Lähdeluettelosta löytyy

Toukokuussa lukemani Helena Kaksosen gradun lähdeluettelon kautta löysin Iris Tenhusen toimittaman kirjan Toisen tasavallan kirjallisuus. Keskustelua Pentinkulman päivillä 1978-1987. Siinä olikin useampia kiinnstavia kirjoituksia.

Matti Kuusi: Suomalainen huumori – onko sitä?

”Tarkemmin katsoen mitään suomalaista huumoria ei ole, ei ole koskaan ollutkaan. On ollut viipurilais-kannakselaista huumoria, joka on kaikkea muuta kuin hyökkäävää ja jähmeää. On Turun pualen huumoria: kersantti Hietasen ja presidentti Koiviston kuivaa jahkailevaa viisastelua. On pohojalaasta huumoria, Vaasan Jaakon ja Ilmari Turjan isoottelua: josta ei tykätä, se tapethan. On siinä välissä Nortamon raumalaisten merimiesten huumori. Idässä löhöttää huumorin savolainen suurvalta, ja Jumalan edessä me olemme kaikki savolaisia. Savosta pohjoiseen aukeaa synkkämielinen Kainuu ja Perä-Pohjola: Ilmari Kiannon. Pentti Haanpään ja Veikko Huovisen itkuinen tai helapäinen virnuilu. Kaikkein uloimpana napapiirin suunnassa on Erno Paasilinnan petsamolainen jurotus.

On pelkkä valtiollisen historian aiheuttama harhanäky, että me nimitämme tätä riitasointujen skaalaa suomalaiseksi huumoriksi.”

Heikki Ylikangas: Mielikuvitus kirjailijan ja historiantutkijan työssä

”Sotien jälkeen asenteet tässä suhteessa tiukkenivat.” ”Tyytyminen lähteiden orjalliseen selostamiseen riisti tutkimukselta sekä sen kiinteyden ja yhtenäisyyden, joka on välttämätön luotettavuudelle, että sen edellytyksen, jonka varassa tutkimuksia ylipäätään tehdään – asetetaan kysymyksiä ja annetaan niihin vastauksia.”

Viljo Rasila: Tavallisen ihmisen elämäkerta

”Olemme Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksella keränneet kirkonkirjojen avulla kaikkiaan yli 2000 sattumanvaraisesti valitun henkilön elämänkertatiedot. Kaikki henkilömme ovat paria poikkeusta lukuunottamatta tavallisia rivikansalaisia, joiden nimiä ei mainita historiankirjoissa ja joista ei ole ollut muistokirjoitusta edes sanomalehdessä.” ”Yritimme löytää ajalle tyypillisiä ihmisiä ja ihmiskohtaloita. Tulos yllätti: niin erilaisia kaikki kaksituhatta elämäntarinaa olivat, ettei joukosta löytynyt kahta samanlaista.”

J-P Roos: Mitä yhteisen kansan omaelämäkerrat kertovat ja miten? (viittaa kirjaansa Suomalainen elämä. 1987)

”Vielä 1960-luvulta on osoitettavissa hyvinkin samankaltaisia kehityskaaria kuin vanhemmissakin sukupolvissa. Suomi oli säilyttänyt arvaamattoman pitkään ominaisluonteensa agraarisena, köyhänä, vaikeuksien kautta voittoon –periaatteen mukaisena, ihmissuhteiltaan hyvin karskina maana.”