Amatöörin ajatuksia

Tähän viikkoon ehti mahtumaan lyhyt mutta reipas keskustelu sanan amatööri merkityksestä (paikallis)historian tutkimisessa. Siihen osui jatkoksi eilinen Vesa Haapalan puheenvuoro Helsingin yliopiston Studia Generaliassa.

Hän kertoi runokokoelmansa kirjoittamisesta. Perin analyyttisesti. Mikä oli omallaan tavallaan mielenkiintoista. Kuten sekin, että hänen ensimmäinen kokoelmansa kuvaa Vantaanjokea historiallisena paikkana. (Mistä enemmän kun olen lukenut / yrittänyt lukea kyseisen kirjan.)

Mutta takerruin siihen, miten Haapala esityksessään (ohi mennen) erotteli ammattilaiset ja harrastajat. SukuForumilla olimme (harrastajien kesken) tulleet siihen tulokseen, että amatööri voi olla yhtä kompetentti kuin ammattilainen; erona on palkanmaksu tai koulutus.

Haapala kuitenkin sanoi suoraan, ettei runoilla (todennäköisesti) kukaan Suomessa elä. Ja tutkintoa ei (tietääkseni) ole. Joten tiedustelin kyselyosuudessa, mikä hänen silmissään erottaa sitten runon kirjoittamisen ammattilaisen harrastajasta. Hetken kierreltyään Haapala vastasi: "kustantamon julkaisukynnyksen ylittäminen, institutionaalisen leiman saaminen". Eli vähän niinkuin entisajan kiltaan pääsy. Vain harvat ja valitut.

Ja lisäksi todellakin vain suurien kustantamojen valitut. Haapala nimittäin kategorisoi (arvolatauksella) julkaisukanavat kolmeen ryhmään, joista keskimmäiseen mahtuivat niin pienet kustantamot, omakustanteet kuin verkkosivutkin. Yksi ja sama, jos kerran kyseessä ei ole Otava tai WSOY.

Mikä on yksi tapa ajatella. Ei lukijalähtöinen, mutta ihan rationaalinen tapa. Niille, jotka leimoista pitävät tai niitä kaipaavat. (Itselläni epätoivoinen vierotusyritys edelleen käynnissä.)

(Samassa tilaisuudessa puhui Touko Siltala kustantajan näkökulmasta. Hän kuvasi runoblogeja ja sivustoja "ghetoksi", joka jää suuren yleisön ja keskustelun ulkopuolelle. Olisi voinut löytää vähemmän negatiivisen sanan? Erämaakylä? Siellä tosin vähän ihmisiä ja ghetossa enemmän kuin oikeasti mahtuu...)