessä käytössä...
Viimeisenä sessiossa puhui Jani Marjanen, joka oli hyödyntänyt digitoituja aineistoja ihan tavalliseen tapaan sanahauin etsien "...olkaamme siis suomalaisia" fraasin muuntumista ja leviämistä. Hän oli onnistunut löytämään aiempaa varhaisemman esiintymän vuodelta 1860, mutta vielä mielenkiintoisempaa oli muutos, jossa alkuperäisestä ajatuksesta putosi sana "enää" kohdasta "ruotsalaisia emme ole". Keskustelussa huomautettiin, että mahdollisesti jo 1820-luvulle periytyvän ajatuksen "me" ei välttämättä ollut koko kansa, vaan ehkä joku huomattavasti pienempi ja eliittinen ryhmä.
Kolmas kerta toden sanoo ja päivän keynote oli todella antoisa. Gunlög Fur selosti Ruotsissa parhaillaan korkeimpaan oikeuteen viedyn maankäyttöoikeustapauksen myötä ajankohtaista aihetta eli ruotsalaisten ja saamelaisten suhteita. Minähän olen mielestäni ollut aiheesta jotain tietävä, mutta hämmentyneenä katsoin niinkin perusasiaa kuin 1700-luvun karttaa lapinmaista. Väitän, etten ole näistä rajoista koskaan kuullut.
Mielummin olisin ollut kuulematta, että "köyhät suomalaiset" muuttivat uudisasukkaiksi Lappiin ja maiden lisäksi varastivat välillä varastoistakin. Tässä kohtaa taidettiin olla vielä 1600-luvulla, jolloin Furin mukaan oikeustapaukset todistavat siitä, että mailla oli omistajansa, joille piti maksaa korvaus esim. metsästyksestä. Vuosisadan aikana alkoi integrointipolitiikka, joka kaiken muun surkean lisäksi huononsi naisten asemaa näiden menettäessä aiemman tasa-arvoisen perintöoikeuden ja muutakin omistusoikeuttaan.
Saamelaisten oikeutta maahansa alettiin tosissaan heikentää 1700-luvun lopulla. Siitä alettiin puhua etuoikeutena eikä oikeutena. Fur kertoi esimerkin, jossa verojen maksunkin merkitys mitätöitiin tarkoitushakuisena tekona. Paljon muutakin tuli esiin, mutta ehkä minun on parasta odottaa kirjastosta kirjaa Vastatuuleen ja tarkistaa ymmärränkö edes Suomessa tapahtuneen.
Saamelaisten parista palasin digitaalisuuteen parlamenttipapereiden muodossa. Pasi Ihalainen esitti suunnilleen saman kuin kesäkuun Kustaa Vaasa -seminaarissa. Tuolloin ihmettelin, että onko eduskuntapuheen analyysillä jotain virkaa. Tällä kertaa meni paremmin jakeluun, että ei tarvitse miettiä sitä, oliko puheella vaikutusta, vaan sitä voi tutkia esittävänä puheena, jossa kohtaa erilaiset mielipiteet kansainvälisesti vertailukelpoisella tavalla.
Matti La Melan tutkimusta olen viimeksi "tukenut" kesällä lähettämällä yhdestä Pohjanmaan paikallismuseosta kuvan puolukkaviskurista. Marjanpoiminta kun ollut yksi tapa, jolla La Mela on lähestynyt jokamiehenoikeuden historiaa. Tällä kertaa hän selitti miten suomalaisista digitoiduista eduskunnan pöytäkirjoista irtoaa tietoa.
Ilokseni kuulin, että käynnissä on projekti, jolla ihan yleisestikin ollaan parantamassa aineiston käytettävyyttä m.m. rikastamalla sitä linkitetyllä datalla. Tosin itse kaipasin avioliiton ikärajoja setviessäni "ihan vaan" sitä, että voisi tehokkaasti käydä läpi kaikki johonkin lain muutokseen liittyvät keskustelut. Ihalainen kehui ruotsalaista ratkaisua, mutta minä olen tainnut katsoa siitä tähän mennessä väärää puolta eli 1800-lukua edeltävää.
Digitoinnin yhteydessä usein mainitaan materiaalisuuden menetys. Tämä pulpahti mielenkiintoisesti keskustelussa esiin, kun La Melalta kysyttiin syytä 1920-luvun huomattavan huonoon OCR-laatuun. Se oli jäljitettävissä ohueen ja ehkä muutenkin huonoon paperiin, joka puolestaan oli ajan taloudellisen tilanteen tulosta.
Oikein mukavasti sujuneet päivät saivat kertakaikkiaan positiivisen lopun, kun bussipysäkillä seisoessa tuttavani sattui mainitsemaan, että opiskeluaikanaan blogitekstejäni oli mainittu "usein". Aina kiva kuulla, että jossain tekstissä on ollut jotain jakamisen arvoista. Motivoi hakkaamaan tämänkin tekstin hotellin aulassa ennen kuuden tunnin junamatkaa. Tosin ensisijainen syyhän näihin rapsoihin on yritys painaa asioita omaan mieleeni. Ja toimivat muistin korvikkeina, kun niin ei kuitenkaan tapahdu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti