Leukumavaara oli yhdistänyt hautausmaihin kolme trendikästä käsitettä: näkymätön kulttuuriperintö, muistin paikka ja dark tourism. Luennon aikana käkistelin ensimmäistä, sillä puhe oli säätyläisten hautauskulttuurista noin 1850-1950 - siitä, josta on jäänyt ne muistomerkit, joista puhuttiin. Tämä oli se hautaumaakulttuuri, joka oli sittemmin "muuttunut", mutta sanaakaan ei sanottu siitä, että se oli ajallisesti rajattu ja useimmilla maaseudun hautausmailla on satoja vuosia näkymätöntä kulttuurihistoriaa hautoina, joista ei ole enää mitään merkkiä.
Mutta toisaalta oli puhe myös aidosti näkymättömästä ja suurelta osin kadonneesta kulttuuriperinnöstä: siitä mitä haudoilla on tehty. (KuvaVelikulta 14/1909)
Enimmäkseen Leukumaavaara puhui muistomerkeistä. Siitä miten ne tuhoutuvat olosuhteiden armoilla tai tuhotaan haltijattomina. Miten muistomerkit eivät enää näytä siltä kuin ne näyttivät uusina tai muuten "ennen". Omat kysymykseni: Pitäisikö hautausmaan siis olla ulkoilmamuseo: näin ennen vanhaan haudattiin ihmisiä? Vai elävä tila, joka on yhteisön hautapaikka jatkossakin?
Onko meissä jotain vikaa, kun muistelemme nykyään edesmenneitä muualla kuin hautausmaalla? Onko oleellisempaa ihailla ja tutkia I. K. Inhan valokuvia ja tekstejä vai säilyttää hänen hautapaikkansa? (Ihailtavasti kuulemma joku hyväntekijä maksoi hoidosta 10 vuodeksi, minkä jälkeen se on taas vaarassa hävitä.)
Leukumavaaran esimerkeissä kosketti Topeliuksen kahden nuorena kuolleen lapsen haudat. Heistä Topelius oli kirjoittanut ja heitä surrut. Konkreettinen jäänne sekä lasten että heidän perheensä elämästä, mutta ei enää sitä, mitä se on alunperin ollut. Ulkoisesti eikä sisäisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti