Suomalaisuus, kolme näkökulmaa

1) Kun Jani Marjasen HiTu-esitys oli vielä hyvässä muistissa, tuli eteeni otsikko Olkaamme siis suomalaisia! (ketkä ”me”?). Tässä me-kyseenalaistuksessa ei ollut kyse sitaatin alkuperäisestä kontekstista vaan siitä nykyisestä, jossa jotkut kuvittelevat voivansa keksiä suomalaisuuden määritelmän, joka erottelee vain "oikeat".

Oikeusgeneetikko Jukka U. Palo huomauttaa tekstissään, että DNA-testifirmojen "suomalaisuus" on vertailua nykypopulaatioon, josta poiminnat on tehty erilaisin säännöin.

Mikä olisi testatun henkilön perimän samankaltaisuusprosentti aikaisempien vuosisatojen suomalaisiin? Kysymykseen on mahdoton vastata, mutta on selvää, että vastaus olisi jotain muuta kuin ”98,3%”. Esimerkiksi pian julkaistava (Översti et al. 2019, Scientific Reports, painossa) muinaisen mitokondrio-DNA:n muuntelun kartoitus viittaa siihen, että vielä n. 1200-luvulla Suomen alueella eli ainakin kolme toisiinsa liiemmälti sekoittumatonta ryhmää. Mikä näistä on ollut niitä suomalaisia? Ei mikään ja kaikki – nykyisten suomalaisten perimä on sekoitus kaikkien näiden eri ryhmien (ja myöhemmin tulleiden ryhmien/yksilöiden) perimästä. Sekoittuminen on pitkä, osittain sattumanvarainen prosessi, ja ”suomalainen perimä” on muuttunut jatkuvasti läpi vuosisatojen.

2) Tätä artikkelia enemmän verkossa kommentoitiin Ylen julkaisemaa juttua "etnonationalisti"pariskunnasta. Siinä esiintyy DNA:ta vanhempi, yleensä Nürnbergin lakeihin (1935) yhdistetty määritelmä: "Pääsääntönä on, että ihmisen pitää olla kolme neljäsosaa perimältään suomalainen, eli isovanhemmista kolme neljästä." En ole perehtynyt säännön soveltamiseen Natsi-Saksassa, mutta varmastikaan sitä ei tehty rekurssiivisesti, vaikka loogisesti se olisi välttämätöntä.

Ehkä siis hätäilin paljastaessani vuonna 2010, etten ole 100%:sti suomalainen ja odottaessani vaalien jälkeistä muuttokäskyä. Todennäköisesti huolellisemmalla tarkastelulla olisin huomannut sekä saksalaisen että ruotsalaisen aineksen tulleen vuosisatojen varrella "tarpeeksi" laimennetuksi geeneillä, joiden maahanmuuttoasiakirjoja Suomeen ei koskaan kirjoitettu.

3) Mutta ehkä haluan nimenomaan identifioitua noihin 1600- ja 1700-luvulla eläneisiin esivanhempiin? Vadelmavenepakolaisen tapaan tarttua mahdollisuuteen nimenomaan olla muuta(kin) kuin suomalainen? Monet suvuthan mielellään määrittelevät itsensä esimerkiksi saksalaisiksi yhden mieslinjan päässä olevan Pohjolaan hairahtuneen yksilön takia.

Vastaavasti yhteen esi-isään on takerruttu, kun suvusta on pitänyt saada "suomalainen". Lukiessani tuoreesta SLS:n julkaisusta Petri Karosen artikkelia Anders Chydeniuksesta huomioni kiinnitti lainaus E. G. Palménilta: "Suku Chydenius, nimen vieraasta muodosta huolimatta [oli] aivan suomalainen”. "Aivan suomalainen"? Ilmeisesti Palmén on käyttänyt suvun määritelmänä mieslinjaa, joka Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan alkaa varsin myöhään Varsinais-Suomesta. Tarkkaa lokaatiota ei tunneta, joten suomenkielisyyden astetta ja ruotsalaisten sukujuurien määrää on mahdoton arvioda. Sen sijaan on varmaa, että tämän miehen vaimon juurissa oli sekä varsinaisruotsalaista että saksalaista ainesta (ks. kirjani Flachsenius, muistiinpanoja).

Kuva kirjasta "Little folks in Busy-land" (1916)