Kaakinpuussa

Huom! Sisältää väkivaltaa.

Nykysuomen sanakirjan mukaan kaakinpuu: paalu, johon rikoksentekijä asetettiin ruoskittavaksi tai häpeämään.

Joskus 1600-luvulla kai...

Ehei. Anders Ramsay muistelee 1850-luvun puolivälin Helsinkiä:

Sen ajan hävinneiden merkillisyyksien joukossa on vielä mainittava kaupungin kaakinpuu, joka seisoi paikallaan jotakuinkin nykyisen kaartinratsuhuoneen kohdalla vielä kauan 1840-luvullakin. Minua oli ankarasti kielletty menemästä sinne silloin kuin kaakinpuu-rangaistuksia täytäntöönpantiin, jollaista silloin vielä usein sattuikin. Mutta muutamat tutut pojat olivat kaikista kielloista huolimatta hiiviskelleet rangaistuspaikalle ja pystyivät perinpohjin kuvaamaan ja kertomaan kuinka kaikki tapahtui -- sekä ruoskanläimäykset että pahantekijän huudot, tempoilemiset ja värähdykset paikalle kokoontuneen kansanjoukon hoilotellessa ja häväistessä kärsijää, jota raukkaa toiset taas kiihoittivat »kestämään niinkuin mies kestää» toisten kirkuessa kehoituksia rangaistuksen toimeenpanijalle, piiskurille, »kaupungin rakkarille», lyömään kovemmin. Todellakin mieltäylentävää kansanhuvia!

Nimimerkki Pohjantuuli kertoo tapahtumista "eräässä maaseutukaupungissa" vuonna 1875 (Uusi Suometar 25.5.1887)

Eräs henkilö, sillä paikkakunnalla tunnettu "Tuikilaiskan" nimellä, oli sinä päivänä saava raippoja selkäänsä, muistellakseni neljäkymmentä paria, erään rikkaan kauppiaan luona tekemästään suuresta murtovarkaudesta.
Kello 12 aikana vasta tuotiin vanki paikalle, kädet seljän taakse sidottuina, julmasti katsellen yhä enemmän lisääntyvää väkijoukkoa, josta uteliaimmat olivat kiivenneet lähellä olevien makasiinien katoillekin. Katupojat tappelivat likellä olevien kivennuppukoitten päältä, joille jokainen olisi tahtonut kiivetä.
Kun tornikellon kahdestoista lyönti oli kaikunut, reväistiin vangilta paita halki seljästä vyötäreeseen saakka ja resut käärittiin kylkien suojaksi; käsiraudoista riippuvasta rautaketjusta vedettiin vangin kädet niin ylös paaluun, että ainoastaan varpaat koskivat juurella olevaan pölkkyyn. Piiskuri, jo elähtänyt, kaikinpuolin kolkko mies, astelee vakavana, suuri nippu karsituita vitsoja kainalossa, vangin takapuolelle; pistää suuren tukon venäjänlehtiä poskeensa, ja oikeen murhaavan näköinen ivanhymy leikkii hänen suupielissään. Kaupungin viskaali, harmaapää vanhus, joka ensikertaa ijässään oli semmoisen rangaistuksen käytännössä, ottaa kellon taskustaan ja nostaa keppinsä ilmaan, kuin laulunjohtaja tahtikapulansa; piiskuri samoin seisoo käsi ojennettuna, jossa oli kaksi vitsaa, ja mulkoillen odottaa viittausta.
Kuolon hiljaisuus vallitsi muutaman silmänräpäyksen. Viskaali viittaa tahtikapulallaan, ja samassa räjähtää ensimäinen vitsanlyönti vangin paljaille hartioille, jättäen jälkeensä sormenpaksuisen mustan rannun. Uih! uuih! kuuluu yht' aikaa sekä vangin suusta että väkijoukosta, ja lyödyn roteva ruummis värähteli suonenvedon tapaisesti. Tahtikapula nousee ja laskee säännöllisesti kolme kertaa parillaan, joista jokainen teki alussa mustan raidan. Muutamain parien perästä alkoi veri juosta alas lanteille.
Ei oltu vielä ehditty kahteenkymmeneen pariin kun vanki, joka siihen saakka oli vuoroon kironnut, vuoroon siunannut, päästää sydäntä särkevän tuskanhuudon: "Älkää hyvät ihmiset lyökö niin kovasti - minä -k-kuo-kuolen - voi voi voi vooih!" Pää alkoi vaipua alas toiselle olalle, - lyötävä oli mennyt tainnoksiin. Otettiin vanki alas paalusta ja annettiin kylmää vettä, joten hän vähän ajan perästä alkoi taas tointua. [...]
Taas vedettiin vanki uudelleen paaluun ja annettiin joku esine hampaitten rakoon. tahtikapula alkoi taas säännöllisen johtonsa, jota jatkettiin siksi kuin oli määrä täysi. Lopulta oli vangin selkä yleensä mätänä luita myöten ja verisiä nahan-kirpaleita alkoi jo lennellä kandennella kymmennellä parilla

Kaakinpuuta käytettiin myös häpeärangaistuksiin. Sama kirjoittaja todisti tapahtumia Helsingissä keväällä 1887:

Tuhansia ihmisiä kaikista ikä- ja säätyluokista avossa suin ällistelee ihan uuden uutukaista, kahdella rautarenkaalla varustettua häpeäpaalua. Sen juurelle on karkeista lankuista tehty lava, jonne kolmen askeleen korkuiset portaat johtavat. Pyssyillä varustettuin vanginvartijain seuraamana saapuu kaupungista päin vangin vaatteisiin puettuna parhaassa nuoruuden kukoistuksessa oleva pariskunta. Lavalle päästyä, mies katselee yleisöä uhkaavan näköisesti. Vaimo itkeä tihuttaa, pitäen paalussa olevasta renkaasta kiinni, sillä muutoin ei voisi jalat kannattaa; vettä on myöskin hänen usein ryypättävä, sillä tukahuttaakseen itkun puuskaa.
Kuulustetaanpa mitä kansa arvelee. "Parasta olisi että olisivat joutuneet suoraan hirteen. Kuinkahan monta viatonta ihmisten laskta nuokin tunnottomat ovat saattaneet onnettomiksi. - Niin, eiväthän ne sitä yksin ole tehneet; juoppoja herrojahan ne ovat rahan edestä palvelleet. Ne paremminkin olisivat omiaan tuossa seisomaan." "Ensin laitetaan haureuden peliä ja, sitten kuin niitä muka ei enää tarvita, pannaan niitten pitäjät tuohon kummittelemaan, hyi!" "No mutta eihän tuo nyt enään sovi tuommoinen savotti, - olisivat panneet linnan kartanolle seisomaan eikä yleisön eteen."

Muussa uutisoinnissa työmies Willehad Peltolan ja hänen vaimonsa Henrikan parituksesta saamaa rangaistusta (johon sisältyi myös kolmen vuoden vankeus) kuvataan vanhanaikaiseksi näytelmäksi. Mutta samalta keväältä löytyy useita uutisia muista saman tuomion saaneista.

Raipparangaistuksen ankaruudesta luin jo pari vuotta sitten, kun tein Österholm-selvitystä. Mutta julkisesti annettuna tuntuu pahemmalta. Vaikka toisaalta tulee mieleen äskettäin nähty väkivaltainen elokuva Wanted. Olemmeko muuttuneet vai emme?